ETSINTÄKUULUTUS

Hotelli Hertan ruokasalissa on viime aikoina vallinnut vakava tunnelma. Ihmiset pudistelevat päätään, kasvoilta paistaa vain vaivoin peitelty huolestuneisuus. Kaikkien huulilla viipyy vain yksi kysymys:

Missä on Ilpo Tiihonen?

Hotelli Hertan aulabaarissa viihtyvän seurapiiritoimittajan mukaan rakastettu runoilija nähtiin viimeksi tunteikkaalla tuulella kustantamon juhlissa joulukuussa 2011. Kulttuurimummojen pöydästä tiedetään kertoa, että Tiihonen kyllä lausui runojaan Café Engelin kellariholveissa Runokuun tilaisuudessa vielä elokuussa 2012. Hotelli Hertassa suoritettavan mediaseurannan perusteella Tiihosen toistaiseksi viimeisin kokoelma on WSOY:ltä vuonna 2009 ilmestynyt Jumalan sumu, ja vuonna 2014 ilmestyi hänen suomentamansa lastenkirja Totta toinen puoli (Teos). Hotelli Hertan saamien tietojen mukaan Tiihonen on lisäksi saanut valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 2012.

Tämän jälkeen jäljet katoavat.

Silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Ilpo Tiihonen Annikin runofestivaaleilla 2006.
Kuva: Annikki.

Gin tonicejaan aulabaarissa sekoitteleva kulttuuriväki on ihmeissään. Mihin charmikkaasti harmaantunut runo-ori ja jäljittelemättömistä urbaanislyyrisistä kuvista tunnettu romantikko on kadonnut? 65-vuotiaasta Tiihosesta ei ole kuulunut viime aikoina pihaustakaan. 

Kukaan ei missään tapauksessa odota kirjailijan, saati runoilijan julkaisevan teosta joka vuosi. Tähän asti varsin tuotteliaan Tiihosen kohdalla kuusi vuotta on kuitenkin perin pitkä aika. Ei kai Stadin kundi ole laskenut kynää pöydälle heti kun eläke alkoi juosta? Hotelli Hertassa ollaan ymmärretty, että runoilijat eivät eläköidy koskaan.

Vai viimeisteleekö poeetikko kenties magnum opusta, entiset konventiot täysin kumoavaa kokoelmaa, jossa raiteiden rakastunut kolina ja pöllön huuto Kolmannella linjalla vaihtuu lempeään sanailuun latojen viistosta poetiikasta ja vehnäpellolla hiljalleen huojuvasta heinästä? Ei kai sairaus ole taittanut runoilijaa sängyn pohjaan? Onko Tiihonen matkustanut eläkepäiviksi Albufeiraan, Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan tai Piilaaksoon, ei kai sentään Syyriaan?

Pahinta on epävarmuus. Se, ettei tiedä. Mielikuvitus saa vallan, pahimmat painajaiset liukuvat yön pimeydestä päivänselviksi vaihtoehdoiksi.

Kaikkien asiasta jotain tietävien pyydetään ilmoittautumaan viipymättä Hotelli Hertan vastaanottoon.

Sitä ennen, raastavan epätietoisuuden aikoina, Hotelli Hertan saleissa ja parvekkeilla voi nähdä vilauksia poissaolevan näköisistä, riutuvista hahmoista, jotka kanniskelevat mukanaan ohuita kirjoja ja liikuttelevat huuliaan äänettömästi esimerkiksi seuraavien säkeiden tahtiin:

ja olkoon sunnuntaisin valtio hetken vaiti,
kun pääskyset silpovat sineä
siellä
ne piirtävät kaavaa sun sinistä takkias varten

ja tulkoon valkeaa,
niin valkeaa kuin lunta lakanalla helmikuussa,
tai tulkoon,
juoskoon sitten vastaan
Kultainen Noutaja
musta yön reisiluu helmihampaisessa suussaan.

(Runosta Lyhyt oodi kaikelle)