Vuoden ensimmäisenä iltana ajoin lautalla Suomenlinnaan. Pimeässä pienten mukulakivipeitteisten pihojen ja kivirakennusten luonne pääsi eriin ihan eri tavalla kuin päivänvalossa. Tältä voisi tuntua keskiajalla. Nousin Kustaanmiekan valleille, tätä olin odottanut. Tuuli, jonkun vajan ovi narisi. Kävelin hitaasti eteenpäin, vaikka alapuolella kummuilla ja kuopissa oli aavemaista. Onneksi toisella puolella oli meri. Valot välähtelivät pimeässä, majakoiden disko.
Päätin seurata seuraavaksi valaistua reittiä, kuljin toiselle puolelle saarta, ohitin pienen laiturin jolle olin kesällä saapunut yhteysveneellä. Oviaukko läheisessä kiviholvissa oli valaistu. Kävelin holvin ali. Linnoituspiha oli pimeä, hiljainen. Kävelin eteenpäin, toiselle pihalle, vaikka hirvitti. Olin yksin kivimuurien keskellä. Korkean muurin päällä rakennustelineiden muovipressut läpsyivät tuulessa, jotain valkoista vilahti nurmikon yli. Olinko yksin?
Takaisin kävellessä olo oli voimakas, hullun kevyt. Lauttamatkalla olin onnellinen, yhtä onnellinen kuin matkoilla, kuin silloin matkalla. En muista milloin olisin vuoden ensimmäisenä päivänä ollut näin rauhassa, tyytyväinen siellä missä olen.
Meri sisälläni. Meri minussa. Pimeä minussa. Ottaa vielä yksi askel.
Kun saan kosketuksen siihen mereen, silloin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti