Tyttö nimeltä Nikita

Pidän tarinoista, joissa nainen saa vaikean tehtävän, johon hän paneutuu täysin. Hänestä tulee vakooja, palkkamurhaaja, salaisen palvelun agentti, mitä tahansa. Jos tämä tapahtuu toisen maailmansodan aikana, aina plussaa. Haluaisin itsekin kokeilla. Joku ojentaisi passin jossa on vieras nimi mutta tutunnäköiset kasvot, pistoolin ja tukun rahaa ja sanoisi: Saat puoli vuotta aikaa sopeutua. Osta vähän vaatteita ja muuta mitä tarvitset.

Hankkisin helvetin hyvännäköisiä mekkoja ja kenkiä, joissa voin astella hienoon ravintolaan sekä tarvittaessa juosta pimeää katua pitkin kovaa. Eläisin vain tehtävääni varten. Olisin tehtäväni vanki mutta siksi myös vapaa. Ei tarvitsisi keskittyä muuhun. Ajatus täydellisestä paneutumisesta tuntuu ihanalta, turvalliselta ja jännittävältä. Rakastan Kill Billissä sitä jaksoa, jossa Beatrix Kiddo harjoittelee Japanissa Pai Mein karussa opissa taistelulajeja. Yksi suosikki- Agatha Christieni lapsena oli He tulivat Bagdadiin, jossa (muistaakseni alkuun vähän höpsö mutta tiukan paikan tullen rohkea ja neuvokas) Victoria Jones joutuu keskelle valtioiden välistä selkkausta.

Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita oli viihdyttävää katsottavaa. Pari poliisia ampunut nuori narkkari osoittautuu kovapäiseksi taistelijaksi, ja elinkautistuomion sijasta hänet palkataan valtion hommiin hoitamaan salaisia likaisia töitä. (Kuinka kova täytyy olla, että niihin tehtäviin pääsee?) Nikitan suojelija ja isähahmo on Bob, komea ja pidättyväinen mies, joka ei kuitenkaan ole täysin immuuni Nikitan viehätysvoimalle. Kun koulutusjakso on ohi ja Nikita pääsee vapaaksi, uusi onnellinen elämä Marcon kanssa joutuu vähitellen vastatusten vaarallisen työn kanssa.

Anne Parillaudin kasvot ilmensivät hienosti kovuuden alta esiin rakoilevaa haurautta. Upea oli myös mademoiselle Jeanne Moreau, jonka tehtävä oli laukoa budoaarissa totuuksia naisena olemisesta ja opettaa karski tappelija levittämään huulipunaa. "Anna nautinnon ohjata sinua. Naisellisuuden nautinnon." Tavallaan pidin myös kohtauksesta, jossa Nikita tarkk'-ampuu alusvaatteisillaan venetsialaisen hotellin kylpyhuoneen ikkunasta, sitä epätoivoista keskittyneisyyttä, jolla hän tehtäväänsä paneutuu, vaikka on saanut puhelun keskelle elämänsä onnellisinta lomaa. 

Ja pidin lopun kohtauksesta, jossa Marco kertoo Bobille Nikitan kirjeestä, jonka on repinyt. Siihen asti Nikita oli ollut Bobin armoilla. Pidin hymystä Bobin kasvoilla. Ajattelin että juttu oli ansa. Pidin elokuvasta. Nikita on hurja ja herkkä. Elokuvassa on myös kaikki vaadittavat vaiheet: koulutusjakso, jonka lopuksi päähenkilöstä tulee todella hyvä, vapauden ensi huuma sekä kipeys, kun rakkaalle ihmiselle ei voi kertoa, mistä on kyse. Eniten rakastan sitä irti olemista, sitä hetkeä kun Nikita eli Marie kävelee ulos valtion tarkoin varjellusta rakennuksesta matkalaukku kädessään, kun kaikki on edessä, kaiken voi alkaa alusta.