Vanha kunnon Breakfast Club

Tai siis, miten niin vanha kunnon? Enhän ollut nähnyt tätä vuonna 1985 ilmestynyttä klassikkoa ennen kuin tässä eräänä flunssaisena iltana. Tiesin kyllä The Breakfast Clubin olemassaolosta, mutta se oli paljon parempi kuin kuvittelin, mikä usein pätee niin sanottuihin high school -elokuviin, jotka voivat olla ihan hölmöjä mutta joista parhaimmat ovat oivaltavia, raikkaita ja koskettavia.

The Breakfast Clubissa joukko oppilaita saapuu lauantaiaamuna kello 7 jälki-istuntoon koulun kirjastoon. Heidän on määrä istua yhdeksän tuntia paikoillaan pulpetissa ja kirjoittaa vähintään 1 000-sanainen essee aiheesta "Kuka minä luulen olevani". Rakastan high school -elokuvia. Rakastan high schoolia, koska en ole siellä enää ja koska kuvaukset high schooleista ovat tietysti liioiteltuja ja silti tosia. Rakastan amerikkalaista high schoolia. Tykkäsin Beverly Hills 90210:sta, rakastan Veronica Marsia ja nyt pidin myös hurjasti Breakfast Clubista.

Heitä on viisi: sporttijäbä Andrew, hikke Brian, outo introvertti Allison, suosittu Claire sekä kovis Bender, eikä heillä tietenkään ennen tätä aamua ollut mitään tekemistä keskenään. Jokainen on ärsyttävä, mutta jokaisen kasvoihin myös avautuu jo varhaisessa vaiheessa halkeama, jokin joka kertoo muustakin kuin mitä naamion takana on. Allisonin kasvoihin se avautuu aika myöhään. Allison ärsytti minua eniten, mustanpuhuva tyttö jonka kasvoilla tukka roikkuu ja joka ei puhu, ynähtelee vain kimeästi ja syö muroja voileivän välissä, tuijottaa ja näyttää olevan mukana ja haluavankin olla mukana mutta ei kuitenkaan ole. Mitä se oikein kuvittelee? Miksei se sano mitään? Miten se kuvittelee voivansa vaikuttaa, olla osa joukkoa, kun ei se puhu mitään?

Kaikki kinastelevat vuoroin keskenään (ihailin sitä, miten he uskalsivat sanoa vastaan ja puolustaa toisiaan, ja miten nopeasti kaikki kääntyi, yhtäkkiä pilkan kohteena oli joku toinen, kaikki vuorollaan), ja nopeasti kaikki myös asettuvat yhteen rintamaan opettajaa vastaan, joka edustaakin aikamoisen raivohullua aikuista. Ehdottomasti söpöintä on hikke Brian (Anthony Micheal Hall) pilvessä aurinkolasit päässä.

Sitten alkaa rakoilla. Vaikuttava kohtaus: Andrew lähestyy Allisonia kysyäkseen tämän kotioloista, vilpittömänä toisin kuin Brian, joka ei ollenkaan tajunnut Allisonin tukahtunutta purkausta. Allison avaa suunsa, ja sieltä alkaa putoilla kaikenlaista, myös totuuksia: Sinä tottelet aina kaikkia muita. Sporttijäbä ei kuitenkaan luovuta, vaan vaatii saada tietää Allisonin perheestä. Lopulta Allisonin suojaus murtuu ja hän kakaisee: My parents ignore me.

Sitten he istuvat ringissä ja kertovat totuuksia, mistä tuli jälki-istuntoa, millaista kotona on. Andrew tunnustaa: Totta se on, en osaa ajatella omilla aivoillani. Hän joutui jälki-istuntoon yritettyään tehdä vaikutuksen isäänsä. Clairen vanhemmat käyttävät tyttöä omien riitojensa välikappaleena. Kaikilla on jotain, kaikki toivovat kamalasti jotain, kaikki välittävät muiden reaktioista. Kaikilla on kotona joko välinpitämättömät tai kohtuuttomia odotuksia asettavat vanhemmat, tai vain hirviöt. Se on totta, niin vain on, eikä se ole yhtään kliseistä vaan totta.

Mutta kun rehellisyys on riisunut kasvot, sitten aletaan jorata vapautuneesti, yksin ja yhdessä, nörtti ja kovis ja kaikki siltä väliltä. Sen haluan tästä muistaa, sen itkun jälkeisen paljauden. Tytöistä tulee kavereita ja toiselle tehdään makeover (tietysti), ja lopuksi Brian kirjoittaa kaikkien puolesta upean tekstin, joka jätetään opettajalle.

Olen ihastuksissani. Yhdeksän tuntia täydellistä luppoaikaa voi johtaa hyviin seurauksiin, olen aina ollut sitä mieltä. Vaikka väliin mahtuisi muutama tappelunalku, pilvihäröilyä ja ilkeyksiä jotka osuvat maaliin, tai siis niitä täytyy mahtua, ja se on ehkä edellytys kaikelle, jonkinlainen kommunikaatio. Olen edelleen sitäkin mieltä, että se tyttö joka ei aluksi puhunut mitään, on ärsyttävä. Täytyy puhua. Täytyy kertoa, mitä ajattelee. Täytyy antaa itsestään jotain. Mutta Allisonilla oli syynsä. (Ja entä jos ei tiedä mitä ajattelee tai miltä tuntuu, ei ole oppinut kysymään, mutta se on jo eri tarina. Siitä pitäisi tehdä tarina.)

Sitten kun Allisonin hiukset oli kammattu pois kasvoilta ja silmissä rajaukset vähän haaleampaa sävyä kuin mustaa suttua, hän sai poikaystävän. Mutta ei anneta sen häiritä (no, kasvothan onnistuneen mekaoverin jälkeen näkyvät paremmin). Hikke ei saanut tyttöä, mutta ei anneta senkään häiritä. Jälki-istuntoa valvonut opettaja jäi lukemaan hänen sanojaan, hänen sanansa saivat kuvata sitä mitä heille oli tapahtunut. Parasta ei ole vain se, että opettajat eli aikuiset tajuaisivat että heissä kaikissa onn sekä urheilija, aivot, prinsessa, kahjo ja rikollinen, vaan että myös he itse tajuavat sen.

Kuvat: toast.net

Wordlessness

Words are the great sin against wordlessness. Tätä Monika Fagerholmin siteeraamaa lausetta (ilmeisesti Samuel Beckettiltä) ajattelen usein.

Silloin kun sanat ovat loppuneet tai ne eivät juuri nyt riitä, voi tehdä jotain sellaista kuin katsoa tämän Docventures-dokumentin James Nachtweystä. http://areena.yle.fi/tv/2246159

Nachtwey on yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja, joka on kuvannut viimeisen 30 vuoden aikana Afganistanissa, Irakissa, Bosniassa, Ruandassa, Kosovossa, Israelissa, Thaimaassa vuonna 2004 ja New Yorkissa 2011, nälkäänäkeviä Afrikassa ja Indonesiassa ihmisiä, jotka asuvat junaradan varteen levitettyjen pressujen päällä.

Alkoi itkettää monta kertaa. Kuten ne pienet pojat, jotka jossakin Kosovossa ylittävät eristyslangan ympäröimän alueen pienet kukkakimput kädessään ja laskevat kukkia pressujen peittämien ruumiiden päälle, se tottuneisuus heidän liikkeissään. Joskus olen kuvaajille niin kateellinen. Siihen mihin eivät sanat pysty, siihen pystyy kuva, onko se niin? En tiedä. Lopussa Nachtwey sanoo: "We must look at it. We're required to look at it. We're required to to what we can about it. If we don't, who will?"

Kunpa vielä löytäisin oman tapani tehdä.

Nachtwey esitetään dokumentissa varautuneena erakkoluonteena, joka käsittelee sota-alueilla kokemiaan hirveyksiä kuvaamalla, purkaa tunteensa valokuviinsa. Yksi nainen Hampurissa kertoo rakastuneensa häneen, mutta ilmeisesti etäisyyteen on ollut pakko tottua. On tässä yksinäisessä sudessa ihmisrakkauttakin. Parasta ystäväänsä, käsikirjoittaja Denis O'Neillia Nachtwey kiittää vierellä pysymisestä valokuvanyttelyn avajaisissa ja heittää, että näyttelyhässäkän jälkeen on aika suunnata vuorille, "head for the sierras".

Kollegoiden mukaan Nachtweystä tekee poikkeuksellisen se, että hän ei etäänny hurjassakaan tilanteessa, vaan pysyy paikalla ja kuvaa kädenkosketuksen päästä. Kun Nachtwey puhuu todistamastaan joukkomurhasta Ruandassa tai köyhydestä Indonesiassa, hänen äänensä on hiljainen ja tasainen. Katsoessani tällaisia dokumentteja ja kuvia alan myös miettiä, mitä kukaan tekee symboleilla, vertauskuvilla ja rivien väleillä, kun kaikkein kipein, kovin ja myös kaunein on kuitenkin aina silmien edessä, ilmaistavissa vain kertomalla mitä tapahtuu. Vertauskuvien ja viitteellisyyden ystävälle tämä on vaikea ajatus, mutta siltä joskus tuntuu.

Lopussa Nachtwey pudottelee suuria sanoja valokuvaamisen filosofiasta ja valokuvaajan roolista ihmisten hädän kuvaajana, mutta ehkä mahtipontisuus hänelle sallitaan. Yksi asia tässä dokumentissa ja sen kohteessa kyllä vähän häiritsee. Nachtwey näyttää tyylikkäästi harmaantuneelta Ken-nukelta, henkilöltä Kauniista ja rohkeista. No, ulkonäön ei pidä antaa hämätä.

Das Adlon

Lempiohjelmani televisiossa on nyt saksalainen draamasarja Hotelli Adlon – elämää suurempi tarina (Das Adlon – Eine Familiensaga). Sarjassa on kolme osaa ja kaksi niistä on esitetty Ylellä elokuussa (nähtävissä myös Areenassa), viimeinen tulee huomenna tiistaina 2.9.

No eihän siitä voi kuin tykätä. Sarja kuvaa legendaarisen hotelli Adlonin vaiheita Berliinissä. Hotelli valmistui 1907 Pariser Platzille Brandenburgin portin tuntumaan, ja se oli aikansa kuuluisin ja ylellisin hotelli. Juuri sellainen, jossa minä viihtyisin niin hyvin. Hienotunteisia conciergeja, suuri ja loistelias aula, pikkoloita, kiinnostavia vieraita, sviittejä, samppanjaa, suuria vuoteita.

Koska ollaan Berliinissä ja koska hotelli valmistui 1907, parahiksi ennen kuin Euroopassa alkoi täristä, hotelli on tietysti todistanut yhtä ja toista. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksaa hallitsee sotahullu keisari. Asenneilmapirii alkaa muuttua, Amerikasta saapuu vapaamielinen valokuvaaja Undine Adams, ja sen sijaan että menisi naimisiin perheen hyväksymän sotilaan kanssa, Alma Schadt lähtee Amerikkaan meluisan ja saksaa hykerryttävästi ääntävän Undinen kanssa. Toisessa jaksossa natsipuolue nousee valtaan ja sotilaspukuihin sonnustautuneet natsit marssivat Adloniin kallistelemaan maljoja.

Das Adlon joskus 1926.

Edellä mainituista syistä (ei natsit vaan Berliini, 1900-luvun alku ja hotelli) minä tietysti rakastan tätä sarjaa.

1800-luvun lopulle asti hotellien tehtävä oli lähinnä tarjota matkalaisille yösija yhdeksi, pariksi yöksi. Vähitellen niistä alkoi kuitenkin muodostua sosieteetin kohtaamispaikkoja, joiden seinien sisältä löytyivät paitsi majoitustilat, myös sellaisia herkkuja kuten ravintolasali, kirjasto, tanssisali, tupakkahuone ja kirjasto. Wieniin valmistui Imperial, Pariisiin Ritz ja Lontooseen Ritz London, ja mainzilainen viinikauppias ja ravintoloitsija Lorenz Adlon oli sitä mieltä, että Berliini ansaitsi yhtä hyvää ja parempaakin. Keisari Wilhelm II:n suopealla myötavaikutuksella Unter den Lindenin päähän valmistuikin aikansa edistyksellisin majoitusliike, jonka erikoisuuksiin kuului muun muassa sekä lämmin että kylmä juokseva vesi.

TV-sarjassa hotellin vaiheisiin kietoutuvat kahden perheen kohtalot. Perustaja Lorenz Adlon johtaa hotellia lämpimällä mutta rautaisella otteella, kunnes jää auton alle Brandenburgin torilla. Adlonilla on läheinen ystävä Gustaf Schadt, joka tekee siirtomaakauppaa Afrikassa ja toimittaa rakennusmateriaalia hotellia varten. Gustafilla on tytär Alma ja Almalla salaisuus, jota perhe ei missään nimessä aio päästää julkisuuteen. Kertojana toimii Gustafin tyttärentytär Sonja Schadt – joka aikuiseksi tultuaan saa käyttöönsä pienen huoneiston hotellissa. Adlon on siis hänen kotinsa. "Osa vieraistamme asuu mieluummin hotellissa kuin kotona", herra Adlon nuorempi lausuu. No eipä vissiin. Milloin minä asun osan vuodesta hotellissa? En ehkä ihan huomispäivänä, mutta joskus. Jaksan odottaa!

Sarja on mielestäni hienosti dramatisoitu, tyylikkäästi toteutettu, koskettava ja väliin jopa hauska. Pidin erityisen paljon Sonjan äidistä Almasta nuorena (Maria Ehrich), mutta sitten hän häipyi Amerikkaan ja ikävä kyllä takaisin tuli vähän vanhempi ja paljon jähmeämpi Alma (Anja Kling). Sen sijaan olen aivan ihastunut hovimestari Friedrichiin (Wotan Wilke Möhring), joka esiintyy juuri niin hienotunteisesti ja jämäkästi kuin hovimestarin kuuluu ja jonka pidättyväisen ulkokuoren alle piiloutuu tietysti lämmin sydän.

Toinen jakso päättyi toisen maailmansodan kynnykselle. Berliinin taisteluissa hotellirakennus säilyi, mutta tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Päärakennus tuli sijaitsemaan Itä-Berliinin puolella, mutta muurin rakentamisen jälkeen se jäi ei-kenenkään-maalle, ja rakennuksen rauniot tuhottiin 1952. Itä-Berliinin puolelle jääneessä siipirakennuksessa pidettiin ilmeisesti hotellia vuoteen 1984 asti. Saksojen yhdistymisen jälkeen vanhan kiinteistön paikalle rakennettiin alkuperäistä muistuttava hotelli Adlon, joka avattiin vuonna 1997. Oikeastaan sen koko nimi kuuluu Hotel Adlon Kempinski, sillä hotelli on osa Kempinski-ketjua. Hmph. Joka tapauksessa yöpyisin sielläkin kernaasti. Niin on tehnyt myös muun muassa Micheal Jackson, joka kuuluisissa kuvissa roikutti vauvaansa Prince Michael II:ta juuri Adlon-hotellin parvekkeelta.

Mutta tästä kaikesta minä en tiedä vielä mitään. Täytyy odottaa huomiseen. Sillä aikaa katselen tätä kuvaa ja mieleni tekee itkeä. Muistan myös, miksi pitäisi matkustaa Berliiniin taas kerran.

Miksi miksi miksi nämä hotellit vetävät minua puoleensa? Lukion toisella luokalla katsoin iltapäivisin Heathrow'n lentokentästä tehtyä puolidokumentatiivista tv-sarjaa. Pidän tällaisesta paikkojen ja tilojen personoinnista. Miksi? En tiedä.

Joka tapauksessa olen päättänyt miettiä enemmän kuvia ja tarinoita ja sitä miltä tuntuu, vähemmän sitä mitä mikäkin asia merkitsee.


Kuvat: moviepilot.de, wikipedia,  flickr.com (https://c1.staticflickr.com/9/8176/8056762838_903874f48e_z.jpg)

Pixadores ja opetus

Amir Escandarin Pixadores oli juuri niin kova kuin odotin. Miehet kiipesivät hullun korkean kerrostalon seinää kuin hämähäkit. Yö, aina oli yö. Sakea portugalin kieli, favela-asuntojen kelmeä valaistus. Mitä en odottanut: nauroin. São Paulon pojat pääsivät Berliiniin taidebiennaliin. "Gringot viettävät makeaa elämää." "Paikalliset maalaavat vaakatasoon." Kansalaisten kohtaamispaikaksi pystytetty graffitiseinä oli faveloiden kasvattien edessä pelkkä hupaisa pahvi.

Pixação-merkit näyttivät maagisilta. Miehet osasivat lukea ja maalata niitä, mutta eivät välttämättä kirjoittaa omaa nimeään viranomaiskaavakkeeseen tai lukea kirjaa. Ja: "Jos nimi on ainoa mitä minulla on, miksi en maalaisi sitä seinään?"

Mutta muuttuuko mikään koskaan? Joka tapauksessa, hieno elokuva. Koska lähden São Pauloon?

Entäs se opetus sitten?

No, se tapahtui jo ennen elokuvan alkua Café Engelin sisäpihalla. Saavuin paikalle 40 minuuttia ennen leffan alkua eli auttamattomasti myöhässä: kaikki istumapaikat oli varattu.

Pälyilin hetken viinilasiani pidellen ja äkkäsin pojan, joka siirteli vilttien säilytyspaikkana toimivaa arkkua tuolirivien viereen valkokankaan etuosaan.

Saako tuossa istua? kysyin. Saa, ehkä, kuului myhäilevä vastaus. Kävi ilmi, että jäbä ei ollutkaan avuliasta henkilökuntaa järjestämässä lisää istumapaikkoja katsojille (kuten minulle), vaan pelkästään aktiivinen kansalainen toimimassa oman hyvinvointinsa eteen. Tulossa oli kaverikin, joten tilaa arkun päällä ei ehkä olisi.

Ystävällinen nuorukainen tarjoutui kuitenkin hakemaan minulle toiselta puolelta pyöreän pöydän istumapaikaksi, jos sillä aikaa vahtisin arkkua. Sehän sopi, ja kohta asettelin itseäni ja viinilasiani kiikkerän terassipöydän päälle. Kaikki näytti hetken hyvältä. Sitten kahvilan omistaja ilmoitti, että pöydillä ei saa istua, ja pöydät siivottiin pois. Olin jälleen vailla istumapaikkaa, ja niin oli moni muukin.

Alkoi aktiivinen spontaanien istumapaikkojen järjestely. Jostain ilmestyi yhtäkkiä muutama lisätuoli. Toiset löysivät muovilaatikoita, joita päällekkäin pinoamalla sai itselleen kelpo istuimen.

Mitä tein minä? Seisoin paikoillani ja vilkuilin ympärilleni. Pohdin, mistä voisin löytää jotain istuttavaksi kelpaavaa. En käynyt kahvilassa etsimässä lisätuoleja, en kurkannut porraskäytävään, riittäisikö laatikoita. En oikeastaan tehnyt mitään. Lopulta levitin kaulahuivini maahan ja istuin niille sijoilleni.

En ansaitse yhtään parempaa, ajattelin. Minä seisoa pällistelin tumput suorina, kun toiset ympärilläni sen sijasta toimivat ja aktiivisesti loivat omat paikkansa.

Näinkö minun käy, ajattelin. Passiivinen kansalainen, joka ei laita tikkua ristiin oman hyvinvointinsa hyväksi. Näin käy sellaisten, jotka ovat toiminnan kohteita, eivät toimijoita. Sitä saa tyytyä siihen, mikä jää.

Paikka oli kuitenkin ihan hyvä. Olin valmis hyväksymään osani. Söin suklaata ja toivoin, että elokuva alkaisi. Väkeä parveili edessä, mutta luotin siihen, että he tajuaisivat kohta siirtyä.

Silloin vilttiarkkua vallinnut poika sai tarpeekseen. En mä kehtaa tätä enää varata, hän ilmoitti. Tulkaa istumaan vain. Paikat arkulla hänen ympärillään täyttyivät heti. Minä nostin peukun maassa pystyyn: Tämä on ihan hyvä. Minä istun tässä.

Hei kuule, tule säkin tänne, poika vaati hetken kuluttua paraatipaikaltaan yläilmoista. – Mihin muka? Ei siellä ole tilaa. Tämä on ihan…  – Tule tähän vain, mä menen tuohon eteen. Mulla on siinä kavereita.

Ja niin katsoin elokuvan mukavasti keskellä tukevaa arkkua istuen, paremmalla paikalla kuin yksikään edeltävä kokeilu oli ollut. Tunsinko ansainneeni paikkani? Olin saanut sen tekemättä mitään, korkeintaan sanailemalla leppoisasti ja hymyilemällä vähän. Toiset selkäni takana olivat ahertaneet istuintensa eteen kuin muurahaiset.

Ehkä tämäkin joskus riittää, ajattelin. Olla kanssaihmisen yllättävän hyväntahtoisuuden kohteena. Kohta hyväntekijäni nosti uudelta paikaltaan maasta peukkunsa kysymyksen merkiksi pystyyn. Sanoin kiitos ja toivoin vain, että hymyni oli tarpeeksi leveä.

Lahoren varakonsulin ahdinko

Jo pitkään on tuntunut siltä, että varmaan pidän Marguerite Durasin romaaneista. Siksi, kun äkkäsin viime syksyn kirjamessuilla divarihyllyssä Varakonsulin (Otava 1988), hankin sen heti, ja heinäkuussa luin sen.

Vuonna 1966 ranskaksi ilmestynyt Varakonsuli yhdistää kaksi tarinaa. Äiti ajaa nuoren tytön kotoa tämä tultua raskaaksi. Tyttö harhailee ympäri Intiaa, vatsa turpoaa, jalassa on haava, nälkä on silmitön. Samaan aikaan Kalkutassa puhutaan Ranskan Lahoren varakonsulista: kerrotaan, että tämä on ampunut yöllä parvekkeellaan silmittömästi puistoon. Nyt varakonsuli on Kalkutassa odottamassa suurlähettilään päätöstä siitä, mitä hänelle pitäisi tehdä. Ranskan suurlähettilään vaimo Anne-Marie Stretter pitää vastaanoton. Kalkutassa on joukko muitakin nuoria miehiä, oikea seurapiiri, joka parveilee Anne-Marie Stretterin ympärillä. Peter Morgan kirjoittaa tarinaa nuoresta tytöstä, joka kävelee Mekongjoen viertä, ohittaa Mandalayn, Siamin ja Birmanian ja päätyy lopulta Kalkuttaan. Anne-Marie Stretterin liepeillä väreilee valo, mutta myös varjo. Onnekkaat pääsevät hänen kanssaan Saarille, tarunomaiseen Prince of Wales- hotelliin, nyt myös Charles Rossett saa kutsun sinne.

Henkilöt liikkuvat kuin unessa, ja silti täynnä outoa tuskallista määrätietoisuutta. Lauseet ovat abstrakteja ja silti konkreettisia, silmieni edessä leijuu kuva mutta en aivan saa siitä otetta. Ja silti olin siellä, Tonle Sapin alajuoksulla, läkähdyttävässä löyhkäävässä Kalkutassa ja Anne-Marie Stretterin vastaanotolla, näin suurlähettilään talon puutarhan ja Anne-Marie Stretterin polkupyörän ja Gangesin rantabulevardin, jonka varrella lepratautiset makasivat.

Kirjassaan Kirjoitan Duras kirjoittaa Varakonsulista näin:

On totta, että varakonsuli huusi joka päivä… mutta minulle salaisesta paikasta. Niin kuin joku rukoilee joka päivä, hän huusi. On totta, että hän huusi kovaa ja että yöllä Lahoressa hän ampui Shalimarin puistoon tappaakseen. Hän tappoi tappaakseen. Kenet tahansa, koko Intian siis, joka oli hajoamassa. Hän huusi kotonaan, virka-asunnossaan ja ollessaan yksin aution Kalkutan mustassa yössä. Hän oli hullu, älynseä terävyydestä seonnut. Hän tappoi Lahoren joka yö.

On vaikea ymmärtää Varakonsulia. Muistin, että tältä se on aina tuntunut. Aikaisemmin olen lukeut Rakastajan ja Lol V. Steinin, ja varsinkin jälkimmäinen oli yhtä merkillinen kuin tämä. Enkä tarkoita ymmärtämistä niin että kaikki pitäisi tekstissä selittää auki ja lopuksi lukijalle jäisi kiva olo. Nämä kirjat kääntyvät sisäänpäin, puhuvat itsekseen ja katsovat samalla tiukasti jonnekin kauas.

Silti pidän niistä, luulen. Jokainen lause on huuto. En aina tiedä mistä lauseet puhuvat, ja samalla ne iskevät kuin potku vatsaan.

Hän etsii leningistään, rintojensa välistä jotakin jonka hän sitten ojentaa Charles Rossettille: elävän kalan. Mies ei liikahda. Nainen ottaa kalan, näyttää sitä hänelle ja puraisee sen pään nauraen vieläkin enemmän. Häntä huvittaa varmaan pelotella, saada toinen tuntemaan oksetusta. Hän tulee lähemmäs. Charles Rossett perääntyy, nainen tulee yhä lähemmäs, mies perääntyy vieläkin, mutta lähestyminen on nopeampaa ja Charles Rossett heittää kolikon maahan, kääntyy ja pakenee juosten tielle päin.

Kesä

Kun on hotellinjohtaja, voi päättää, mitä kaikkea hotellissa kesällä tehdään.

Hotelli Hertassa tapahtuu kesäkuukausina muun muassa tällaista:

Kesäkursseja. Vieraat saapuvat viikon täysihoitoon, ruokaa tarjotaan joka välissä, välillä istutaan puutarhassa maalaamassa tai kirjoittamassa tai joogaamassa ja valoisina öinä puhutaan pihalla tuntikausia ja yhtäkkiä sitä tajuaa tietävänsä vieressä istuvasta ihmisestä enemmän kuin on koskaan oppinut tietämään ihmisistä jotka on tuntenut vuosia.

Hotelli toimii futisjoukkueen majapaikkana suuren kansainvälisen turnauksen ajan. Ruskettuneet lapset pelaavat jalkapalloa pihalla iltaisinkin, ne ahtavat suuhunsa keksejä ja pursuavat energiaa ja vilkuilevat toisten joukkueiden pelaajia käytävillä eivätkä unohda näitä kesäviikkoja koskaan.

Roseeviiniä terassilla. Mikäs ettei, sillä hotellin baaria pitää kesän ajan viinitilan omistaja Provencesta, oho, roseeviinä on yhtäkkiä laatikkokaupalla ja se on kylmää, raikasta ja hyvää.

Lähdetään uimaan, Hotelli Hertan välittömästä läheisyydestä pääsee uimaan, meri on aava ja sininen ja se loiskuaa ja parhaita ovat aamu-uinnit sekä uinnit öisin ja silloin kun iho on välittömästi uinnin jälkeen taas lämmin.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Hotelli Hertta myös suljetaan kesällä kuukaudeksi, vain siksi että huonekalujen päälle saataisin levittää valkoiset lakanat ja ikkunat sulkea ja palata joskus elokuussa raukeina ja auringon paahtamina, astella hämärissä viileissä huoneissa joiden lattia tuntuu vieraalta ja samalla tutulta jalkojen alla.

En halua matkoille Antti Tuurin kanssa

Yksi haavemmattini on matkakirjailija. Matkustelisin vieraisiin kaupunkeihin, katselisin ympärilleni, etsisin ravintoloita, eksyisin, läkähtyisin, tuntisin itseni ulkopuoliseksi, isoksi, vaaleaksi ja suttuiseksi, astuisin sisään tuntemattomista ovista sydän jyskyttäen ja parhaimmillaan löytäisin jotain unohtumatonta. Sitten kirjoittaisin siitä. Esseitä, matkaoppaita, essee-ruokakirjoja ja mitä kaikkea.

Tiedostan, että matkakirjallisuus on runsas genre, ja aiheesta löytyy varmasti paljon kirjoja, suomeksi ja jos uskaltaa astua rajojen yli, taatusti englanniksi ja muilla kielillä, mukaansatempaavia, eloisia ja älykkäitä teoksia matkoista ihmeellisiin paikkoihin. Itse pysähdyin kuitenkin Töölön kirjaston matkailu-hyllylle ja lainasin Antti Tuurin teoksen Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Turha kysyä, miksi. En ole koskaan lukenut Antti Tuurin kirjoja (ja voipa olla, etten muita luekaan). Olin kuitenkin juuri palannut matkalta ja halusin takaisin siihen oloon, kun aamuisin astuu parvekkeelle ja miettii: autolla vuorille, kaupunkiin kävelemään vai pyöräilisikö rannalle, istuisiko vain parvekkeella ja sekin tuntuisi erilaiselta, koska ollaan ulkomailla. Selailin Tuuria ja luin että kirjassa ollaan muun muassa Sisiliassa ja ohitetaan Salerno ja matkustetaan junalla, ja sillä hetkellä se riitti.

Antti Tuuri kuvaa kirjassaan viime vuosi(kymmente)n aikana tekemiään matkoja mm. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä. Useimmiten matkaseurana on vaimo. Tuuri ja vaimo yöpyvät hotelleissa tai ovat vuokranneet talon, he lounastavat ja illallistavat ravintoloissa, viipyyvät viikon tai joskus pidempään, tai hyppäävät parin päivän päästä jälleen junaan, kiertävät Eurooppaa. Kiire ei ole, aikaa ja varaa tuntuu olevan.

Vaikka ollaan Italiassa tai Ranskassa ja sentään matkalla, huomaan pian haraavani vastaan.

Kertoja latoo lauseita lakonisen täsmällisesti (onko tämä sitä koivuklapiproosaa?). Monesti tuntuu, että draamaattista huipennusta ei tarinoissa oikein ole tai se piilee hienovaraisesti pikemminkin rivien välissä. Tärkeintä tuntuu olevan itse matkan teko, se mihin aamulla kävellään, missä syödään, mitä illalla tehdään, ja tämä toistuu päivästä toiseen. No mikäs siinä! Sellaista matkalla on.

Vaimosta ei saada tietää paljon. Vaimo jää nukkumaan, kun kirjailija herää puoli seitsemältä kirjoittamaan. Vaimo lueskelee, vaimo tietää museon, vaimo harmistuu, kun geneveläishotellin ulkopuolella päivystää prostituoituja.

Silmiin pistää passiivin käyttö persoonamuotona. "Illalla kävellään vielä Seinen rantaan ja joen yli Tuileries-puistoon, joka kuitenkin on jo suljettu. Saadaan taksi Rue de Rivolilta ja tullaan sillä kotikulmille." Passiivi liittyy tavanomaisiin tapahtumiin, yllättävät ja hetkelliset sattumukset kerrotaan aktiivimuodossa. En tiedä, miksi Tuuri on valinnut passiivimuodon niin usein. Se häivyttää matkan osanottajat epämääräiseksi joukkioksi ja samalla karistaa hetkistä erityisyyden tunnun.

Luen eteenpäin mutta olen jo vähän ärsyyntynyt tähän matkalaiseen, täsmälliseen kertojanääneen, hyväkäsmäiseen mieheen, jota mikään ilo, ihmetys tai kauhistus ei hetkauta ainakaan matkakertomusten sivuilla.

Maltillisia kuvauksia Tuuri höystää kuitenkin tarkoilla havainnoilla. Jotkut huomiot johtavat myös pieniin faktoihin tai muisteluun menneisyyden matkoista. Mässäileviin pohdintoihin tai yllättäviin sivuloikkiin tämä matkamies ei kuitenkaan yllä. Jos huumoria on, se uppoaa ehkä parhaiten yli 50-vuotiaisiin pohjalaismiehiin. Minä saan olla tarkkana.

Ilmenee lisää ärtymyksenaiheita. Genevessä ärryn, kun matkailija kuvaa odottamattoman nuhruista hotellia: " – – kun hotellimme löytyy, sitä vastapäätä kadun toisella puolella seisoskelee prostituoituja iltapäivän asiakkaita odottelemassa; vastapäinen talo näyttää olevan tyttöjen tukikohtana. Kaupallista toimintaa on enemmänkin, kadun varrella mainostaa myös homobaari."

Siellä niitä nyt haikailee.

Epäselväksi jää, olisiko mikä tahansa baari tai kahvila edustanut "kaupallista toimintaa". Kun saavutaan Veronaan, ärähdän jo pahasti. Tuurit ovat aikaisemmin käyneet katsomassa Julian parveketta, "jolta hän oli Romeotaan haikaillut". (Julia siis haikailee nuortamiestä, ja Romeo ilmeisesti tekee parvekkeen alla jotain muuta, lurittaa serenadeja tai lausuu runoutta, mutta ei missään nimessä "haikaile" mitään.) Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella Tuuri tarkkailee muita vieraita:

Istun vielä parvekkeella, kun vaimoni tulee aamiaiselle ja jään seuraksi juomaan vielä kupillisen hyvää italialaista kahvia. Myös muita hotellivieraita alkaa nyt tulla aamiaiselle; englantilaisia vanhojapiikoja, joiden sydäntä lähellä Romeon ja Julian tarina on.

Hyvä Antti Tuuri! Mistä voit olla varma, että näkemäsi englantilaisnaiset ovat a) vanhojapiikoja b) kaupungissa kyynelehtimässä Romeon ja Julian tarinan äärellä? Yksin matkustava nainen voi matkustaa yksin monesta syystä – siksi että hän haluaa, kaipaa omaa aikaa ja tilaa, tai hän on töissä, vaikkapa matkakirjailijan toimessa. Jos hän olisikin VANHAPIIKA – eli ei sattuisi olemaan niin onnekas, että olisi saanut napattua miehen (puhumattakaan sellaisesta onnenpotkusta, joka suoltaa joka aamu kalastusaiheista tarinaa Pohjanmaalta ja merkitsee päivän aikana nakutettujen liuskojen lukumäärän tarkasti muistiin) – hänellä voi olla Veronaan tuloon aivan muita syitä kuin Shakespearen loppuunkulunut nyyhkytarina.

Tietyllä tavalla kuitenkin kiinnyn tarinoihin, luen eteenpäin nähdäkseni, minne matka johtaa. Tuuri arvostaa hyvää ruokaa, se ilahduttaa, ja hän on ilmeisen kielitaitoinen ja liikuskelee sujuvasti Euroopan kolkissa. Joku silti ärsyttää. Ehkä se on kaikenlainen odottamattomien ryöpsähdysten puuttuminen niin matkan päällä kuin kerronnassakin. Sellaisessa seurassa minä en haluaisi matkustaa pitkään. Matkaan kuuluvat euforia (usein ruoan äärellä), aprikointi, hirvityksen hetket, epäusko sekä puhdas uupumus – joka kääntyy taas uudeksi nousuksi, kun on hetken saanut lepuuttaa jalkojaan sängyllä tai parvekkeen kaiteella.

Toinen kuva: wikipedia.it