Kiitos, sanoi rouva Pyy (vihdoin)

Suhteeni Marja-Liisa Vartion romaaneihin on kunnioittava, mutta hivenen etäinen. Ainakin tähän mennessä voimakkaimman vaikutuksen oli tehnyt Hänen olivat linnut, jonka luin nuorena yliopisto-opiskelijana. Se on sitten kevät ja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö menevät enemmän osastoon kunnioittava, mutta melko etäinen. Kaikki naiset näkevät unia (Teos 2012) on turhauttava, riemastuttava ja lopulta melko osuva kuvaus naisen sielunelämästä.

Rouva Pyy on kotirouva 50-luvun Helsingissä, ja melkoisen rasittava hahmo. Hän vahtii ikkunasta naapureita, aprikoi mitä he ajattelevat hänestä, pohdiskelee uniaan, käy hypnoosissa ja naputtaa miehelleen. Rouva Pyyn ongelma tuntuu olevan, että mikään ei oikeastaan ole hyvin. Uusi, toiveiden rivitaloasunto onkin liian pieni, posliininmaalauskurssi ei sittenkään häntä varten, ja toiset naiset (kateelliset käärmeet) eivät arvosta hänen taidemakuaan. Aviomieskin saa tietysti kuulla kunniansa. Rouva Pyy syyttää miestä perintömetsätilkun myymisestä – kunnes viime hetkellä muistaa, että myynti taisikin olla hänen oma ideansa.

Minä ehkä vähän pelkään tätä Marja-Liisa Vartiota. Hän katsoo henkilöiden lävitse säälimättä ja läpitunkevasti, ja ainakin tässä myös esittää heidät tietyn etäisyyden päästä, ei asetu suruihin eläytyväksi kertojaksi, jolloin henkilöistä muodostuu tarkka mutta samalla (ainakin tässä) myös vähän hupaisa kuva. Eipä huvittaisi istua rouva Vartion kanssa samoilla kahvikutsuilla.

Kaikki naiset näkevät unia luo episodimaisen katsauksen rouva Pyyn elämään. Tilanteet seuraavat toisiaan enemmän tau vähemmän kronologisesti, mutta yhtä aikaa vähän unenomaisesti. Syntyy jännittävä mielikuva sekä jatkuvudesta että syklisyydestä, koska rouva Pyy tietysti koko ajan pui myös vanhoja, jo sattuneita asioita. Mitä pidemmälle päästään, sitä tyytymättömämpi rouva Pyystä tulee.

Mies jää lähinnä ääneksi taustalla, hahmoksi joka juo rouva Pyyn keittämää kahvia ja puhu uupuneella äänellä, että rahat alkavat olla lopussa. Välillä mies koettaa puhua rouva Pyylle järkeä, mutta rouva Pyy on luulojensa, kuvitelmiensa, toiveidensa – ja pelkojensa vanki.

Onnistuuko rouva Pyy virittäytymän maalauksen tunnelmaan?
(Kuva naarattu wikipediasta.)

Loppuun on kuitenkin sijoitettu riemastuttava nostatus, joka mielestäni myös tiivistää hienosti rouva Pyyn ja koko kirjan idean. Rouva Pyy ja mies matkustavat Italiaan! Ollaan Vatikaanivaltiossa, taideaarteiden äärellä. Rouva Pyy on odottanut matkaa ja varsinkin Sikstiiniläiskappelin näkemistä kovasti. Hän ja mies lyöttäytyvät oppaan johtaman turistiryhmän hännille, vaikka rouva Pyy katselisikin ehkä mieluummin yksin, hän on juuri ollut tavoittamaisillaan jotakin pyhää Pyhän Pietarin patsaan juurella. Mies kuitenkin vaatii, että seurataan opasta. Kiire oli, jos aiottiin pysyä muitten mukana. 

Alkaa jo väsyttää ja janottaa, mutta kappelia ei kuulu. Tullaan ahtaan käytävän päässä matalasta oviaukosta pieneen huoneeseen, jossa rouva Pyy ja mies levähtävät samalla tuolilla selät vastatusten siten, että rouva Pyyn naama on ovelle päin.

Se on hilpein näky kirjan sivuilla pitkään aikaan.

Opas huitoo kuin liikennepoliisi, pian porukka on jo valmis siirtymään eteenpäin. Mies tungeksii ovensuuhun muiden mukana, rouva Pyy jää vielä kuuntelemaan läheisten suomalaisrouvien juttuja. Mutta tämä on se, sanoo toinen. Mitä ihmettä. Onpa hämärä ja pieni, rouva Pyy päivittelee, sibyllatkin pieniä ja mustia. Onneksi hän ei ehtinyt kysyä oppaalta, missä Sikstiiniläiskappeli oikein luuraa. Kuinka kaikki olisivat hänelle nauraneet.

Koko Italia-kuvauksessa tavoitetaan mielestäni mainiosti joku armottoman arkisen ja parhaassa tapauksessa sydäntä hakkaavan kohottavan, konkreettisen ja pyhyyden törmäys, joka tulee vastaan aika usein matkalla mutta ehkä usein myös elämässä yleensä.

Ja kuinka ollakaan, elämä (tai Marja-Liisa vartio) siis kuitenkin tarjoaa rouva Pyylle vielä mahdollisuuden. Rouva Pyy saa mahdollisuuden katsoa ja nähdä omin silmin. Ja hän näkee, pientä ja hämärää on, mutta sentään hän näkee itse. Kuva oli kuva, Aatami alaston mies katossa. Ja katto oli korkealla, oli työlästä kurkotella sinne. Todellisuus ei tietysti vastaa yhtään sitä mitä rouva Pyy odotti, mutta ainakin hän (kerrankin) katsoi sitä suoraan silmiin. Mies menetti tämän mahdollisuuden kiirehtiessään lauman perään.

Olen iloinen rouva Pyyn puolesta. Hän sentään tajusi mitä näki, ja sai nähdä omin silmin. Ulkona torilla suomalaisnaiset käyvät kauppaa ilmeikkään italialaismyyjän kanssa, ja rouva Pyy joutuu hämmentävän kohtauksen osapuoleksi. Siitäkin olen iloinen, mitä rouva Pyy saa vihdoin soperrettua, vaikkakin liian myöhään, sillä vikkeläkiikkeinen kauppias on jo kadonnut. Grazie, kiitos. Niin minunkin tekee usein Italiassa mieli sanoa.