Kiitos, sanoi rouva Pyy (vihdoin)

Suhteeni Marja-Liisa Vartion romaaneihin on kunnioittava, mutta hivenen etäinen. Ainakin tähän mennessä voimakkaimman vaikutuksen oli tehnyt Hänen olivat linnut, jonka luin nuorena yliopisto-opiskelijana. Se on sitten kevät ja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö menevät enemmän osastoon kunnioittava, mutta melko etäinen. Kaikki naiset näkevät unia (Teos 2012) on turhauttava, riemastuttava ja lopulta melko osuva kuvaus naisen sielunelämästä.

Rouva Pyy on kotirouva 50-luvun Helsingissä, ja melkoisen rasittava hahmo. Hän vahtii ikkunasta naapureita, aprikoi mitä he ajattelevat hänestä, pohdiskelee uniaan, käy hypnoosissa ja naputtaa miehelleen. Rouva Pyyn ongelma tuntuu olevan, että mikään ei oikeastaan ole hyvin. Uusi, toiveiden rivitaloasunto onkin liian pieni, posliininmaalauskurssi ei sittenkään häntä varten, ja toiset naiset (kateelliset käärmeet) eivät arvosta hänen taidemakuaan. Aviomieskin saa tietysti kuulla kunniansa. Rouva Pyy syyttää miestä perintömetsätilkun myymisestä – kunnes viime hetkellä muistaa, että myynti taisikin olla hänen oma ideansa.

Minä ehkä vähän pelkään tätä Marja-Liisa Vartiota. Hän katsoo henkilöiden lävitse säälimättä ja läpitunkevasti, ja ainakin tässä myös esittää heidät tietyn etäisyyden päästä, ei asetu suruihin eläytyväksi kertojaksi, jolloin henkilöistä muodostuu tarkka mutta samalla (ainakin tässä) myös vähän hupaisa kuva. Eipä huvittaisi istua rouva Vartion kanssa samoilla kahvikutsuilla.

Kaikki naiset näkevät unia luo episodimaisen katsauksen rouva Pyyn elämään. Tilanteet seuraavat toisiaan enemmän tau vähemmän kronologisesti, mutta yhtä aikaa vähän unenomaisesti. Syntyy jännittävä mielikuva sekä jatkuvudesta että syklisyydestä, koska rouva Pyy tietysti koko ajan pui myös vanhoja, jo sattuneita asioita. Mitä pidemmälle päästään, sitä tyytymättömämpi rouva Pyystä tulee.

Mies jää lähinnä ääneksi taustalla, hahmoksi joka juo rouva Pyyn keittämää kahvia ja puhu uupuneella äänellä, että rahat alkavat olla lopussa. Välillä mies koettaa puhua rouva Pyylle järkeä, mutta rouva Pyy on luulojensa, kuvitelmiensa, toiveidensa – ja pelkojensa vanki.

Onnistuuko rouva Pyy virittäytymän maalauksen tunnelmaan?
(Kuva naarattu wikipediasta.)

Loppuun on kuitenkin sijoitettu riemastuttava nostatus, joka mielestäni myös tiivistää hienosti rouva Pyyn ja koko kirjan idean. Rouva Pyy ja mies matkustavat Italiaan! Ollaan Vatikaanivaltiossa, taideaarteiden äärellä. Rouva Pyy on odottanut matkaa ja varsinkin Sikstiiniläiskappelin näkemistä kovasti. Hän ja mies lyöttäytyvät oppaan johtaman turistiryhmän hännille, vaikka rouva Pyy katselisikin ehkä mieluummin yksin, hän on juuri ollut tavoittamaisillaan jotakin pyhää Pyhän Pietarin patsaan juurella. Mies kuitenkin vaatii, että seurataan opasta. Kiire oli, jos aiottiin pysyä muitten mukana. 

Alkaa jo väsyttää ja janottaa, mutta kappelia ei kuulu. Tullaan ahtaan käytävän päässä matalasta oviaukosta pieneen huoneeseen, jossa rouva Pyy ja mies levähtävät samalla tuolilla selät vastatusten siten, että rouva Pyyn naama on ovelle päin.

Se on hilpein näky kirjan sivuilla pitkään aikaan.

Opas huitoo kuin liikennepoliisi, pian porukka on jo valmis siirtymään eteenpäin. Mies tungeksii ovensuuhun muiden mukana, rouva Pyy jää vielä kuuntelemaan läheisten suomalaisrouvien juttuja. Mutta tämä on se, sanoo toinen. Mitä ihmettä. Onpa hämärä ja pieni, rouva Pyy päivittelee, sibyllatkin pieniä ja mustia. Onneksi hän ei ehtinyt kysyä oppaalta, missä Sikstiiniläiskappeli oikein luuraa. Kuinka kaikki olisivat hänelle nauraneet.

Koko Italia-kuvauksessa tavoitetaan mielestäni mainiosti joku armottoman arkisen ja parhaassa tapauksessa sydäntä hakkaavan kohottavan, konkreettisen ja pyhyyden törmäys, joka tulee vastaan aika usein matkalla mutta ehkä usein myös elämässä yleensä.

Ja kuinka ollakaan, elämä (tai Marja-Liisa vartio) siis kuitenkin tarjoaa rouva Pyylle vielä mahdollisuuden. Rouva Pyy saa mahdollisuuden katsoa ja nähdä omin silmin. Ja hän näkee, pientä ja hämärää on, mutta sentään hän näkee itse. Kuva oli kuva, Aatami alaston mies katossa. Ja katto oli korkealla, oli työlästä kurkotella sinne. Todellisuus ei tietysti vastaa yhtään sitä mitä rouva Pyy odotti, mutta ainakin hän (kerrankin) katsoi sitä suoraan silmiin. Mies menetti tämän mahdollisuuden kiirehtiessään lauman perään.

Olen iloinen rouva Pyyn puolesta. Hän sentään tajusi mitä näki, ja sai nähdä omin silmin. Ulkona torilla suomalaisnaiset käyvät kauppaa ilmeikkään italialaismyyjän kanssa, ja rouva Pyy joutuu hämmentävän kohtauksen osapuoleksi. Siitäkin olen iloinen, mitä rouva Pyy saa vihdoin soperrettua, vaikkakin liian myöhään, sillä vikkeläkiikkeinen kauppias on jo kadonnut. Grazie, kiitos. Niin minunkin tekee usein Italiassa mieli sanoa.

45 vuotta – ja mitä sitten?

Menin katsomaan elokuvan 45 Years, ja vaikka en sitä itselleni täysin myöntänytkään, tai ehkä vähättelin asiaa, mutta no, minulla oli odotuksia. Tietysti oli. Charlotte Ramplingin vuoksi, aiheen vuoksi, siksi että elokuva perustuu novelliin (David Constantinen In Another Country), sen takia mitä olin kuullut ja lukenut.

Niin siinä sitten kävi. Jäin vähän varuilleni.

Andrew Haigh'n ohjaama elokuva alkaa, kun Ramplingin esittämä Kate ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) valmistautuvat viettämään 45-vuotishääpäiväänsä. Edeltävänä maanantaiaamuna Geoff avaa kirjeen, ja sieltä avautuu heidän väliinsä railo, rotko, ja sinne rotkoon on 50 vuotta sitten pudonnut nuori nainen.

Ehkä olin koko ajan varpaillani. Ehkä odotin liikaa, odotin koska se alkaa, koska voin rentoutua ja ajatella: Kyllä. Tämä todella on sitä.

Ehkä juuri siksi en missään vaiheessa täysin pystynyt antautumaan elokuvalle.

Ärsytti varsinkin Geoff, joka valahti kirjeen myötä täysin omiin maailmoihinsa, ärsytti Kate joka otti niin kovasti miehensä huomioon kaikessa, mietin millainen dynamiikka heidän avioliitossaan oli vallinnut.

Eniten minua vaivasi elokuvan aikana se, että en ihan täysin ymmärtänyt, miksi kirje, sen sisältämä uutinen ja sitä seuranneet keskustelut saivat Katen niin pois tolaltaan. Lopullinen iskun hän sai kiivettyään ullakolle ja etsittyään käsiinsä joukon valokuvia. En halua kuulla sen naisen nimeä enää, Kate sanoo myöhemmin jäätävästi. Mitään muuta ei sanota ääneen. Geoff ja Kate taatusti tietävät enemmän kuin me. Itse olisin kaivannut jotain pientä tyrkkäystä, vihjettä. Mielestäni Katen reaktiosta puuttui uskottavuutta. Hänhän tiesi kirjeen naisesta jo, miten tällainen voisi niin monen vuoden jälkeen olla niin suuri isku? Eikö hän, tai kuka tahansa, muka ollut ottanut huomioon sitä, että miehellä oli elämää ennen häntä? Ja eivätkö 45 vuotta olisi antaneet Katelle uskoa siitä, että Geoff kyllä aikanaan tokenee järkytyksestään?

Periaatteessa kyllä ymmärrän. Geoff kyllä taantui kirjeen myötä joksikin aikaa, menetti toimintakykynsä, vajosi ajatukiinsa ja takaisin syväjäädytettyyn nuoruuteensa. Nainen oli nuori, Kate ei. Ja entä ne valokuvat sitten: Tuntuiko Katesta, että se mitä hän oli luullut yhdessä aloitetuksi, yhdessä sovituksi, olikin toiselle vain seurausta jostakin edeltävästä? Sellainen ikään kuin riisuisi Katelta minuuden, oikeuden omaan itseen ja omaan elämään. Jos valokuvan naiselle olisi käynyt toisin, ei Kateakaan olisi, ainakaan tässä, hänen elämäänsä sellaisena kuin se nyt on.

Ehkä uusien asioiden paljastuminen havahdutti Katen ajattelemaan, mitä kaikkea toiseen ihmiseen mahtuu, miten paljon sellaista, mistä läheisimmälläkään ei ole aavistustakaan. Millaisia ratkaisuja, tekoja, tekemättä jättämisiä, mitä kerrotaan ja miten paljosta voi olla puhumatta – ja mitkä asiat aina vaikuttavat taustalla, kaikkeen, mitä sanoo, tekee, kuka on. Ehkä tämä kaikki jysähti Kateen 45 vuoden jälkeen. Toisaalta – onko se nyt aivan tavatonta? Eikö ole selvää, että ihmiseen piiloutuu kerroksia kuin hautaholviin? No, minä en ole elänyt kenenkään kanssa 45:tä vuotta.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni elokuvan jälkeen ja ystävän kanssa puhuttuamme. Jälkikäteen tarina paisui mielessä vielä pitkään, ja ehkä aloin ymmärtää Katea paremmin. Katsomishetkellä 45 Years jäi kuitenkin hiukan etäiseksi, niin vaikea kuin se onkin myöntää. Charlotte Ramplingin kasvot ilmensivät yhteisen koetun murenemista hienosti, mutta jotta kokemus olisi ollut vähän voimakkaampi, Katen tyrmistys traagisempaa, olisin toivonut pientä vahvistusta Katen reaktioille, esimerkiksi sille, mitä hän ajatteli lapsista  ja niiden hankkimisesta.

No jaa, kuka tietää. Tietysti vähäeleisyys oli osa elokuvan tyyliä ja taidokkuutta. Ehkä minä olenkin menettänyt jotain herkkyyttä? Tarvitsenko viestin nykyään kerrostalon kokoisena, ja huudoin, kyynelten ja huokausten saattelemana? Ei kai! En usko. En tiedä. Ehkä en vain ollut tarpeeksi vastaanottavalla tuulella.

Loppu oli kuitenkin hieno. Kate riuhtaisi otteensa miehensä kädestä tämän eläytyessä 45 vuoden takaisin häätanssin viime säveliin. Mies sai kaiken: muistuman nuoruudestaan, upean vaimon, lopulta hetkeksi menetetyn mielenrauhankin takaisin. Tai ainakin hän koitti toimia juuri niin kuin Kate oli käskenyt: Yritetään aloittaa alusta.

Kieltäytyä päättämästä yhdessä yhteisen menneisyyden juhlistamista oli julmaa, röyhkeää ja ilkeää – ja ehkä ainoa, mitä Kate voi tehdä.

Oli tämä joka tapauksessa hieno elokuva, (melkein liian?) tyylikkäästi rakennettu, ihanaa harmaanruskeaa englantilaista maalaismaisemaa, ja upeaa lähikuvaa Charlotte Ramplingista. Kun kuvataan auton peruutuspeiliä niin että pelkät hänen takapenkille tähyävät silmänsä näkyvät – pelottaisi istua siinä autossa. Rampling on paras, karmein sellaisina hetkinä kuten tässä elokuvassa autossa, kun hän hymyilee itsekseen tietäväistä hymyä, vakuuttaa ystävälleen kaiken olevan kunnossa, mutta hän ei kerro kaikkea, ei anna satuttavinta, haavoittavinta tietoa, hymy on melkein omahyväinen mutta haihtuu nopeasti.

Joka tapauksessa: Tämän takia rakastan novelleja, tämän takia novellit ovat parhaimmillaan huikeita tekstejä, aivan huikeita, sen minä olen kyllä jo kauan tiennyt. Ja ilmeisesti vaatii aivan käsittämätöntä taitoa kirjoittaa niitä, ihan kuin en muka sitäkin jo tietäisi. Joka tapauksessa juuri tällaisista saumakohdista, repeilemistä kaikkein kiinnostavimmat tarinat kertovat.

Vuoden paras

Vuoden kirjalistan äärellä innostuin miettimään vuoden parhaita asioita. Keksin elokuvan, vaatteen, ruuan, musiikinkin ja kirjan, mutta mikä olisi paras kokemus tänä vuonna? Tapahtuma, elämys, hetki, jotain. 

Muistin, miten olin edellisenä iltana kävellyt hyisessä säässä Senaatintorin ohi matkalla elokuvateatteriin, ja oikeastaan jo silloin tiennyt että vuoden paras hetki oli tämä.

20. elokuuta. Oli Taiteiden yö, seisoin parinkymmenen Punavuoren vastaanottokeskuksessa asuvan naisen ja muutaman SPR:n vapaaehtoisen kanssa Senaatintorilla odottamassa illan massatapahtuman alkua. Olimme taivaltaneet sekavana laumana halki Esplanadin puiston tungoksen, ja nyt seisoimme sentään tässä, kaikki perillä. 

Etukäteen oli vähän jännittänyt, korjaan, jännittänyt hirveästi, naisten toimintaryhmään liittyminen oli minulle uutta. Vaitonainen ja kuitenkin monia kieliä puhuva ihmisjoukko ja sen luotsaaminen halki kaupungin, eikä aina ollut varmaa, tiesivätkö kaikki minne olimme menossa ja miksi olivat mukana, ja kaikkien kanssa ei ollut yhteistä kieltä ollenkaan, harva suomalaisista osasi farsia, kurdia tai albaniaa.

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut, että ainakaan täysin lukkoon en mene, ja että kohtaaminen näiden eri maista tulevien eri kielisten ihmisten kanssa lataa minut täyteen energiaa. 

Senaatintorilla esityksen alkua odoteltiin kauan, monet turhautuivat ja näyttivät sen, toiset odottivat kohteliaina. Kun puusta rakennetut jättiläishahmot lopulta vaappuivat esiin, happamatkin kasvot kirkastuivat. Vihdoin. Jotain tapahtuu, emme ole tuoneet heitä tänne turhan takia, tämä näyttää oikeasti ihan hienolta. 

Ilta hämärtyi, lyhythihaisessa paidassa tarkeni pitkään, ihmisiä oli paljon mutta kukaan ei liiskautunut. Seisoin siinä keskellä naisjoukkoa, olimme tulleet mistä olimme tulleet, kenelläkään ei varsinaisesti mitään puhuttavaa toisilleen, paitsi heillä joilla oli yhteinen kieli. Mietin mitä he sanoivat, miltä heistä mahtoi tuntua, seistä kaikista maailman paikoista ja kaikkien matkojen ja reittien jälkeen, ja ennen niitä jotka vasta olisivat edessä, nyt tässä, elokuisena iltana keskellä Helsinkiä. 

En tiedä, oliko siinä muutakin, myöhemmin tapaamisen jälkeen pyöräilisin itään enkä oikein tiennyt mihin olin menossa, olin liikkeellä yksin ja vastaan tuli koko ajan paljon ihmisiä, lopulta pyöräilisin pilkkopimeän rakennustyömaan halki Sompasaaren päähän, josta löytyisi sauna, pieni valkokangas ja outo nauhoilla eristetty elokuvaustilanne, pari ystävääkin. 

Kaikkein eniten se oli kuitenkin sitä että olin seissyt Senaatintorilla, yhdessä näiden naisten kanssa, osana tätä ryhmää, se oli uutta, jotain mitä tein ihan itse, mitä olin suunnitellut kauan, olin uskaltanut. Jokin meitä silloin yhdistikin. Jos ei muu niin kaunis kesäilta, ihmisiä oli liikkeellä, tuntuiko naisistakin siltä että kaikesta huolimatta melkein mikä tahansa on mahdollista, jokin kohta liikahtaa, jotain on tapahtumassa?

En tiedä. Ehkä he seisoivat Senaationtorilla tuntien olonsa täysin irralliseksi. Tai vielä: ehkä jotkut heistä olisivat saattaneet tunnistaa sen tunteen, joka minulla oli, mutta heidän oma tilanteensa oli niin absurdi, että se ei ollut heille mahdollista nyt.

Tai sitten se oli. Kävelimme kahden etiopialaisen ja yhden suomalaisen kanssa muiden jälkeen takaisin Uudenmaankadulle, olisi tehnyt mieli sanoa etiopialaisille, tulkaa mukaani, jatketaan iltaa. En sanonut, erosimme hymyillen, he sanoivat poikkeavansa hakemassa jotain ja palaavansa vielä ulos.

Minä haluaisin kuitenkin muistaa sen tunteen, nimittäin uskaltamisen, irti olemisen, vaappua reunalla ja ottaa vielä yksi askel, kohti toisia ihmisiä, kohti jotain joka pelottaa.

Uuden vuoden suhteen on selvää, että jonkun täytyy muuttua. Se liittyy ainakin työhön ja kirjoittamiseen.

Ehkä jos muistan sen elokuun yön, uskon että se on mahdollista.

New Year's Day

Vuoden ensimmäisenä iltana ajoin lautalla Suomenlinnaan. Pimeässä pienten mukulakivipeitteisten pihojen ja kivirakennusten luonne pääsi eriin ihan eri tavalla kuin päivänvalossa. Tältä voisi tuntua keskiajalla. Nousin Kustaanmiekan valleille, tätä olin odottanut. Tuuli, jonkun vajan ovi narisi. Kävelin hitaasti eteenpäin, vaikka alapuolella kummuilla ja kuopissa oli aavemaista. Onneksi toisella puolella oli meri. Valot välähtelivät pimeässä, majakoiden disko.

Päätin seurata seuraavaksi valaistua reittiä, kuljin toiselle puolelle saarta, ohitin pienen laiturin jolle olin kesällä saapunut yhteysveneellä. Oviaukko läheisessä kiviholvissa oli valaistu. Kävelin holvin ali. Linnoituspiha oli pimeä, hiljainen. Kävelin eteenpäin, toiselle pihalle, vaikka hirvitti. Olin yksin kivimuurien keskellä. Korkean muurin päällä rakennustelineiden muovipressut läpsyivät tuulessa, jotain valkoista vilahti nurmikon yli. Olinko yksin?

Takaisin kävellessä olo oli voimakas, hullun kevyt. Lauttamatkalla olin onnellinen, yhtä onnellinen kuin matkoilla, kuin silloin matkalla. En muista milloin olisin vuoden ensimmäisenä päivänä ollut näin rauhassa, tyytyväinen siellä missä olen.

Meri sisälläni. Meri minussa. Pimeä minussa. Ottaa vielä yksi askel.

Kun saan kosketuksen siihen mereen, silloin on hyvä.

Lukuhaaste, hähää

Kukaan ei pyytänyt Hotelli Hertan henkilökuntaa osallistumaan vuoden 2015 

lukuhaasteeseen, saati valvonut haasteen toteutumista. Jos haaste olikin ohimennen osunut 

silmään, se unohdettiin autuaasti, kunnes jonakin vuoden viimeisistä

illoista, ehkä jo vähän väsyneinä tunteina, hotellissa innostuttiin miettimään, mitä tulikaan 

luettua.

Työn merkeissä luettuja kirjoja en ottanut mukaan. Listaamisen perusteella voi tehdä ainakin 

kaksi huomiota: 1) Enemmänkin voisi lukea, ja tietysti aina monipuolisemmin. 2) Vaikka 

kaikista kirjoista ei ehdi kirjoittaa, voisi olla kiva kirjoittaa ylös edes luettujen kirjojen nimet. 

Ei tarvitsisi sitten pähkäillä. Yllättävän paljon vaipuu muistin hämärään. Olen varma, että  

joku puuttuu… Tietysti monta kategoriaa jäi myös tyhjäksi, kuten kirja joka pelottaa sinua, 

tulevaisuuteen sijoittuva kirja, kirja kirjailijalta jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla ja 

kirja ja jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias kun kirja julkaistiin. 

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Heidi Köngäs, Hertta

2. Kirja, josta on tehty elokuva: Ian McEwan, Sovitus

3. Vuonna 2015 julkaistu kirja: Heidi Köngäs, Hertta 

4. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä: John Irving, Kaikki isäni hotellit

5. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Herman Koch, Illallinen

6. Novellikokoelma: Raymond Carver, Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

7. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Lena Andersson: Vailla 

henkilökohtaista vastuuta

8. Tietokirja: Antti Arnkil, Lauantaiesseet

9. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut: Ali Smith, The Accidental

10. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle: Liv Ullmann, Muutos

11. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon: Per Petterson, Kirottu ajan 

katoava virta

12. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Ryszard Kapuscinski, Keisari

13. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä: Alan 

Hollinghurst, Vieraan lapsi

14. Muistelmateos tai elämäkerta: Patti Smith, Ihan kakaroita 

15. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä: Taiye Selasi, Ghana 

ikuisesti

16. Kirja, jossa on taikuutta: Ali Smithin The Accidental, siinä on taikuutta koska se on vaan 

niin hyvä

17. Sarjakuva-albumi tai -romaani: Jacques Tardi & Jean-Pierre Verney, Kirottu sota (Totta 

puhuen nide on vielä vähän kesken, mutta onhan tässä aikaa.)

18. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi: Marja-Liisa Vartio, Kaikki 

naiset näkevät unia

19. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta: Haruki 

Murakami, The Strange Library

20. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken: Joyce Carol Oates, 

Haudankaivajan tytär

21. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Jonathan Franzen, Vapaus

22. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä: Per Petterson, 

Hevosvarkaat

23. Jännityskirja tai dekkari: Matti Kangaskoski, Sydänmarssi

24. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle: Tähän kategoriaan ei mahtunut 

yksikään, mutta lainasin tänä vuonna kirjastosta kirjoja ahkerammin kuin ehkä koskaan, 

joten kiitos kirjasto!

In Dream

Joulukuun paras uutinen: Helsinkiin avattiin uusi kirjakauppa! Halleluja. En ole vielä käynyt. Se johtuu ehkä siitä, että samaan aikaan minä seison monta (kymmentä?) neliömetriä suuremmassa hallissa piippaamassa viivakoodeja ja pakkaamassa kirjoja muovipussiin. Kantapäitä särkee, Henning Mankellin kirjoja ei löydy mistään, lahjakorttiostos on pahinta mitä voi tapahtua koska sen kanssa täytyy juosta toiselle puolelle hallia ja haalia joku avuksi, päättymätön jono kiemurtelee silmien edessä. Olen kausiapulainen. Osaan myös hoitaa ostotapahtuman tehokkaasti, osaan vastata kysymykseen, osaan hymyillä ja katsoa silmiin. Tällaistako tämä oli, pidinkö tästä joskus, kirjoista pidän yhä ja siitä että niitä ostetaan, hienoja englanninkielisiä pokkareita tästä kaupasta löytyy, kassakoneen takana ei ehdi eikä tarvitse ajatella mitään, aamuisin oikeastaan kaipaan jo sinne koska mitään muuta en nyt päivisin jaksa tehdä, toisinaan muistan kassallakin sen mitä minä haluan elämässä vaalia.

Tämä olen minä joulukuussa 2015.

Lopuksi musiikkisuositus. Luin Imagesta Samuli Knuutin jutun Editorsin uudesta levystä In Dream. Editors, minulle uusi tuttavuus. Kuuntelin levyä. Jäin koukkuun. Ihan kuin koko ajan taustalla kumeilisi tietoisuus itkun mahdollisuudesta, mutta päällimmäisenä kuitenkin toiveikas ja sopivasti mahtipontinen olo.

Lempikappaleeni on Marching orders. Kuunnellessa leviää miellyttävä putoamisen tunne. ”Kuin U2:ta vailla Bonon tekopyhää narsismia tai Coldplayta, jolla on sekä lihaksia että kirjastokortti." Koska Samuli Knuuti on sanonut kaiken jo, minä taidan jättää hehkuttamisen tähän ja vain painaa playta.

https://open.spotify.com/track/1cf17CZUeUR4IpKq7quEKA

Yksi juttu vielä. ”Lukija, kappaleen kuullessani minä itkin ilosta”, kirjoittaa Knuuti. Lukija, niin minäkin.

ETSINTÄKUULUTUS

Hotelli Hertan ruokasalissa on viime aikoina vallinnut vakava tunnelma. Ihmiset pudistelevat päätään, kasvoilta paistaa vain vaivoin peitelty huolestuneisuus. Kaikkien huulilla viipyy vain yksi kysymys:

Missä on Ilpo Tiihonen?

Hotelli Hertan aulabaarissa viihtyvän seurapiiritoimittajan mukaan rakastettu runoilija nähtiin viimeksi tunteikkaalla tuulella kustantamon juhlissa joulukuussa 2011. Kulttuurimummojen pöydästä tiedetään kertoa, että Tiihonen kyllä lausui runojaan Café Engelin kellariholveissa Runokuun tilaisuudessa vielä elokuussa 2012. Hotelli Hertassa suoritettavan mediaseurannan perusteella Tiihosen toistaiseksi viimeisin kokoelma on WSOY:ltä vuonna 2009 ilmestynyt Jumalan sumu, ja vuonna 2014 ilmestyi hänen suomentamansa lastenkirja Totta toinen puoli (Teos). Hotelli Hertan saamien tietojen mukaan Tiihonen on lisäksi saanut valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2012.

Tämän jälkeen jäljet katoavat.

Silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Ilpo Tiihonen Annikin runofestivaaleilla 2006.
Kuva: Annikki.

Gin tonicejaan aulabaarissa sekoitteleva kulttuuriväki on ihmeissään. Mihin charmikkaasti harmaantunut runo-ori ja jäljittelemättömistä urbaanislyyrisistä kuvista tunnettu romantikko on kadonnut? 65-vuotiaasta Tiihosesta ei ole kuulunut viime aikoina pihaustakaan. 

Kukaan ei missään tapauksessa odota kirjailijan, saati runoilijan julkaisevan teosta joka vuosi. Tähän asti varsin tuotteliaan Tiihosen kohdalla kuusi vuotta on kuitenkin perin pitkä aika. Ei kai Stadin kundi ole laskenut kynää pöydälle heti kun eläke alkoi juosta? Hotelli Hertassa ollaan ymmärretty, että runoilijat eivät eläköidy koskaan.

Vai viimeisteleekö poeetikko kenties magnum opusta, entiset konventiot täysin kumoavaa kokoelmaa, jossa raiteiden rakastunut kolina ja pöllön huuto Kolmannella linjalla vaihtuu lempeään sanailuun latojen viistosta poetiikasta ja vehnäpellolla hiljalleen huojuvasta heinästä? Ei kai sairaus ole taittanut runoilijaa sängyn pohjaan? Onko Tiihonen matkustanut eläkepäiviksi Albufeiraan, Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tai Piilaaksoon, ei kai sentään Syyriaan?

Pahinta on epävarmuus. Se, ettei tiedä. Mielikuvitus saa vallan, pahimmat painajaiset liukuvat yön pimeydestä päivänselviksi vaihtoehdoiksi.

Kaikkien asiasta jotain tietävien pyydetään ilmoittautumaan viipymättä Hotelli Hertan vastaanottoon.

Sitä ennen, raastavan epätietoisuuden aikoina, Hotelli Hertan saleissa ja parvekkeilla voi nähdä vilauksia poissaolevan näköisistä, riutuvista hahmoista, jotka kanniskelevat mukanaan ohuita kirjoja ja liikuttelevat huuliaan äänettömästi esimerkiksi seuraavien säkeiden tahtiin:

ja olkoon sunnuntaisin valtio hetken vaiti,
kun pääskyset silpovat sineä
siellä
ne piirtävät kaavaa sun sinistä takkias varten

ja tulkoon valkeaa,
niin valkeaa kuin lunta lakanalla helmikuussa,
tai tulkoon,
juoskoon sitten vastaan
Kultainen Noutaja
musta yön reisiluu helmihampaisessa suussaan.

(Runosta Lyhyt oodi kaikelle)