45 vuotta – ja mitä sitten?

Menin katsomaan elokuvan 45 Years, ja vaikka en sitä itselleni täysin myöntänytkään, tai ehkä vähättelin asiaa, mutta no, minulla oli odotuksia. Tietysti oli. Charlotte Ramplingin vuoksi, aiheen vuoksi, siksi että elokuva perustuu novelliin (David Constantinen In Another Country), sen takia mitä olin kuullut ja lukenut.

Niin siinä sitten kävi. Jäin vähän varuilleni.

Andrew Haigh'n ohjaama elokuva alkaa, kun Ramplingin esittämä Kate ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) valmistautuvat viettämään 45-vuotishääpäiväänsä. Edeltävänä maanantaiaamuna Geoff avaa kirjeen, ja sieltä avautuu heidän väliinsä railo, rotko, ja sinne rotkoon on 50 vuotta sitten pudonnut nuori nainen.

Ehkä olin koko ajan varpaillani. Ehkä odotin liikaa, odotin koska se alkaa, koska voin rentoutua ja ajatella: Kyllä. Tämä todella on sitä.

Ehkä juuri siksi en missään vaiheessa täysin pystynyt antautumaan elokuvalle.

Ärsytti varsinkin Geoff, joka valahti kirjeen myötä täysin omiin maailmoihinsa, ärsytti Kate joka otti niin kovasti miehensä huomioon kaikessa, mietin millainen dynamiikka heidän avioliitossaan oli vallinnut.

Eniten minua vaivasi elokuvan aikana se, että en ihan täysin ymmärtänyt, miksi kirje, sen sisältämä uutinen ja sitä seuranneet keskustelut saivat Katen niin pois tolaltaan. Lopullinen iskun hän sai kiivettyään ullakolle ja etsittyään käsiinsä joukon valokuvia. En halua kuulla sen naisen nimeä enää, Kate sanoo myöhemmin jäätävästi. Mitään muuta ei sanota ääneen. Geoff ja Kate taatusti tietävät enemmän kuin me. Itse olisin kaivannut jotain pientä tyrkkäystä, vihjettä. Mielestäni Katen reaktiosta puuttui uskottavuutta. Hänhän tiesi kirjeen naisesta jo, miten tällainen voisi niin monen vuoden jälkeen olla niin suuri isku? Eikö hän, tai kuka tahansa, muka ollut ottanut huomioon sitä, että miehellä oli elämää ennen häntä? Ja eivätkö 45 vuotta olisi antaneet Katelle uskoa siitä, että Geoff kyllä aikanaan tokenee järkytyksestään?

Periaatteessa kyllä ymmärrän. Geoff kyllä taantui kirjeen myötä joksikin aikaa, menetti toimintakykynsä, vajosi ajatukiinsa ja takaisin syväjäädytettyyn nuoruuteensa. Nainen oli nuori, Kate ei. Ja entä ne valokuvat sitten: Tuntuiko Katesta, että se mitä hän oli luullut yhdessä aloitetuksi, yhdessä sovituksi, olikin toiselle vain seurausta jostakin edeltävästä? Sellainen ikään kuin riisuisi Katelta minuuden, oikeuden omaan itseen ja omaan elämään. Jos valokuvan naiselle olisi käynyt toisin, ei Kateakaan olisi, ainakaan tässä, hänen elämäänsä sellaisena kuin se nyt on.

Ehkä uusien asioiden paljastuminen havahdutti Katen ajattelemaan, mitä kaikkea toiseen ihmiseen mahtuu, miten paljon sellaista, mistä läheisimmälläkään ei ole aavistustakaan. Millaisia ratkaisuja, tekoja, tekemättä jättämisiä, mitä kerrotaan ja miten paljosta voi olla puhumatta – ja mitkä asiat aina vaikuttavat taustalla, kaikkeen, mitä sanoo, tekee, kuka on. Ehkä tämä kaikki jysähti Kateen 45 vuoden jälkeen. Toisaalta – onko se nyt aivan tavatonta? Eikö ole selvää, että ihmiseen piiloutuu kerroksia kuin hautaholviin? No, minä en ole elänyt kenenkään kanssa 45:tä vuotta.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni elokuvan jälkeen ja ystävän kanssa puhuttuamme. Jälkikäteen tarina paisui mielessä vielä pitkään, ja ehkä aloin ymmärtää Katea paremmin. Katsomishetkellä 45 Years jäi kuitenkin hiukan etäiseksi, niin vaikea kuin se onkin myöntää. Charlotte Ramplingin kasvot ilmensivät yhteisen koetun murenemista hienosti, mutta jotta kokemus olisi ollut vähän voimakkaampi, Katen tyrmistys traagisempaa, olisin toivonut pientä vahvistusta Katen reaktioille, esimerkiksi sille, mitä hän ajatteli lapsista  ja niiden hankkimisesta.

No jaa, kuka tietää. Tietysti vähäeleisyys oli osa elokuvan tyyliä ja taidokkuutta. Ehkä minä olenkin menettänyt jotain herkkyyttä? Tarvitsenko viestin nykyään kerrostalon kokoisena, ja huudoin, kyynelten ja huokausten saattelemana? Ei kai! En usko. En tiedä. Ehkä en vain ollut tarpeeksi vastaanottavalla tuulella.

Loppu oli kuitenkin hieno. Kate riuhtaisi otteensa miehensä kädestä tämän eläytyessä 45 vuoden takaisin häätanssin viime säveliin. Mies sai kaiken: muistuman nuoruudestaan, upean vaimon, lopulta hetkeksi menetetyn mielenrauhankin takaisin. Tai ainakin hän koitti toimia juuri niin kuin Kate oli käskenyt: Yritetään aloittaa alusta.

Kieltäytyä päättämästä yhdessä yhteisen menneisyyden juhlistamista oli julmaa, röyhkeää ja ilkeää – ja ehkä ainoa, mitä Kate voi tehdä.

Oli tämä joka tapauksessa hieno elokuva, (melkein liian?) tyylikkäästi rakennettu, ihanaa harmaanruskeaa englantilaista maalaismaisemaa, ja upeaa lähikuvaa Charlotte Ramplingista. Kun kuvataan auton peruutuspeiliä niin että pelkät hänen takapenkille tähyävät silmänsä näkyvät – pelottaisi istua siinä autossa. Rampling on paras, karmein sellaisina hetkinä kuten tässä elokuvassa autossa, kun hän hymyilee itsekseen tietäväistä hymyä, vakuuttaa ystävälleen kaiken olevan kunnossa, mutta hän ei kerro kaikkea, ei anna satuttavinta, haavoittavinta tietoa, hymy on melkein omahyväinen mutta haihtuu nopeasti.

Joka tapauksessa: Tämän takia rakastan novelleja, tämän takia novellit ovat parhaimmillaan huikeita tekstejä, aivan huikeita, sen minä olen kyllä jo kauan tiennyt. Ja ilmeisesti vaatii aivan käsittämätöntä taitoa kirjoittaa niitä, ihan kuin en muka sitäkin jo tietäisi. Joka tapauksessa juuri tällaisista saumakohdista, repeilemistä kaikkein kiinnostavimmat tarinat kertovat.