Essehdintää

Olen viimein lukenut Jonathan Franzenin esseekokoelman Yksin ja kaukana (suom. Raimo Salminen, Siltala 2013).

Jos on joku kaunokirjallisuudenlaji, jossa erityisesti ihailen ajatuksenjuoksun koreutta ja kielellistä kykyä ilmaista se, se on esseistiikka. Hyvien esseiden lukeminen on ihanaa. Mitä persoonallisempi ja henkilökohtaisempi tyyli, sitä maukkaampi teksti. Aiheet voivat melkein olla mitä tahansa – lukiessa sivistyy ja saa rutkasti ajateltavaa, ja koko ajan viihtyy suunnattoman hyvin.

Eniten rakastan pieniä sivupolkuja, kokonaisuuden kannalta usein tarkoituksettomilta tuntuvia harha-askelia, jotka kuitenkin tekevät tekstistä persoonallisen ja saavat rakastamaan tekstin kirjoittaja-minää.

Joka ei tietenkään ole sama, kuin tekstit kirjoittanut kirjailija, tai sen ei tarvitse olla.

Suomennetussa esseekokoelmassa Franzen kirjoittaa muun muassa rakkaudesta, lintujen salametsästyksestä Kyproksella sekä liudasta (lähinnä amerikkalaisia) kirjoja, joista en ollut koskaan kuullut mutta joista varsinkin Paula Foxin Desperate Charactersin haluan epätoivoisesti nyt lukea. Pidän hurjasti tästä kirjasta, niin kuin olen pitänyt Antti Nylénin esseistä. Viime aikojen ihanimpia lukukokemuksia on myös Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin "lyyristen esseiden" kokoelma Meri (suom. Asko Sahlberg, Teos 2012), ihana ryöppyilevä kokoelma meri-aiheisia tekstejä.

En ole esseitä lukiessani aina varma, pidänkö tekstien kirjoittaja-minästä tai olenko samaa mieltä hänen kanssaan… ja samalla kiinnyn kirjoittajaan aina lukemisen edetessä ja pidän hänestä valtavan paljon.

Ensimmäisessä tekstissä "Ei tuska tapa" Franzen kirjoittaa rakkaudesta ja rakkauden merkityksestä elämässään. Hän vertaa keskenään "tykkäämistä" sekä rakkautta todelliseen ihmiseen, johon sisältyy valtavan tuskan mahdollisuus ja joka pakottaa näkemään toisen ja oman itsensä, vikoineen päivineen. Seuraavat kohdat tekivät suuren vaikutuksen:

Rakkaudessa on perimmältään kyse pohjattomasta empatiasta, joka kumpuaa siitä sydämen paljastuksesta, että joku toinen on aivan yhtä todellinen kuin itsekin on.

ja

Kenties on kunnioitettavaa, jos joku yrittää rakastaa koko ihmiskuntaa, mutta erikoista kyllä polttopisteessä pysyy silloin hänen minänsä, minän moraalinen tai henkinen hyvinvointi. Jos hän sitä vastoin rakastaa tiettyä ihmistä ja samastuu tämä iloihin ja ponnistuksiin kuin omiinsa, hänen on luovuttava osasta minäänsä.

"Sitoutuminen johonkin mitä rakastaa pakottaa meidät kohtaamaan todellisen minämme", Franzen kirjoittaa, ja se jos mikä on pelottavaa. Esseensä loppuosassa Franzen kertoo lintuharrastuksestaan ja ympäristöaktivismistaan. Hän, melko aktiivinen ympäristöihminen, pakottautui lopulta jättämään aiheen parissa toimimisen vähemmälle, koska hankaliin kysymyksiin paneutuminen vain kasvatti ihmisvihaa ja turhautti muutenkin hankalassa elämäntilanteessa.

Sitten Franzen rakastui lintuihin. Hän alkoi kirjata ylös lintuhavaintoja ja nähdä vaivaa bongatakseen uusia lajeja. Ja lopulta rakkaus lintuihin, sai hänet taas palaamaan ympäristökysymysten pariin, huolehtimaan kokonaisuudesta jonka yhdestä osasta oli tullut hänelle niin rakas.

Vaikka ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään, niihin oli yhtäkkiä helpompi suhtautua. "Yksi selitys piilee kaiketi siinä, että rakkaus lintuihin avasi minulle oven johonkin olennaiseen, vähemmän itsekeskeiseen minäni osaan, jonka en ollut tiennyt edes olevan olemassa."

Uusi intohimo sai Franzenin myös kirjoittamaan uudenlaisia lehtijuttuja, astumaan ulos kammiostaan ja kohtaamaan ihmisiä – liittolaisia ja vihollisia. 

Mutta lähtiessään ulos ja ryhtyessään todelliseen kanssakäymiseen todellisten ihmisten kanssa, tai vain todellisten eläinten kanssa, hän ottaa sen hyvin todellisen riskin, että lopulta huomaa rakastavansa joitakin heistä tai niistä. Ja kuka tietää, mitä hänelle saattaakaan tapahtua seuraavaksi?

Ihailen esseistikkojen kykyä jalostaa yksityiskohdista komeita, inhimillisiä ja yleispäteviä ajatuskulkuja. Ehkä heillä on luonnostaan silmää yksityiskohdille ja niiden kauneudelle sekä kyky tuntea intohimoa, ja nämä kyvyt inspiroivat heitä kirjoittamaan esseitä. Antti Nylén kirjoittaa uskomattoman hienosti ja monisyisesti muun muassa Anna Abreusta tai laulaja Nicosta, Franzen taas rakastaa lintujaan.

Sellaista hienostunutta kykyä paneutua ja vaalia arvokkaina pitämiään asioita ei voi kuin ihailla. Se jalostaa kohteen kuin kohteen – ja ehkä rakastajansakin. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sellaisesta vaalimisesta alkaa kaikki hyvä maailmassa.

Hieno oli myös Franzenin tunnettu essee siitä, kuinka hän matkusti pienelle Eteläisen Tyynenmeren saarelle paetakseen tylsyyttä, nähdäkseen harvinaisen juanférnandezintulikulman ja surrakseen ystävänsä David Foster Wallacen kuolemaa. Siitä ehkä joskus toiste. Ja miten kauniisti Franzen kirjoittaa Alice Munrosta ja novelleista, Munron inhimillisyydestä ja kyvystä nähdä vihan ja ylenkatseen yli, uuh, aah, haluan omistaa nämä kirjat ja kaikki muut, sulkea syliini kaikki maailman kauniit sanat.

Kun katson kristallipalloon, näkyy että tulevaisuudessa asun osan vuodesta Italiassa ja essehdin siellä tarkkanäköisesti mutta rakastavasti italialaisista ja italialaisuudesta, kulttuurituotteista sekä tietysti elämän pikku sattumuksista, jotka Italiassa ovat, no tietysti värikkäitä. Sellainen minun tulevaisuuteni on.

Kuvat: Siltala, oma kaapisto

Hits Me Like a Rock

Ystävä vinkkasi bändistä. CSS on brasilialainen Flow'ssakin kerran keikkaillut poppoo, jonka biisi Music is My Hot, Hot Sex oli iskenyt ystävälle kovaa. Eräänä myöhäisenä sunnuntai-iltana laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin.

Tulin hyvälle tuulelle. Ajattelin suuria, likaisiakin kaupunkeja joissa olen asunut, vapautta tehdä mitä tahtoo, teki mieli potkiskella ja hyppiä ilosta ja samalla purkaa kiukkua, ei ahdistuneella vaan iloisen räimeällä tavalla. Sitten tulin ajatelleeksi brasilialaisia junasurffareita joista olin muutama viikko sitten lukenut Hesarista.

DocPoint-festivaalilla näytettiin iranilaissyntyisen helsinkiläisen Amir Escandarin ohjaama Tuulensieppaajat (Pixadores), elokuva são paulolaisista graffitimaalareista, pixadoreista. (Traileri löytyy linkin takaa.) Faveloissa asuvat pixadorit maalaavat vihaisia, kryptisiä viestejä vaarallisiin, vaikeapääsyisiin paikkoihin kuten korkeiden talojen seinille. Pixação on heille keino saada äänensä kuuluville.

Escandarin kuvaamat jäbät ovat myös junasurffareita: he nostavat huivit kasvojensa peitoksi ja kiipeävät liikkuvan junan katolle. Myös elokuvan ohjaaja kiipesi sinne kerran kameransa kanssa. Hän ei ehtinyt laskeutua alas ajoissa, ja asemalla odotti poliisi. Kamarille mentiin, mutta kuultuaan Escandarin olevan elokuvaohjaaja poliisi innostui, ja myöhemmin Escandari sai kuvata pidätyskohtauksen uudestaan poliisiaseman tiloissa.

En ole nähnyt elokuvaa. Toivottavasti näen sen joskus. Portugali on sysinen, sakea kieli. Haluan Brasiliaan. Ajattelen sellaisia sanoja kuin katutaide ja favelat ja São Paulo.

Joskus jotkut asiat vaan iskevät. Joskus ei pysty nukkumaan tai keskittymään töihin, kun pää räjähtää maailman hienoimmista asioista. Nyt minulla on universumille vain yksi pyyntö:

I've Got a Feeling

Tänään olen ajatellut kamalan paljon asioita.

Venäläinen Adelina Sotnikova voitti eilen naisten taitoluistelun olympiakultaa.

Ukrainassa kuolee ihmisiä ja hallinto tekee EU-suhteita tukahduttavia sopimuksia Venäjän kanssa ja oikeutta mielenilmauksiin rajoitetaan ja ihmisiä protestoi ja kuolee.

En mene lukemaan eduskunnan eilisen tasa-arvoinen avioliittolaki -keskustelun puheenvuoroja ja kommentteja niihin. En mene en mene enmeneenmeneenmenenenenenen.

Ruotsin prinsessa Madeleine synnytti eilen illalla tyttären new yorkilaisen Presbyterian-sairaalan luksussviitissä jossa on oma hovimestari ja ruokalista, jolta voi tilata mieleisensä menun. Ilta-Sanomien mukaan on mahdollista, että lapsi laitetaan myöhemmin Sveitsiin yksityiskouluun.

(Sveitsiin yksityiskouluun. Onko sellaisia olemassa 2010-luvulla eikä vain 1890-luvun tyttökirjoissa?)

Olympialaisten kunniaksi sekä kädenojennuksena kouluaikojen hiihtolomaperinteille keskityn taitoluisteluun.

Asiantuntijoiden mielestä Sotnikovan kulta ei ollut ansaittu, voiton olisi pitänyt mennä Etelä-Korean Yuna Kimille. Myönnetään, Yuna Kimin ja Carolina Kostnerin esitykset olivat taiteellisesti ja ilmaisullisesti tyylikkäämpiä, lähempänä tanssia ja taidetta, kuin Sotnikovan. Mutta Sotnikova oli kova ja kuten Ylen Sotši-areenan englanninkielinen selostaja sanoi, Sotnikovan "short program had magic".

Sotnikova ei edes osallistunut joukkuekilpailuun Venäjän joukkueessa, joten hän tuli pikkaisen pystymetsästä ja yllätti kaikki. Olen iloinen, että olympiakultaa voitti 17-vuotias tyttö joka itki ja hyppi avoimesti kameroiden edessä, mieluummin kuin hillitty etelä-korealainen, joka kaiken lisäksi on kerran jo voittanut. Iloitse nyt kun voit, sanoin eilen mielessäni Adelinalle. Tämä ei tule tapahtumaan koskaan enää.

Miksi tunteiden ilmaisun näkeminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta itse se on usein niin vaikeaa? Kuka tietää, uskaltaisinko antaa kaikkeni 12 500 ihmisen katsellessa saati itkeä kameroiden edessä, pettymyksestä tai ilosta.

Kaikki liittyy kaikkeen

Se alkoi siitä, että luin Jonathan Franzenin esseen Ei loppua näkyvissä, jossa hän ylistää Paula Foxin teosta Desperate Characters (kokoelmassa Yksin ja kaukana, Siltala 2013, suom. Raimo Salminen).

En ollut koskaan kuullut Paula Foxista tai Desperate Charactersista. Googlasin Paulan ja luin kaksi artikkelia.

Franzenin fanitus on ilmeisen hyvin tiedossa. "Hailed as the greatest writer of her generation – by Jonathan Franzen, no less –". The Telegraphin artikkelissa siteerattiin pätkiä Franzenin esseestä. "The first time I read Desperate Characters, I fell in love with it. It struck me as plainly superior to any novel by Fox's contemporaries John Updike, Philip Roth or Saul Bellow. It struck me as obviously great."

Luin lauseet ja tunnistin ne heti. Me olemme tuttuja! Olemme tavanneet ihan hetki sitten! (Itse asiassa eilisiltana, keittiön pöydän ääressä.) Olin osa ihmeellistä lauseiden, tekstien ja ihmisten verkostoa. Minähän luin Franzenin esseet suomeksi (niistä todellakin joskus lisää), mutta englanninkieliset lauseet tuntuivat silti heti tutuilta. Raimo Salmisen suomentamana Franzenin ääni kuului teksteistä hyvin, tuli oikein läheiseksi.

Artikkeleista kävi myös ilmi, että Paula Fox annettiin lapsena adoptoitavaksi, ja myös hän antoi 20-vuotiaana ensimmäisen lapsensa adoptoitavaksi. Lapsi on Linda Carroll, jolla on myös oma lapsi, Courtney Love. Ja Courtney Loven lapsihan on Frances Bean, joten Paula Fox on Frances Beanin biologinen isoisoäiti.

Courtney Lovella ei tosin koskaan ole ollut minulle juuri merkitystä, kuten ei Kurt Cobainilla tai Nirvanalla. Mutta Suosikissa 1990-luvulla oli kuvia Courtney Lovesta huulipuna suttuisesti levineenä. Muistan ne. Sitten Kurt Cobain ja Courtney Love saivat lapsen, jonka nimeksi tuli Frances Bean, ja sen nimen muistan.

Niin että yhtäkkiä Paula Fox on oikeastaan tuttu. JA sekin vielä, että Desperate Charactersin päähenkilöä Sophieta puree villikissa, ja kesällä 2012 minua puri mummoni kissa muutamaa sekuntia ennen kuin kuoli. Se ei tosin ollut villi.

Tilasin Desperate Charactersin Amazonista. Kaikki liittyy kaikkeen, ja siitä ei tule kuristava tunne että elämän kulku olisi ennalta määritelty, koska asiat liittyvät toisiinsa ihanalla satunnaisella harottavalla tavalla. Myös tämä teksti liittyy johonkin.

12 Years a Slave

Kun astelin ulos elokuvateatterista nähtyäni 12 Years a Slaven, ajattelin yhtäkkiä että jos nyt aulassa tapaisin tutun vuosien takaa, vanha tuttu katsoisi minua ja ajattelisi: Hän on muuttunut.

Oliko ajatuksella mitään tekemistä elokuvan kanssa? Tiedä häntä. Mihin tarvitaan vertauskuvia ja symboleita niin kauan kuin joku tuntuu joltain? Ravistaa ja puhdistaa, niin kauan kuin on tarina ja rytmi, liikkeen ja pysähdyksen suhde.

Viime viikko oli hieno, sillä näin elokuvateatterissa sekä Adèlen että 12 Years a Slaven. Vähään aikaan ei tarvitse enkä halua nähdä muuta. Steve McQueenin ohjaaman tositapahtumiin perustuvan 12 Years a Slaven pääosaa, Solomon Northupia näyttelee ihmeellinen Chiwetel Ejiofor. Solomon kaapataan orjaksi, hän saa nimekseen Platt ja menettää menneisyytensä, perheensä ja ihmisarvonsa. Ejioforin ilmeet ja värähdykset kasvoilla väikkyivät mielessä monta päivää. En pidä Oscar-palkintoja merkkinä mistään vääjäämättä hyvästä saati kiinnostavasta, mutta kaikki palkinnot mitkä tämä mies saa, ovat ansaittu.

Ja Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o! Tajusin tämän oikeastaan vasta kotona. Suuret loukatut silmät tuijottivat pimeydestä. Mikä herkkyys ja hurjuus.

Olihan pienessä roolissa myös tuleva aviomieheni, Benedict Cumberbatch, jonkinlaista inhimillisyyttä osoittavana plantaasinomistajana. Tajusin tilanomistaja Fordia katsellessani, mikä on rakkaan mieheni hienoin ominaislaatu näyttelijänä: se miten hän osaa vähillä eleillä, pelkillä silmien liikkeellä ja suun värähdyksillä ilmentää sisäisten ristiriitojen piinaamaa ihmistä. Ihailen aviomiestäni kovasti, hän on suuri inspiraation lähde. Mutta tässä elokuvassa kaikki ylistys ilmeiden ilmaisuvoimasta kuuluu Chiwetel Ejioforille.  (Ja oli se vähän kummallista kuulla Benedictin puhuvan leveää etelävaltioiden murretta.)

Mutta siis. Taidan olla yleensä enemmän sellaisten kirjojen ja elokuvien ystävä, joissa kuvataan tarkasti yksityistä kokemusta. Historialliset spektaakkelit sun muut eeppiset kertomukset tuppaavat usein tuntumaan vähän sieluttomilta. Yksityinen kokemus taas voi olla todella universaalia. Mutta miten hienoa on silloin, kun teoksessa yhdistyvät molemmat, yhden ihmisen silmien liikkeet ja laajempi konteksti. Orjakaupan fyysinen ja henkinen väkivalta, irvokkaat valtasuhteet ja hirveä uupumus värähtelivät kaikki Ejioforin lempeillä ja syvästi inhimillisillä kasvoilla. 12 Years a Slave ei ollut sieluton, päinvastoin. Se oli suuri, taiteellinen, tyylikäs, rankka ja täynnä tunnetta.

Silloin itkin (se on melko harvinaista muiden ihmisten ympäröimänä, teatterin pimeydessäkään) kun Patsey oli palannut saippua kädessä viereiseltä tilalta, koska se kamala nainen ei antanut hänelle edes saippuaa peseytymistä varten, ja mitä sitten tapahtui. Jälkeenpäin kaikki orjat olivat kokoontuneet paikalle, kun Patseyta hoidettiin, se hiljaisuus siellä. Ja ilme Plattin kasvoilla, kuinka hän heijasi itseään ja lakkasi lopulta uskomasta, mihin, pelastumiseensa ehkä, itseensä, kaikkeen hyvään mihin oli uskonut. 

  

Ah Adèlea

Odotin siltä paljon, ja paljon sain.

Adèlen elämä – osat 1 ja 2, ohjaus Abdellatif Kechiche, on elämää, ei teos joka noudattelee jotain elokuvallisen esittämisen lakeja. Léa Seydoux Emman roolissa oli hieno, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään vuotavan kyyneliä ja räkää ja kuolaa niin kuin Adèle Exarchopoulosin Adèlen nimiroolissa. Epäilen, että hän ei näytellyt ollenkaan. Hän vain oli ja nukkui ja söi (ja voihki halusta) ja kamera ryömi hänen poskillaan, hiuksillaan, suussaan.

Alussa Adèle on 16-vuotias lukiolainen, joka yrittää poikien kanssa kuten kuuluu, mutta vasta sinitukkainen herkkäsuinen Emma vie häneltä jalat alta. Elokuva kuvaa Adèlen kasvamista, itsensä etsimistä, rakastamista ja pettymistä, ja päähenkilöiden kautta se havainnollisti mielestäni kiintoisasti myös olemisen ja esittämisen eroja. Adèle on yhtä suuta, takapuolta, ruumista ja tunnetta. Aluksi oli hämmentävää katsoa hänen työntävän suuhunsa rullakebabia tai spaghetti bolognaisea, sitä puremisen ja nielemisen sotkua. Adèlelle asiat ovat konkreettisia. Hänestä tulee lastentarhanopettaja, Emman juhlissa hän laittaa ruokaa ja tarjoilee. Emma taas näkee asiat abstraktimmin. Hänestä tulee taiteilija, joten hän pystyy kuvaamaan suhdettaan elämänsä naisiin maalaamalla heidät kankaalle, mutta kun Adèle tukahtuu ikävästä ja halusta Emmaa kohtaan, hän ei voi kuin rahjustaa katuja suruissaan. Toisaalta Adèle oli hirveän vahva, ja vaikka hän ei aina halunnut kertoa muille olevansa naisen kanssa, hän oli kuitenkin mielestäni heistä kahdesta rohkeampi, kukaan joka itkee sillä tavoin, ei voi kuin olla hirveän rohkea.

Entä tämä kohtaus sitten: Adèle ja Emma ovat illalla sängyssä Emman juhlien jälkeen. Emma alkaa taas kerran puhua siitä, mitä Adèlen pitäisi tehdä. "On kiva, että laitat ruokaa, mutta pitäisikö sinun miettiä, mitä oikeasti haluat tehdä? Mikset alkaisi kirjoittaa?"  Mutta Adèlehan tekee, hän on lastentarhanopettaja, sitä hän haluaa tehdä.
 – On kyse siitä, mitä Emma haluaisi Adèlen tekevän, mitä Emma haluaisi itsensä kanssa olevan ihmisen tekevän. Huh. Olenko joskus ollut samanlaisessa tilanteessa, puhunut samanlaisia sanoja? Kivaa, että sitä sattuu elokuvissakin.

Ihmiskuvaus oli hienoa, ranskalaislukio ihana. Ilmeisesti elokuvan seksikohtaukset ovat herättäneet joissakuissa närää. Kieltämättä ne olivat pitkiä ja kuvakulmiltaan roiseja. Mutta elokuvan pointti oli kuitenkin joku aivan muu. Sitä paitsi kohtaukset olisivat olleet pitkiä ja uskaliaita vaikka ne olisi ohjannut nainen, naisenkin katseen kautta. Ainoa mitä ihmettelin, oli haparoinnin täysi puuttuminen, Adèlen epäröimättömät otteet 16-vuotiaana… No jaa, ehkä Ranskassa.

Kolme tuntia oli hitusen pitkä kesto ja tarina polki välillä paikallaan, mutta ihmeellistä, millaisia tunteita tämä herätti, millaisen elämisen ja olemisen ilon. Merci!

Ja kiitos Kino Engel yksityisestä elokuvanäytännöstä! Oli maanantai-ilta, navakka tuuli oli pyyhkinyt Aleksanterinkadun tyhjäksi, kenellekään muulle ei ollut tullut mieleen pujahtaa elokuvateatteriin. Salissa nostin jalat edessä olevalle tuolille ja vain hetken alussa mietin filmin pyörittäjää kopissa takanani katsomassa minua joka katson elokuvaa tyttöjen välisestä rakkaudesta. Kyllä se nyt on selvää: sitten kun omistan tyylikkään kaupunkiasunnon New Yorkissa (tai Helsingissä), sinne tulee pieni elokuvateatteri, sellainen tunnelmallinen ja kotoisa mutta arvokas kuitenkin.


Kuvat hiff.fi, premiere.fr

Mustat paperit

Tänään on päivä jonka huominen on päivä jona kuolen.

Viime syksyn eniten odottamani kirja oli Maija Muinosen esikoiskirja Mustat paperit (Teos 2013).

Kirjassa Ann Miel -niminen nainen kirjoittaa kirjeitä. Ann Miel tietää kuolevansa, ja sitä ennen on sanottava muutama sana. Kirjeiden vastaanottajia ovat Annin poika Luc ja tämän hoitaja Rosa, jonka hoteisiin Luc jää. Myös Ann Miel kirjoittaa muun muassa poikansa tulevalle puolisolle Doralle sekä paperitehtaan johtajalle herra Berrierille, jonka tehtaan tuottamaa 40-grammaista A4-kokoista paperia Ann on juuri saanut paketillisen postitse. Allekirjoitus postilähetykseen tuli vetäistyä hätäisesti, ja kohteliaassa kirjeessä Ann Miel lähettää uuden, oikean allekirjoituksensa. Toivon että voitte siis arkistoida tämän aidomman allekirjoitukseni. 

Tällainen nainen ei jätä mitään sattuman varaan. Vähitellen äiti tulee kuvanneeksi poikansa koulunkäynnin, ulkomaanmatkan, ensimmäisen kesätyöpaikan, jopa hirviön hän luo pojalleen, jotta tällä on joku jota syyttää. Luc saa osakseen helliä ja huolellisia sanoja, mutta sävyt Lucin elämään jäävien naisten kirjeissä ovat kiperämpiä. Epäselväksi ei jää, kuka aikoo olla ensimmäinen nainen pojan elämässä, ikuisesti.

Ann Miel tietää miten tulee käymään, mutta kohtalonsa tietävän ylpeydellä ja kipeällä päättäväisyydellä hän haluaa kontrolloida kaikkea ulottuvillaan olevaa, myös väistämättömintä eli omaa kuolemaansa. Loppua kohden ylpeys rakoilee, sanoista tulee kitkerämpiä, hätä alkaa tihkua kirjainten välistä.

Herra Berrierrrrrrrrr, minä kirjoitan enemmän kuin minä ajattelin että minä kirjoitan!!!!!!! Minä olen alkanut kirjoittaa tälle ja tälle ja tälle ja tälle ja Ferekeillekin minä kirjoitin heidän rumasta piskistään, mutta onko mikään vielä valmista? Kukaan muu ei saa kirjoittaaa heille tänään.

Miten odotusteni kävi? Olin viehättynyt, mutta samalla en voi olla tuumimatta, jäikö kirja vähän etäiseksi. Ihan kuin se leijailisi silmien edessä kuvana, viehkeänä mutta kuitenkin hitusen sulkeutuneena, kuin samanlaisena kaupungin pienoismallina jota Luc ja Rosa käyvät kirjassa katsomassa. Olisinko kaivannut lisää vimmaa? Ehkä kirjallinen makuni on muuttumassa, ehkä himoitsen nykyään (tai nyt) kerrontaa, joka rönsyää, poukkoilee vähän runsaammin. Ehkä kirja vaatisi (ja ansaitsisi) toisen lukukerran, paneutuvamman. Aina voi myös syyttää flunssaa? Ehkä moni asia osuisi eri tavoin, jos olisin itse äiti.

Vaikka en ollut aivan myyty, olen silti iloinen, että tämä pieni kirja on hyllyssäni. Ehkä hienointa Mustissa papereissa on idea, elämästä luopuvan äidin hurjuus. Sikäli olen vähän pettynyt, että lukukokemus jäi etäiseksi. Viehkeää, joskin myös osaltaan etäännyttävää on merkillinen tunnelma ja miljöökuvaus. Tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan rantakaupunkiin. Kuvittelen sen jonnekin Ranskaan tai Saksaan (tai Puolaan!), mutta ei se ole mikään niistä. Paikantamattomuudesta tulee vähän sadunomainen tunne, ihan kuin katsoisi vähän kellastunutta mutta ajatonta kuvaa. Uhmakkaasti Ann Miel pidättää itselleen kaikki oikeudet päättää, mikä hänen papereissaan ansaitsee yksityiskohtia.

Muinonen kirjoittaa hienoja täsmällisiä, yllättäviäkin lauseita. Lopun kiihtyvä rytmi tuntui hyvältä. Ann Miel taistelee viimeiseen asti, kirjoittaa kirjoittaa sysää kuolemaa loitommas, ei halua antaa hallitsemattoman ottaa valtaa. Annin ase on kieli, mutta mitä sitten, kun kynä on laskettava kädestä viimeisen kerran?

Dora, Dortsu, eihän sinua haittaa että minä kutsun sinua Dortsuksi. Lempinimet pitävät ihmisen elossa, kuolema ei tiedä kehen tarttua. Se jolla ei ole tarpeeksi lempinimiä kuolee nuorena. Minä olin aina Ann, pelkkä Ann.