Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla. Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.

Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.

Neljäntienristeys alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.

Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.

Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.

Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.

Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.

En ollut ihan suunniltani

Vaellusretkellä Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapissa luin Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme (suom. Sari Karhulahti). Odotin otteessaan pitävää tarinaa, jonkinlaista yhteiskunnallista kysymyksenasettelua sekä odottamatonta juonikäännettä, jollaista lupailtiin kirjan etukannessa asti.

Kerronta pitikin otteessaan, ja parasta kirjassa oli rakenne. Kertoja aloitti omienkin sanojensa mukaan keskeltä, ja lapsuusmuistot kutoutuivat esiin vähä vähältä. Paljon oli kyse myös siitä, mitä voi muistaa ja mitä ei, mikä on totta ja mikä lapsenmielessä syntynyttä kuvitelmaa.

Silti: yllätys? Olin tietysti ehtinyt muodostaa jonkinlaisia (aina vaarallisia) odotuksia, mutta silti kuvittelin etukäteen jotain järisyttävämpää. Tai sitten olin Bárrás-tunturissa puhaltavan viiman nujertama. (Pääsin avaamaan kirjan vasta teltassa Bárrás-tunturin juurella Norjassa. Retken alkupäivinä ei ollut aikaa lukea ja huolestuin jo, tuleeko tästä sellainen matka jolla ei lueta lainkaan, mutta sitten pidimme pari siunattua välipäivää ja pääsin teltassa lukemisen makuun: niskan alla vaatteista ja makuupussin suojasta kyhätty tyyny, sade ropisee tunnelmallisesti telttakangasta vasten, hetken aikaa on ihan lämmin.)

Näissä maisemissa aloitin kirjan lukemisen.

Toisekseen minulle ei muodostunut kovin voimakasta suhdetta päähenkilön sisareen, Ferniin. En ole varma johtuuko se siitä, kuka Fern oli, vai oliko kyse kerronnan tavasta, mutta mielestäni päähenkilön voimakas kiintymys sisareensa motivoitiin vähän köykäisesti. Tunneyhteyttä kyllä toisteltiin pitkin matkaa, kyllä, ymmärsin jo, mutta en saanut itse tulkita ja elää sitä, vaan jouduin lukemaan sen. Sama koski koko kirjaa. Fowler vyörytti sivuille paljon haastavia ajatuksia ja tietoa koskien eläinten kohtelua, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, muistojen syntymistä ja psykologiaa ylipäänsä, mutta kertoja selitti paljon auki eikä jättänyt tilaa lukijan omalle ymmärtämiselle tai tulkinnalle.

Mittavaa substanssia ei yleensäkään mielestäni ollut kudottu romaaniin kovin hienosyisesti, vaan lukiessa tuli noin puolenvälin maissa tai jo ennen tunne, että tässä on ympätty yhteen kaksi eri tasoa, joista ei ole muodostunut elävää kokonaisuutta. (Tässä vaiheessa, jo tunturissa, mieleeni hiipi hienoinen pettymys, eikö tämä ollutkaan sellainen nerokas ja terävä romaani kuin olin odottanut, mutta luin toki innolla loppuun asti, luin bussissakin matkalla Kilpisjärveltä Rovaniemelle, parasta kirjassa olikin rakenne ja kertojan jatkuva oman kertomisensa kommentointi sekä muistamiseen liittyvä pohdinta.)

Kaksi tarinaa siis: perinteinen  nuoruuskuvaus lapsuuksineen ja yliopistoineen, sekä paljon eläinten oikeuksin liittyviä asioita ja kipeää puhuntaa. Viimeksi mainitut ovat sinänsä tietenkin tärkeitä, ja kasvutarinatkin periaatteessa aina kiinnostavia, mutta tässä se oli mielestäni lopulta aika tavanomainen, varsinkin jos sitä ajatteli irrallaan muusta sisällöstä. Kaksi ulottuvuutta eivät siis Fowlerin kirjassa mielestäni yhdistyeet eläväksi ja syväksi kokonaisuudeksi vaan tuntuivat keinotekoisesti yhteen liimatuilta.

Eipä silti, ahmin kirjaa mielelläni, ja lopun asetelmista muodostui kyllä koskettavat. Mutta olenko tunteeton julmuri, kun Ferniä ja muita koskevat kysymykset eivät tunkeutuneet enempää ihon alle? En tiedä. Ehkä syytän tunturia, jossa suurille ajatuksille ei ollut tilaa palelevan ihoni alla. Tai sitten olin saanut väärän ennakkokäsityksen, eikä kokemukseni vastannut sitä. Tämän kirjan lukemisesta muistan kuitenkin: sateen ropinan telttakangasta vasten, mukavan ja lämpimän olon, aurinkoisen aamun Kilpisjärvellä ja bussissa matkalla Rovaniemelle.

Vapaudesta ja vähän vaelluksesta

Vapaa ei voi olla kukaan, jolla on tuhatkunta esi-isää. Näin sanoo Jimmy-serkku L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan toisessa osassa (suom. I.K. Inha). Minäkin pohdin joskus vapautta. Monella mittarilla olen kai varsin vapaa, länsimaisen pohjoismaisen yhteiskunnan kasvatti, kohta 35-vuotias nainen. Silti tiedän, että vapauteni on vain illuusio. Vaivaan esimerkiksi aivan liikaa päätäni sillä mitä muut tuntevat ja ajattelevat, minusta, itsestään ja maailmasta, ollakseni vapaa.

Joskus sitä tuntee jotain vapautta muistuttavaa. Ensimmäisenä mieleen tulevat hetket, jolloin on mahdollisuus kuljeskella ympäriinsä vailla päämäärää. Kävelyllä kodin lähistöllä tai matkoilla, milloin tämä etuoikeus ikinä tarjoutuukaan eteen. Lapin erämaassa jos jossain luulisi voivansa tuntea olonsa vapaaksi. Kun viime viikolla kävelin tunturissa selässäni 15-kiloinen rinkka, olinko vapaa? Teltta ja viikon ruoka mukana, vapaa menemään minne haluan, pystyttämään majapaikan minne huvittaa? Ei, en ollut. 15 kiloa painoi hartioissa liikaa sekä tietoisuus siitä, missä polku kulkee, minne reitin pitää johtaa jotta ehditään tarpeeksi pitkälle, koko ajan ytimiä jäytävä palelu ja se miten työläältä teltan pystyttäminen ja ruuan keitteleminen trangialla tuntui.

Usein ajattelen olevani vapaa rutiineja suorittaessani. Kun ei tarvitse keskittyä siihen, mitä tekee, miten tekee, missä nukkuu ja mitä syö, ajatuksilla on tilaa vaellella. Tiskatessa, joogatessa, kävelyillä vailla määränpäätä. Kerran Roomassa kävelin pimeitä katuja Pignetossa, vieraassa kaupunginosassa. Mukana vain kevyt laukku ja halu selvittää, minne kujat vievät, halu astua suuntaan jota en tunne. Kirjoitin sillä matkalla olevani vapaa mutta väärinkäyttäväni vapauttani. Jälkikäteen tuntuu toiselta. Muistan ne pimeät kadut ja painottomuuden tunteen, uskalluksen jonka vallassa kuljin. Hyvinhän minä sitä käytin.

Yhtä kaikki vapaus on varmaan melkein aina illuusio ja ennen kaikkea tietysti suhteellista. Nyt, syksyn kynnyksellä olen (taas) vapaa tekemään melkein mitä haluan, mutta se tuntuu lähinnä taakalta. Elokuu on melkein takana. Niin on vaellus Lapissakin, tunturien lumiset huiput ja yöt jolloin kylmä maa hohkasi vasten selkää alustan ja makuupussin läpi. Kuinka ollakaan, pääsin kuin pääsin lomalla myös hotelliin. Viimeinen yö vietettiin Kilpisjärven retkeilymajassa ja se oli paras päätös sille matkalle, paras päätös ikinä, sitä käpertymistä valkoisten lakanoiden ja muhkean peiton sekaan en unohda hetkeen.

Kotona Helsingissä pesen pyykkiä, järjestelen kaappeja muuton jäljiltä, taistelen väkisin kurkkuun nousevaa kaihon- tai kauhuntunnetta vastaan.

Nyt on elokuu

Elokuu eikä mitään tekemistä. Olin pois sijoiltani vähän aikaa, kunnes onneksi taas muistin, mikä on tärkeää.

Näin paljon kirjoja, ja mulla on aikaa lukea ne kaikki. Ja miksipä en lukisi, nyt kun on aikaa ja lukea voi missä vain, puistossa, pihalla, kalliolla, metrossa, kotona sängyllä. Olen myös lähdössä viikoksi Lappiin kuun puolessavälissä, joten ihan täysin väitteet tyhjien päivien ruhtinaallisuudesta/kauhusta eivät pidä paikkaansa. Rohkeasti ajattelin ottaa rinkkaan matkalukemiseksi Fowlerin Olimme ihan suunniltamme, rohkeasti siksi että siinä on ilmeisesti joku mieletön juonenkäänne ja se on kai muutenkin aiheuttanut lukijoissa ajatuksia. Tai sellainen mielikuva jostain on tullut. Ehkä minäkin voin sitten mennä siellä erämaassa suunniltani.

Mutta mitä muuta? Pieni elämä odottaa kirjaston varausjonossa ja juuri nyt muistin Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa, mutta tuntuu että jotain on unohtunut, paljonkin, hyviä kirjoja viime keväältä tai mistä tahansa, sellaisia jotka olen joskus pannut mieleen mutta jotka eivät nyt lepää tässä pinossa. Mitä kannattaisi lukea?

Letters from Puotila

Olen muuttanut Puotilaan. Se mitä oli kaksi kuukautta sitten, kaksi vuotta sitten, viime syksynä tai keväällä, tuntuu kaukaiselta. En ole varma, onko se joku toinen elämä. En ole varma, mihin tämä elämä on menossa. En ole varma, viihdynkö. Ehkä minun on vain vaikea sopeutua uuteen kotiin ja asuinpaikkaan. Mutta taivas on matalalla Puotilassa.

En ole varma, millainen kaupunginosa Puotila on. Hiljainen? Rauhallinen. Vehmas. Puistomainen? Unelias? Kaunis? Ylevä? Tylsä? Painostava. Minäpä kerron, minkälainen.

Rantakartanontielä jalkakäytävää reunustavat lehtevät puut. Se on Puotilan kaunein katu, jotain keski-eurooppalaista. Puita täällä on paljon, korkeita runsaita puita, minunkin ikkunani edessä kasvaa kaksi koivua ja hevoskastanja niin että kun olohuoneen ja keittiön ikkunan näkee yhtä aikaa, näyttää kuin asuisin viherhuoneessa. Talot ovat säntillisiä ja kolmikerroksisia ja sisäpihoja on myös, viihtyisiä sisäpihoja, kukkaistutuksia, pyykkinaruja ja pöytäryhmiä. Puotilan kartanon päärakennus on punainen ja pihalla tuntuu kuin ei kävelisi Helsingissä ollenkaan. Kartanon takana aukeaa rinne ja siellä on kaistale mertakin – mutta ei, ei kallioita tai laakeaa niittyä, vaan siirtolapuutarhapalstat. Petyn joka kerta vähän nähdessäni ne. Mutta jos uskaltautuu palstojen sekaan kävelemään, varsinkin näin keskikesällä, saa kävellä ruhtinaallisessa kukkaloistossa.

Mutta minne mennä juomaan viiniä tai lukemaan kirjaa iltaisin? Minne istahtaa, kun pujahtaa ulos kävelylle ja haluaisi vähän aikaa haistella ilmaa, tuulettaa ajatuksia? Mistä siis löytyvät iltakävelykalliot. Uimaranta on varattu lapsille, lahti on kaislikoiden peittämä, eikä ruoholäikkä metroradan varressa ole kovin romanttinen.

Kaipaan kallioita itsepäisesti, kiihkeästi, hemmotellun lapsen itkuisuudella. Mutta jos kesäiltana ottaa pyörän, ajaa Vuosaaren siltaa ja kääntyy oikealle, löytää kallioitakin. Vuosaaren sillalta katsottuna yhtäkään taloa ei näy, Puotila uinuu jossain siellä kukkulalla puiden sylissä. Ja Vuosaaren silta, se vie Vuosaareen. Vuosaari on iso, toistaiseksi tuntematon, avara ja villi, niin kuvittelen.

A Terribly Sensitive Mind

Käteen osui kotihyllystä Virginia Woolfin naisten kirjoittamista ja naiskirjailijoita käsittelevä ilmeisen mainio kirjoituskokoelma Women & Writing (The Women's Press, 1979). Erään nimen nähtyäni lehteilin heti sivulle 184. Katherine Mansfield oli jo aikalaisten silmissä novellistina omaa luokkaansa, kirjoittaa Virginia Woolf Mansfieldin päiväkirjoja käsittelevässä pienoisesseessään. Pikemminkin kuin taitava novellisti, päiväkirjan sivuilla elää kuitenkin jotain muuta.

Woolf kirjoittaa Mansfieldin lisäksi myös mm Mary Wollstonecraftista ja Jane Austenista.
Sekä the Duchess of Newcastlesta, häntä en tunne mutta aion ottaa selvää.

Katherine Mansfield edustaa minulle ihailtavaa, salaperäistä ja alati vähän otteesta lipeävää kirjailijahahmoa. Jostain syystä olen aina myös tuntenut häneen jonkinlaista yhteyttä. Olen lukenut Mansfieldin novelleja, muutamia yhä uudestaan ja uudestaan silmät palaen, mutta en koskaan edes kaikkia siitä yhdestä kokoelmasta, jonka omistan. Sen verran tiedän, että Mansfield eli vain 33-vuotiaaksi, hän syntyi ja asui nuoruudessaan Uudessa-Seelannissa, muutti sieltä Iso-Britanniaan ja kuoli sairauden uuvuttamana jonkin gurun henkisessä parantolassa Ranskassa vuonna 1933.

Mansfield oli siis novellin mestari. Woolf kirjoittaa, että hänen päiväkirjansa oli mystinen seuralainen. Päiväkirjan sivuilla Mansfield kommentoi ja kuvasi pieniä sattumuksia, ympäristöään ja omaa itseään, omaa persoonaansa. Hän eli ja hengitti kirjoittamista ja suhtautui työhönsä vakavasti. Vahvimmin jää mieleen Woolfin vaikuttuneisuus Mansfieldin herkkyydestä ja havaintojen virrasta. Päiväkirjassa kiinnostavinta ei Woolfin mukaan ole Mansfieldin kirjoittajanlaatu, vaan "the spectacle of a mind – a terribly sensitive mind – receiving one after another the haphazard impressions of eight years of life."

Tutustuin Mansfieldiin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2001 lukion äidinkielen kokeessa, jossa tehtävä oli kirjoittaa novellianalyysi Mansfieldin novellista Laulutunti. Rakasti novellianalyyseja, en muista oliko rakkauteni puhjennut jo ennen tätä tehtävää vai alkoiko se siitä, mutta joka tapauksessa rakastuin myös tuohon Mansfieldin novelliin, tunsin näkeväni sanojen taakse, suoraan novellin ytimeen. Otsikoin aineeni "Sydämen laulutunti", ja kun opettaja antoi aineista palautetta kokeiden jälkeisellä viikolla, hän puhui myös otsikoinnista ja nosti omani esiin hyvänä esimerkkinä. (Kouluaikojen voitokkaimpia hetkiä.)

Vuosia myöhemmin tilasin nettiantikvariaatista novellikokoelman Puutarhakutsut (Weilin + Göös 1980), joka sisältää 18 Mansfieldin novellia eri kääntäjien suomentamana. Joukossa on Laulutunti, ja esimerkiksi myös viehkeä Kuppi teetä, joka taas luettiin eräällä kirjoituskurssilla vuosia sitten. Siinä Rosemary Fell -niminen nuori rouva törmää kadulla nuoreen naiseen, joka pyytää epätoivoisesti rahaa kuppiin teetä. Rosemary vie naisen kotiinsa ja tarjoaa teetä tuolle pikku raukalle. Sen jälkeen he juttelisivat sydämellisesti takan lämmössä. Ennen kohtaamista Rosemary on käynyt antiikkikaupassa ihailemassa pientä emaljirasiaa, joka maksaa 28 guineaa. Iltapäivä on ollut hengästyttävä.

Kuppi teetä on tyypillinen mansfieldilainen novelli, ainakin sikäli millaisiksi minä ne käsitän. Tapahtumaympäristö saattaa olla hyvinkin arkipäiväinen, mutta henkilöt on kuvattu sielukkaasti, heidän ajatuksensa helisevät. Ja tietenkin lukiessa on koko ajan tunne, että kyse on jostain muusta kuin mistä puhutaan, ja että kaikki samaan aikaan on siinä, ihan silmien edessä.

Siitä huolimatta minulta on jäänyt noin puolet Puutarhakutsujen novelleista lukematta. Miksi? Ehkä jotkut novelleista tuntuvat jopa liian hienovaraisilta, ilmassa leijuvilta kuvilta. Tai sitten niitä pitäisi vain lukea rauhassa. 

Entä se yhteys? En ole varma, mistä tunne syntyy. Joka tapauksessa olen iloinen, että Virginia Woolf palautti tämän ihastuttavan kirjailijan taas mieleeni.

Minä rakastan sinua, ja muuta tunnepuhetta

Luin Helmin jutun tunnepuheesta.*

Minä kuulun niihin, joiden on vaikea ilmaista tunteita puhumalla. Olen opetellut, mutta se on joskus silti vaikeaa. Kuulun myös niihin, jotka usein pitävät asiansa omana tietonaan. Jo koulussa se kiusasi minua. Viittasin vain ranskan tai ruotsin tunneilla, kun tiesin vastauksen, en missään nimessä silloin, kun olisi pitänyt kertoa polveileva mielipide.

Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi mielipiteitä. Saati tunteita. Olen vain ilmeisesti oppinut pitämään ne omana tietonani. Ainakaan en ole niitä, joiden on helppo sanoa suoraan.

Pienessä porukassa on helpompi (turvallisempaa) ilmaista mielipiteensä, kuin isossa ja vieraassa. Hyvin tuttujen ihmisten kesken en ehkä epäröi yhtään kertoa, mitä ajattelen.

Uskoisin ja toivoisin olevani ihminen, joka ei jää vaiti silloin, jos jotakuta kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Uskoisin myös olevani ihminen, joka ainakin joskus sanoo jotain kivaa ihmisille.

Mitä tunteiden analysointiin sinällään tulee, siinä olen aika hyvä. Varsinkin silloin, kun voi eritellä niitä jonkun ulkopuolisen kanssa. Rakastan analysoida ja puhua tunteista ja se on mielestäni ihmisenä olemisen kannalta hyväksi, kunhan ei jahkaukseksi mene.

Kasvokkain, toinen toiselle keskinäisistä tunteista puhuminen onkin vaikeampaa. Mitä kompleksisempi ja suurempi tunne, sen vaikeampaa.

Pahinta mitä olen parisuhteessa kuullut, on että en saanut toista tuntemaan itseään rakastetuksi. Siitä on kauan, olen opetellut ja olen ehkä oppinutkin jotain. Olen myös miettinyt paljon, mistä arkuuteni johtuu. Vaikka ne kolme vaarallista sanaa: minä rakastan sinua.

Olen ehkä miettinyt, että jos se ei olekaan totta. Mihin oikeuteen minut voidaan haastaa näiden sanojen vuoksi? Mihin sitoudun? Tulenko luvanneeksi jotain, mikä ei ole totta? Onko se totta?

Voin myös pelätä, että en saa vastakaikua. Mitä jos se kiusaantuu, kääntää päänsä pois, vaihtaa puheenaihetta, naurahtaa hermostuneesti? Mitä jos se ei tunnekaan samalla tavalla? Mitä jos minut torjutaan, siis.

 Lisäksi olen saattanut miettiä, mitä minun tykkäämiseni, minun rakastamiseni toista liikuttaa. Mitä hän minun tykkäämiselläni tekee, mitä merkitystä sillä hänelle muka olisi?

Tämä koskee myös mielipiteiden ilmaisua. Pidän ajatukseni omanani, koska pohjimmiltani en aina usko, että niillä on merkitystä. On toisia ihmisiä, tärkeämpiä, joiden mielipide merkitsee enemmän.

Tietysti pelkään myös negatiivisten tunteiden ilmaisua. Joskus on tosi vaikea sanoa, että nyt tuntuu pahalta. Mitä jos se kääntää selkänsä, ei halua katsella tällaista napisijaa/ärisijää/itkuista riepua?

**

Tämä saa ajattelemaan, mitä kaikkea taustalla on. On ainakin pelkoa torjutuksi tulemisesta. Pelkoa siitä, että minä en merkitse mitään, se mitä ajattelen tai se miltä minusta tuntuu. Tai sen uskomista oikeastaan, oman arvon vähättelyä.

Kaikki saa myös ajattelemaan, miten paljon pelko hallitsee elämääni, sitä mitä jätän tekemättä ja sitä minkä päätän tehdä. Mietin tätä paljon myös viime syksynä. En ole vieläkään varma vastauksista.

**

Mielestäni rehellisyys ja avoimuus tunteiden ilmaisussa kuuluu ihmissuhteissa asiaan. Arvailu on syvältä. Olen siis yrittänyt opetella. Haluan olla ainakin sellainen ihminen joka sanoo kun tykkää. Ja näyttää sen. En halua säästellä ainkaan hyvistä tunteista kertomisessa, enkä oikeastaan mistään muustakaan

Haluaisin hyväksyä myös sen, että jollekulle on helpompi ilmaista tunteita esimerkiksi tekojen kautta, mutta kyllä kai jonkinlainen omista tunteista puhuminen myös toisaalta tekee hyvää ihan kenelle tahansa. Ehkä kaikki lähtee lopulta tunteiden tunnistamisesta, siitä että osaa jotenkin havainnoida, miltä tuntuu. Sitten sitä ei ehkä pelästy, itsessä eikä toisessa. Tätäkin olen miettinyt paljon.

Minä opettelen vielä. Haluaisin että tunteet virtaisivat minussa vapaasti. Haluan huutaa, itkeä ja halata. En tiedä, ehkei se kaikki ole minua varten, ääneen huutaminen. Tai ehkä onkin. Jossain haluan huutaa. Haluan olla pelkäämättä tunteita. Nyt tuntuu tältä, huomenna tuolta, se ei ole niin vaarallista. Se kaikki on totta. Ja siihen on oikeus.



 *Minä luin Helmin kirjoituksen, ja Helmi oli lukenut Visual Diary -blogia. Kiitos molemmille! Helmin juttu käsitteli lopulta ehkä eniten mielipiteiden ilmaisua ja keskustelua, tästä tuli tunnepitoinen juttu tunnepuheesta.