Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

Tekstianalyysi ja löytö

Nyt kerron, millainen on hyvä novelli. Olen lukenut Otavan kustantaman Granta-aikakauskirjan ensimmäistä Suomen-osaa, jonka teema on ruoka. Tänä aamuna avasin kirjan, ja esiin valikoitui Ryszard Kapuścińskin Jouluaatto Ugandassa (suom. Tapani Kärkkäinen).

Tarkkaan ottaen en olekaan varma, onko teksti novelli vai enemmän dokumentatiivinen. Grantassa julkaistaan molempia ja ruokanumeron lopusta luin, että Kapuściński oli puolalainen toimittaja ja kirjailija, joka julkaisi reportaasikirjoja eri maiden historiasta, kulttuurista ja arkielämästä.

Tähän hetkeen asti olen pitänyt Jouluaattoa Ugandassa fiktiona. Se voisi olla myös myös reportaasityyppinen kertomus. Tosin tapa, jolla se yhdistää kaksi episodia, sai minut ehkä pitämään sitä fiktiivisenä. Se voi myös yhdistää sekä faktaa että fiktiota, ja onko genrellä edes väliä? Hyvä teksti on hyvä teksti.

On muunkinlaisia hyviä novelleja. Viime aikoina olen pitänyt hurjasti esimerkiksi Alice Munron pitkistä, usein koko ihmiselämän kaaren kattavista tarinoista, joissa on joskus jopa rupatteleva sävy. Toisaalta rakastan Raija Siekkisen kuulaita, usein lyhyitä novelleja. Oli miten oli, tänä aamuna keittiössä kului hetki, mietin Jouluaattoa Ugandassa, ja sitten tuli hetkeksi eheä ja samalla voimakas olo, niin kuin silloin tulee, kun on lukenut jotain hyvää.

Näin se menee: Minäkertoja ajaa autolla kohti Kisenyin toria katsomaan, löytyisikö sieltä kalaa. Kertoja on puolalainen, ja Puolassa jouluaattoon kuuluu kala, kullanruskea ja kirpeä. Olot Ugandassa ovat epävakaat. Henkeä pidättäen kertoja ajaa sotilassaattueen perässä. Saattueen keskellä kulkevan Citroënin takapenkillä lojuu ruumis. Autot kääntyvät onneksi toiseen suuntaan.

Kisenyi on ennen ollut värejä, tuoksuja, ääniä ja ihmisiä pursuava maaginen ja omaperäinen kaupunginosa Kampalan kaupungissa, mutta nyt siitä on tullut synkkä ja vaarallinen. Tori on kurjistunut ja valikoima säälittävä. Pian paikalle kuitenkin kaartaa kalastajien kuorma-auto, jonka lavalla pötköttää valtava, hämmästyttävän suuri viiksekäs kala.

Käy ilmi, että saalis on pyydetty Port Bellistä, samasta paikasta johon kiduttajilla on ollut tapana heittää murhaamiensa ihmisten ruumiit. Väkijoukko tuijottaa kalaa hiljaisena. Sitten paikalle kaartaa sotilaspartio. Heille kala on mieleen. Vastineeksi vonkaleesta sotilaat nostavat oman autonsa lavalta myyntipöydälle verisen ruumiin.

Tekstin loppu kuvaa kertojan asumusta siirtomaahuvilan toisessa kerroksessa. Asunto on suuri mutta autio, sillä sieltä on vähitellen ryöstetty lähes kaikki huonekalut: tuolit, maalauksia, vaatteita, kattiloita ja kulhoja. Asunnossa käy Huseini, palvelija eli home boy. Huseini sairastaa tuberkuloosia ja saa malariakohtauksia. Joskus Huseini tulee töihin puolialasti, ja se tarkoittaa että hän on myynyt viimeisen t-paitansa. Hän haluaa kuitenkin tehdä itsensä korvaamattomaksi, sillä hän tarvitsee työn.

Eräänä päivänä Huseini kertoo, että sotilaat ovat eilen tappaneet yhden hänen lapsistaan. Lapsi oli poika, Obo, hän oli kolmivuotias.

Loppu.

Ensi alkuun tekstin kaksi osaa tuntuivat irrallisilta. Ne eivät mitenkään liittyneet toisiinsa: jouluaaton torimatka ja karut olot asunnossa. Sitten valkeni, millaisia eleettömiä rinnastuksia teksti tekee ihmisestä ja eläimestä, ruuasta, sekä toisaalta kuolemasta.

Kala on Kisenyin torilla arvossaan, ja kertojakin halajaa sitä joulupöytäänsä. Yhdellä ronskilla heilautuksella myyntipöydältä nostetaan niljakas kala, ja tilalle rojahtaa ihmisen ruumis. Huseinin, tuon kituliaan mutta ilmeisen lojaalin homeboyn pojan kohtalo tuo ruumiit vielä lähemmäs: yhtäkkiä niillä on nimi, ikä, ja isä ja äitikin jossain. Onko Huseinin poika juuri se ruumis, jonka sotilaat mäiskäyttivät torille; voi olla, tai ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä. Jokainen kuuluu jollekulle, on aina jostakin lähtöisin.

Ihailen sitä, miten kirkas ja osoittelematon Jouluaatto Ugandassa on, ja miten tarkasti ja täsmällisesti teksti Kärkkäisen suomentamana kulkee. Teksti ei selittele eikä taivastele, mutta yksityiskohtaisuudessaan se tulee todella lähelle.

Jälkikirjoitus!! Googlaan Kapuścińskia tarkemmin, ja kas mitä paljastuu. Millainen mies! Puolalainen Kapuściński ryhtyi journalistiksi nuorena ja kiersi maailmaa sanomalehtireportterina 1950-luvulta asti. Ja mitä matkoja – Intiaan, Afganistaniin, Kiinasta Trans-Siperian rataa takaisin. Sitten Afrikkaan, jossa hän 1960- ja 70-luvuilla todisti eurooppalaisten kolonialistihallitusten romahduksen. Kiinnostava yksityiskohta: Kapu oli reportteri, mutta ei koskaan kysynyt lehdistötilaisuudessa yhtä ainutta kysymystä. Ilmeisesti hänen tyyliään ovat ylistäneet niin kirjailijat kuin toimittajat. Hän yhdisteli kirjoituksissaan piirteitä sekä journalistisista että kaunokirjallisista genreistä, ja hänen tyyliään on kuvattu maagiseksi journalismiksi. Salman Rushdie: "One Kapuściński is worth more than a thousand whimpering and fantasizing scribblers. His exceptional combination of journalism and art allows us to feel so close what Kapuściński calls the inexpressible true image of war."

Olen hurmioitunut. Mikä löytö.

On The Surface, All Is Calm

Jos minä ohjaisin elokuvan, ohjaisin samanlaisen kuin François Ozonin Swimming Pool (2003).

Swimming Pool on tiheä, jännittävä, kesäisen kuuma ja kepeä samaan aikaan. Ja tietysti arvoituksellinen ja kutkuttavan monikerroksinen. Psykologinen jännitystarina, mutta minun mielestäni eniten kuvaus kirjailijan työstä. Eikä tarvita muuta kuin talo Ranskassa, kirjailijan kompleksinen mieli ja Charlotte Ramplingin kasvot. Ja tietysti se uima-allas.

Uima-altaat kiihottavat mieltäni. Ne ovat herkullisen turkooseja, mutta kirkkaus on lumetta, niihin liittyy myös jotain pinnallista ja uhkaavaa, lupaus liian kepeästä ja vähän kielletystä. Rakastan katsella uima-altaita mutta onko niissä uiminen koskaan sama asia kuin meressä? Tietenkään ei. Silti en muista monta yhtä ihanaa uintihetkeä kuin päivän jäljiltä autioituneella hotellin uima-altaalla auringonlaskun aikaan.

Kaupungit, mon amour

Kävin viikko, pari sitten elokuva-arkistossa katsomassa Hiroshima, rakastettuni.

Marguerite Durasin käsikirjoitus: konkreettisuudessaan vaihtelevia lauseita, joista monet jäävät leijumaan etäälle, mutta silloin kun niistä saa kiinni, silmänräpäykseksi, niissä tuntuu olevan kaikki tieto maailmasta, kaikki tunne ja hurja tuska.

En voi olla pitämättä Marguerite Durasin lauseista, vaikka en ehdi kaikkia ymmärtää. Tiedän vain, että haluan tavoittaa niitä, olla niin auki että lauseiden on mahdollista tulla sisääni ja avautua.

Tällaisia, jotain tännepäin – mies naiselle: "Minusta tuntuu, että siellä piti vähältä, etten minä olisi koskaan tavannut sinua. Että siellä sinusta alkoi tulla se, joka olet nyt."

Sitten eräänä aamuna muistin huoneen jossa asuin reilun kuukauden syksyllä 2005. Jossa olin niin irti entisestä kuin olin koskaan ollut, enkä vielä lainkaan kiinni siinä mitä oli ympärillä. Olin tullut Napoliin syyskuussa kolme viikkoa ennen kuin yliopiston ovi aukesi (saati että henkilökuntaa olisi ollut paikalla). Olin tullut ollakseni yksin vieraassa kaupungissa. Ja yksin totisesti olin.

Joka yö kuuntelin skootterien pärinää ja tupakka-automaatin kolahduksia ulkona kadulla. Nukuin myöhään, katselin parvekkeelta kadulle jossa nuoret miehet leveissä aurinkolaseissa ajoivat skootterilla ja pysähtyivät vaihtamaan poskisuudelmia tuttujen kanssa. Mietin, olisinko kohta osa tuota elämää.

Kukaan ei odottanut minua mihinkään. Kaupunki oli meluisa, likainen ja jotenkin uhkaava. Halusin oppia tuntemaan sen, mutta ensimmäiset viikot en osannut kävellä kuin Via Toledoa, leveää ostoskatua joka ei ollut lainkaan pittoreski eikä eurooppalainen vaan sekava ja täynnä rumia kauppoja ja autoja. Vihasin Via Toledoa mutta olin siitä pääsemättömissä. Kujilla, jotka myöhemmin tuntisin hyvin, tunsin oloni vieraaksi, ne olivat vielä syyskuussa liian kapeita.

Jonkun kuitenkin olin tavannut, sillä minulla oli huoneessa kasa cd-levyjä. Minulla oli tuttava Napolissa, Alessio, ja Alession kämppis Raffaele oli lainannut minulle pinon cd:itä päätään pudistellen. Raffaelella oli pähkinänruskeat silmät ja veistokselliset kasvot, komeammat kuin olin ehkä koskaan niin lähietäisyydeltä nähnyt, ja äkkipikainen luonne mutta minuun hän suhtautui ensin epäuskoisen ihastuneena, sitten veljellisen hellästi ja järkähtämättömän ritarillisesti. Raffaelen mielestä en tiennyt musiikista mitään. Mikä oli totta.

Raffaele tutustutti minut musiikkiin. Voisin tehdä soundtrackin siitä kuukaudesta. Radiossa soi Green Dayn September. Minulla soi koneessa Coldplay, Travis, The Devics, jotkut tuntemattomia nimiä, jotkut tuttuja , mitään niistä en ollut koskaan kuunnellut. Yhtäkkiä olin taas entistä enemmän se ihminen, joka halusin olla.

Kun lähdin Napoliin, unohdin puhelimeni kotiin yöpöydälle. Ensi shokista selvittyäni ostin Via Toledon ensimmäisestä virallisen näköisestä kaupasta uuden puhelimen. Muutaman päivän kuluttua vanhempieni lähettämä puhelin saapui Suomesta.

Kun olin ollut viikon Napolissa, laukkuni varastettiin, Suomesta lähetetty puhelin mukanaan. Nyt minulla oli jälleen vain yksi puhelin, halpa Napolista ostettu harmaa Nokia.

Olin päättänyt viime hetkessä olla osallistumatta kielikurssille Sienassa ja tulla sen sijaan yksin Napoliin. Olin yksin huoneessa, yksin kaupungissa. Alessio oli matkustanut kotiinsa Pugliaan. Ostin matkaoppaan ja opettelin nähtävyyksiä. Kävin katsomassa San Martinon luostarin ja kävelin Via Caracciolon rantapromenadilla. Mietin, milloin elämäni Napolissa alkaisi ja millainen siitä tulisi.

Siitä ei tietenkään tullut lainkaan sitä, mitä kuvittelin. Mutta se alkoi, lopulta.

Voi olla, että jokin alkoi myös noina ensimmäisinä viikkoina. Tai oli alkanut jo aiemmin, tai sitten vasta myöhemmin, toisina vuosina. Mutta joku siinä pysähtyneisyydessä, irrallisuudessa, joku niissä levottomissa, tyhjissä ensimmäisissä päivissä. 

Kuva: vivandlarry.com

Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.

Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.

Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.

Kuvat: Siltala, oma kaapisto

Hits Me Like a Rock

Ystävä vinkkasi bändistä. CSS on brasilialainen Flow'ssakin kerran keikkaillut poppoo, jonka biisi Music is My Hot, Hot Sex oli iskenyt ystävälle kovaa. Eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin.

Tulin hyvälle tuulelle. Ajattelin suuria, likaisiakin kaupunkeja joissa olen asunut, vapautta tehdä mitä tahtoo, teki mieli potkiskella ja hyppiä ilosta ja samalla purkaa kiukkua, ei ahdistuneella vaan iloisen räimeällä tavalla. Sitten tulin ajatelleeksi brasilialaisia junasurffareita joista olin muutama viikko sitten lukenut Hesarista.

DocPoint-festivaalilla näytettiin iranilaissyntyisen helsinkiläisen Amir Escandarin ohjaama Tuulensieppaajat (Pixadores), elokuva são paulolaisista graffitimaalareista, pixadoreista. (Traileri löytyy linkin takaa.) Faveloissa asuvat pixadorit maalaavat vihaisia, kryptisiä viestejä vaarallisiin, vaikeapääsyisiin paikkoihin kuten korkeiden talojen seinille. Pixação on heille keino saada äänensä kuuluville.

Escandarin kuvaamat jäbät ovat myös junasurffareita: he nostavat huivit kasvojensa peitoksi ja kiipeävät liikkuvan junan katolle. Myös elokuvan ohjaaja kiipesi sinne kerran kameransa kanssa. Hän ei ehtinyt laskeutua alas ajoissa, ja asemalla odotti poliisi. Kamarille mentiin, mutta kuultuaan Escandarin olevan elokuvaohjaaja poliisi innostui, ja myöhemmin Escandari sai kuvata pidätyskohtauksen uudestaan poliisiaseman tiloissa.

En ole nähnyt elokuvaa. Toivottavasti näen sen joskus. Portugali on sysinen, sakea kieli. Haluan Brasiliaan. Ajattelen sellaisia sanoja kuin katutaide ja favelat ja São Paulo.

Joskus jotkut asiat vaan iskevät. Joskus ei pysty nukkumaan tai keskittymään töihin, kun pää räjähtää maailman hienoimmista asioista. Nyt minulla on universumille vain yksi pyyntö: