Vuoden paras

Vuoden kirjalistan äärellä innostuin miettimään vuoden parhaita asioita. Keksin elokuvan, vaatteen, ruuan, musiikinkin ja kirjan, mutta mikä olisi paras kokemus tänä vuonna? Tapahtuma, elämys, hetki, jotain. 

Muistin, miten olin edellisenä iltana kävellyt hyisessä säässä Senaatintorin ohi matkalla elokuvateatteriin, ja oikeastaan jo silloin tiennyt että vuoden paras hetki oli tämä.

20. elokuuta. Oli Taiteiden yö, seisoin parinkymmenen Punavuoren vastaanottokeskuksessa asuvan naisen ja muutaman SPR:n vapaaehtoisen kanssa Senaatintorilla odottamassa illan massatapahtuman alkua. Olimme taivaltaneet sekavana laumana halki Esplanadin puiston tungoksen, ja nyt seisoimme sentään tässä, kaikki perillä. 

Etukäteen oli vähän jännittänyt, korjaan, jännittänyt hirveästi, naisten toimintaryhmään liittyminen oli minulle uutta. Vaitonainen ja kuitenkin monia kieliä puhuva ihmisjoukko ja sen luotsaaminen halki kaupungin, eikä aina ollut varmaa, tiesivätkö kaikki minne olimme menossa ja miksi olivat mukana, ja kaikkien kanssa ei ollut yhteistä kieltä ollenkaan, harva suomalaisista osasi farsia, kurdia tai albaniaa.

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut, että ainakaan täysin lukkoon en mene, ja että kohtaaminen näiden eri maista tulevien eri kielisten ihmisten kanssa lataa minut täyteen energiaa. 

Senaatintorilla esityksen alkua odoteltiin kauan, monet turhautuivat ja näyttivät sen, toiset odottivat kohteliaina. Kun puusta rakennetut jättiläishahmot lopulta vaappuivat esiin, happamatkin kasvot kirkastuivat. Vihdoin. Jotain tapahtuu, emme ole tuoneet heitä tänne turhan takia, tämä näyttää oikeasti ihan hienolta. 

Ilta hämärtyi, lyhythihaisessa paidassa tarkeni pitkään, ihmisiä oli paljon mutta kukaan ei liiskautunut. Seisoin siinä keskellä naisjoukkoa, olimme tulleet mistä olimme tulleet, kenelläkään ei varsinaisesti mitään puhuttavaa toisilleen, paitsi heillä joilla oli yhteinen kieli. Mietin mitä he sanoivat, miltä heistä mahtoi tuntua, seistä kaikista maailman paikoista ja kaikkien matkojen ja reittien jälkeen, ja ennen niitä jotka vasta olisivat edessä, nyt tässä, elokuisena iltana keskellä Helsinkiä. 

En tiedä, oliko siinä muutakin, myöhemmin tapaamisen jälkeen pyöräilisin itään enkä oikein tiennyt mihin olin menossa, olin liikkeellä yksin ja vastaan tuli koko ajan paljon ihmisiä, lopulta pyöräilisin pilkkopimeän rakennustyömaan halki Sompasaaren päähän, josta löytyisi sauna, pieni valkokangas ja outo nauhoilla eristetty elokuvaustilanne, pari ystävääkin. 

Kaikkein eniten se oli kuitenkin sitä että olin seissyt Senaatintorilla, yhdessä näiden naisten kanssa, osana tätä ryhmää, se oli uutta, jotain mitä tein ihan itse, mitä olin suunnitellut kauan, olin uskaltanut. Jokin meitä silloin yhdistikin. Jos ei muu niin kaunis kesäilta, ihmisiä oli liikkeellä, tuntuiko naisistakin siltä että kaikesta huolimatta melkein mikä tahansa on mahdollista, jokin kohta liikahtaa, jotain on tapahtumassa?

En tiedä. Ehkä he seisoivat Senaationtorilla tuntien olonsa täysin irralliseksi. Tai vielä: ehkä jotkut heistä olisivat saattaneet tunnistaa sen tunteen, joka minulla oli, mutta heidän oma tilanteensa oli niin absurdi, että se ei ollut heille mahdollista nyt.

Tai sitten se oli. Kävelimme kahden etiopialaisen ja yhden suomalaisen kanssa muiden jälkeen takaisin Uudenmaankadulle, olisi tehnyt mieli sanoa etiopialaisille, tulkaa mukaani, jatketaan iltaa. En sanonut, erosimme hymyillen, he sanoivat poikkeavansa hakemassa jotain ja palaavansa vielä ulos.

Minä haluaisin kuitenkin muistaa sen tunteen, nimittäin uskaltamisen, irti olemisen, vaappua reunalla ja ottaa vielä yksi askel, kohti toisia ihmisiä, kohti jotain joka pelottaa.

Uuden vuoden suhteen on selvää, että jonkun täytyy muuttua. Se liittyy ainakin työhön ja kirjoittamiseen.

Ehkä jos muistan sen elokuun yön, uskon että se on mahdollista.