About Today

https://open.spotify.com/track/0MUh20kYFOG1vN8R6GEAnR

Tämä on kamalan surullinen laulu. Ei se haittaa. Luojan kiitos maaliskuu on ohi. Jos ei ole ketään muuta jota syyttää, syytän maaliskuuta. Viikkokausiin en ole pystynyt pysähtymään, keskittymään, näkemään. Matkustin Jyväskylään, tulin takaisin. Kävelin merenrantaan, en nähnyt merta.

Kunnes yhtäkkiä, tilaa on. Katson ympärilleni. Katson kohti. Sisälle tuli rauhaa, sisälle tuli tilaa. Aika ei ole hahmoton vihollinen vaan lahja.

Niin että nyt loppui myös ruikutus. On huhtikuu. April on kaunein kuukauden nimi englanniksi. Ehkä siksikin pidän Aprilista, myös nimenä, että on tämä hurja ja hieno elokuva, joka perustuu hienoon kirjaan, ja elokuvassa (kaiken muun lisäksi) koko ajan jotenkin upea valo.

Grumpy cat

Kiasma ja Robert Mapplethorpe.

Pidin alastonkuvista, veistoksellisen kauniista, miten paljas iho voi olla niin täynnä voimaa. Pidin muotokuvista joita oli kahdella seinällä tasaisissa riveissä monta ja siellä muun muassa Deborah Harry. Pidin myös videosta, jolla Patti Smith kertoi, miten oli tavannut Robert Mapplethorpen ensimmäisen kerran. ("Ensin hän nukkui, sitten hän hymyili.")

Pidin erityisesti tästä valokuvasta. On ollut vähän alavireinen olo viime aikoina, mutta kun katson kuvaa, tulen paremmalle tuulelle. Tulen mahtavalle tuulelle. Kissa ei käsitä, mitä tyypit touhuavat. Yksi heiluu saksien kanssa ja toinen kameran. Kissan mielestä puuhat ovat tarpeettomia ja sitä paitsi häiritseviä. Kissa oli tässä ensin. Huomionarvoista on kuitenkin, että kissa on paikallaan. Se ei ole poistunut.

Kissan piirteissä on myös samaa kuin Patti Smithissä. Myönnän, etten ennen näyttelyä tiennyt Robert Mapplethorpea enkä sitä, että kirja Just Kids kertoo nimenomaan hänestä ja Patti Smithistä. Ei se mitään. Näyttely oli silti hyvä kokemus. Ehkä kuvia katsoo eri tavalla, kun on lukenut kirjan. Sekin on ihan ok. Voin mennä uudelleen. Olen jo nyt iloinen tästä kuvasta. Hulppea hyvä mieli leviää minuun, kun katson sitä.

Lukuromaani Sovitus

Nyt tiedän, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat romaaneista, joiden tarinat vievät mukanaan, niin että niihin voi vain heittäytyä. Olen lukenut Ian McEwanin Sovituksen. Arvelen, että se on juuri sellainen kirja, oikea lukuromaani.

Paljon olisi mielestäni voinut jättää pois tai kertoa toisissa kirjoissa, mutta kyllä minäkin ahmin Sovitusta keittiön pöydän ääressä, bussissa ja öisin sängyssä. Olihan se mukavaa.

Ei tästä silti mitään henkikirjaa tullut. Sellaiseksi Sovitus on vähän liian tietoinen, vähän liian kamarikelpoinen.  

Suom. Juhani Lindholm. Otava 2002.

Vuonna 1935 13-vuotias Briony Tallis on juuri ymmärtänyt, että hänestä tulee romaanikirjailija. Uudesta tarinankertojanroolistaan päihtynyt Briony seuraa sisarensa Cecilian ja naapurin Robbien kohtaamista suihkulähteellä, näkee jotain mitä ei ymmärrä. Myöhemmin Briony lukee kirjeen jota ei ole tarkoitettu hänen silmilleen, sitten hän osuu kirjastoon väärään aikaan, ja kun Lola-serkku löytyy puistosta pois tolaltaan, Briony on jo yhdistellyt asioita päässään aivan liikaa. Hän avaa suunsa, oikein vaatii saada puhua, ja sitten pyörä jo pyörii kiihtyvällä tahdilla.

Tarina on kouraiseva. Kokemattoman lapsen teko kasvaa valtaviin mittasuhteisiin ja muuttaa lähes kaikkien asianosaisten elämän peruuttamattomasti. (Juuri tällaisia tarinoita ja kertojia kustantajat ympäri maailman varmaan himoitsevat.) Toinen maailmansotakin vielä. Kirja on myös erinomaisen taidokkaasti kirjoitettu – liiankin taidokkaasti, sanon minä.  

Briony hidasti vauhtinsa kävelyksi ja ajatteli, miten paljon Robbie häntä varmasti vihasikaan, kun hän oli ilmestynyt kirjastoon keskeyttämään tämän puuhat. Ja niin kauhistuttavalta kuin se tuntuikin, oli tässä jälleen uusi alku, rajapyykki, ensimmäinen kerta: joutua aikuisen vihaamaksi. Lapset sentään vihasivat suurella sydämellä ja oikullisesti. Semmoisella ei ollut paljonkaan väliä. Mutta aikuisen vihan kohteeksi joutuminen oli kuin vihkimys uuteen ja juhlavaan todellisuuteen. Se oli ylennys.

Tässä ei ole 13-vuotias Briony hiiviskelemässä kotinsa puutarhassa, vaan kirjailija McEwanin kertoja kertomassa, mitä Briony ajattelee ja mikä tapahtuneen tehtävä tarinassa on. Kaikki on varmasti totta, ja kirjailija tekee näkyväksi sellaista, mikä useimmiten jää näkymättömäksi, mielenliikkeiden mosaiikkia. Onhan sellaista hienoa lukea, ja se on varmaan yksi kirjallisuuden viehätyksistäkin. Lapsen tai nuoren äänellä kertominen on vaikeaa, eikä kaikkien kertojien tarvitse imitoida lapsen ääntä ”sellaisenaan”. En silti voi olla ajattelematta, tajuaako 13-vuotias itse sitä kaikkea, minkä kertoja meille kertoo.

Sama koskee muitakin, Ceciliaa, Robbieta ja Emily Tallisia. He kaikki ajattelevat niin hyvin. Jokainen näkee selvästi tilanteen ja itsensäkin, omat motiivinsa ja tunteensa. Ihmiset tietävät paljon, ja he tietävät sen heti, välittömästi. Onnen myyrät. Kaikki on uskottavaa, psykologisesti tarkkanäköistä, kipeääkin mutta niin pahuksen älykkäästi ja elegantisti muotoiltu. Ahdistus, särö, huohotus, epämääräisyys ja hapuilevuus puuttuvat. 

Tietenkään kirjallisuuden ei tarvitse eikä ehkä pidä kuvata ihmisen ajattelua sellaisenaan, mahdotontahan se olisi ja kamalan tylsää. Tämä on kerrontatekninen ja kenties kirjailijan ääneen liittyvä ratkaisu. Ja varmaan makuasia. Minuun McEwanin tyyli tässä vaikutti siten, että kirja ei aivan täysillä painunut minuun. Siitä jäi kirjallinen maku, sen sijaan että se olisi ollut (hyvän tarinan lisäksi) täynnä eläviä ihmisiä, hengityksen, ajatusten ja tunteiden repaleita ja kohinaa.

Kuten sanoin, luin kuitenkin hyvällä halulla. Eipä silti: olen ahminut myös esimerkiksi Monika Fagerholmin ja Ali Smithin romaaneja, jotka ovat kerronnallisesti vähän rikotumpia, en osaa selittää, mutta niitä lukiessa tulee tunne, että on tekemisissä jonkun elävän organismin kanssa. (Mikä sitten on lukuromaani, paitsi markkinoinnin hyppysissä kätevä käsite? En tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan.) Nyt oli koko ajan selvää, että luen romaania. 

Se on ihan ok.

Briony pohdiskelee kirjoittamista.

Sovitus on myös monella tapaa mielenkiintoinen kirja. Jo alussa ihastuin muutaman sivun jaksoon, jossa kuvattiin Brionyn aikeita kirjoittaa näkemänsä kohtaus suihkulähteellä uudella näkökulmatekniikalla. Täydellinen kuvaus kirjoittamisesta, todellisuuden esittämisen kysymyksistä ja kirjoittamisen prosessista. Lukiessani eteenpäin mielikuvani vain vahvistui: Sovitus on ennen kaikkea kirja kirjoittamisesta, kertojan mahdista ja tarinoiden ja tarinankerronnan voimasta. Aion jatkaa tästä vielä.

Tyttö nimeltä Nikita

Pidän tarinoista, joissa nainen saa vaikean tehtävän, johon hän paneutuu täysin. Hänestä tulee vakooja, palkkamurhaaja, salaisen palvelun agentti, mitä tahansa. Jos tämä tapahtuu toisen maailmansodan aikana, aina plussaa. Haluaisin itsekin kokeilla. Joku ojentaisi passin jossa on vieras nimi mutta tutunnäköiset kasvot, pistoolin ja tukun rahaa ja sanoisi: Saat puoli vuotta aikaa sopeutua. Osta vähän vaatteita ja muuta mitä tarvitset.

Hankkisin helvetin hyvännäköisiä mekkoja ja kenkiä, joissa voin astella hienoon ravintolaan sekä tarvittaessa juosta pimeää katua pitkin kovaa. Eläisin vain tehtävääni varten. Olisin tehtäväni vanki mutta siksi myös vapaa. Ei tarvitsisi keskittyä muuhun. Ajatus täydellisestä paneutumisesta tuntuu ihanalta, turvalliselta ja jännittävältä. Rakastan Kill Billissä sitä jaksoa, jossa Beatrix Kiddo harjoittelee Japanissa Pai Mein karussa opissa taistelulajeja. Yksi suosikki- Agatha Christieni lapsena oli He tulivat Bagdadiin, jossa (muistaakseni alkuun vähän höpsö mutta tiukan paikan tullen rohkea ja neuvokas) Victoria Jones joutuu keskelle valtioiden välistä selkkausta.

Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita oli viihdyttävää katsottavaa. Pari poliisia ampunut nuori narkkari osoittautuu kovapäiseksi taistelijaksi, ja elinkautistuomion sijasta hänet palkataan valtion hommiin hoitamaan salaisia likaisia töitä. (Kuinka kova täytyy olla, että niihin tehtäviin pääsee?) Nikitan suojelija ja isähahmo on Bob, komea ja pidättyväinen mies, joka ei kuitenkaan ole täysin immuuni Nikitan viehätysvoimalle. Kun koulutusjakso on ohi ja Nikita pääsee vapaaksi, uusi onnellinen elämä Marcon kanssa joutuu vähitellen vastatusten vaarallisen työn kanssa.

Anne Parillaudin kasvot ilmensivät hienosti kovuuden alta esiin rakoilevaa haurautta. Upea oli myös mademoiselle Jeanne Moreau, jonka tehtävä oli laukoa budoaarissa totuuksia naisena olemisesta ja opettaa karski tappelija levittämään huulipunaa. "Anna nautinnon ohjata sinua. Naisellisuuden nautinnon." Tavallaan pidin myös kohtauksesta, jossa Nikita tarkk'-ampuu alusvaatteisillaan venetsialaisen hotellin kylpyhuoneen ikkunasta, sitä epätoivoista keskittyneisyyttä, jolla hän tehtäväänsä paneutuu, vaikka on saanut puhelun keskelle elämänsä onnellisinta lomaa. 

Ja pidin lopun kohtauksesta, jossa Marco kertoo Bobille Nikitan kirjeestä, jonka on repinyt. Siihen asti Nikita oli ollut Bobin armoilla. Pidin hymystä Bobin kasvoilla. Ajattelin että juttu oli ansa. Pidin elokuvasta. Nikita on hurja ja herkkä. Elokuvassa on myös kaikki vaadittavat vaiheet: koulutusjakso, jonka lopuksi päähenkilöstä tulee todella hyvä, vapauden ensi huuma sekä kipeys, kun rakkaalle ihmiselle ei voi kertoa, mistä on kyse. Eniten rakastan sitä irti olemista, sitä hetkeä kun Nikita eli Marie kävelee ulos valtion tarkoin varjellusta rakennuksesta matkalaukku kädessään, kun kaikki on edessä, kaiken voi alkaa alusta.

Kuuntele radiota, se kannattaa

Keittiössä on nykyään joskus radio päällä. Keittiöllä on Radio Helsingin kanssa kuuluvuusongelma, joten kanavaksi on valikoitunut Yle Radio Suomi. Se vie turvalliselle ja kotoisalle matkalle lapsuuden hämärään, automatkoille pimeiden maisemien halki mummolasta kotiin.  

Koko kansan kuultavissa olevassa radiolähetyksessä on myös omat virkistävät puolensa, ja yllättäen runolliset. Radio Suomessa kerrotaan viisi kertaa päivässä merisää eli säätiedotus merenkulkijoille. Jo pelkkä nimihän on silkkaa lyriikkaa. Tässä uutislähetyksessä puhutaankin udusta, sumusta ja voimistuvasta itätuulesta ja kerrotaan, että "Norjanmerellä on matalapaine. Osakeskus saapuu Pohjois-Itämerelle huomenna lounaasta." Entä keitä ovat meren kulkijat? Kuuntelen lumoutuneena, kun tasainen ääni luettelee sään rannikkoasemilla. 

Kotka Rankki plus yksi kaakko kuusi. Hanko-Tulliniemi plus kaksi eteläkaakko kymmenen. Utö plus kolme, etelä kahdeksan, utua kaksi. Gotska Sandön plus neljä, etelälounas neljä, heikkoa vesisadetta yhdeksän. Kylmäpihlaja plus kaksi, eteläkaakko yhdeksän, pilvistä, kolme. Strömmingsbådan plus kaksi, eteläkaakko kaksitoista. Heikkoa vesisadetta kuusi. Raahe, plus kolme, eteläkaakko yhdeksän, viisitoista. Oulu Vihreäsaari plus kaksi, eteläkaakko yksitoista, kuusitoista. Perämeren jääkenttä on vaikeakulkuinen.

Sitten seuraa lähetyksen maagisin osuus. "Aluksen, joka on matkalla suomalaiseen tai ruotsalaiseen Merenkurkun tai Perämeren satamaan, jossa on voimassa liikennerajoitus, on 20 meripeninkulmaa ennen Nordvalenin majakkaa tehtävä talviliikenneohjeen mukainen ilmoitus Bothnia VTS:lle VHF-kanavalla 67." 

Mietin, näkevätkö säätiedotuksen laatijat tutkassaan pienen aluksen, joka pahaa aavistamatta kyntää Merenkurkkua ja unohtaa tehdä talviliikenneohjeen mukaisen ilmoituksen VHF-kanavalla 67. Tai sitten kyseessä on geneerinen ilmoitus kaikille Merenkurkun ja Perämeren jääkentässä urheasti uraa uurtaville paateille. Arkipäivä keittiössä ei tästä runollisemmaksi pääse.

I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl". Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.

En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  

And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World. 

Sananen kielestä

Ja kuitenkin halusin luopua kielestä sikäli kuin se kivettyy kuo-
reksi, halusin juopua kaikesta mitä tulee tähän pehmeään lihaan, 
sokeasti, mieltä vailla halusin sokeltaa sulaa kieltä, joka lainehtii
valtateille, tulvii kellareihin ja tärvelee irtaimiston. Halusin menet-
tää ihmisten kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta,
sama se, syvää epäinhimillistä kieltä. 

Markku Paasonen, Simpukka (Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005)