Lukuromaani Sovitus

Nyt tiedän, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat romaaneista, joiden tarinat vievät mukanaan, niin että niihin voi vain heittäytyä. Olen lukenut Ian McEwanin Sovituksen. Arvelen, että se on juuri sellainen kirja, oikea lukuromaani.

Paljon olisi mielestäni voinut jättää pois tai kertoa toisissa kirjoissa, mutta kyllä minäkin ahmin Sovitusta keittiön pöydän ääressä, bussissa ja öisin sängyssä. Olihan se mukavaa.

Ei tästä silti mitään henkikirjaa tullut. Sellaiseksi Sovitus on vähän liian tietoinen, vähän liian kamarikelpoinen.  

Suom. Juhani Lindholm. Otava 2002.

Vuonna 1935 13-vuotias Briony Tallis on juuri ymmärtänyt, että hänestä tulee romaanikirjailija. Uudesta tarinankertojanroolistaan päihtynyt Briony seuraa sisarensa Cecilian ja naapurin Robbien kohtaamista suihkulähteellä, näkee jotain mitä ei ymmärrä. Myöhemmin Briony lukee kirjeen jota ei ole tarkoitettu hänen silmilleen, sitten hän osuu kirjastoon väärään aikaan, ja kun Lola-serkku löytyy puistosta pois tolaltaan, Briony on jo yhdistellyt asioita päässään aivan liikaa. Hän avaa suunsa, oikein vaatii saada puhua, ja sitten pyörä jo pyörii kiihtyvällä tahdilla.

Tarina on kouraiseva. Kokemattoman lapsen teko kasvaa valtaviin mittasuhteisiin ja muuttaa lähes kaikkien asianosaisten elämän peruuttamattomasti. (Juuri tällaisia tarinoita ja kertojia kustantajat ympäri maailman varmaan himoitsevat.) Toinen maailmansotakin vielä. Kirja on myös erinomaisen taidokkaasti kirjoitettu – liiankin taidokkaasti, sanon minä.  

Briony hidasti vauhtinsa kävelyksi ja ajatteli, miten paljon Robbie häntä varmasti vihasikaan, kun hän oli ilmestynyt kirjastoon keskeyttämään tämän puuhat. Ja niin kauhistuttavalta kuin se tuntuikin, oli tässä jälleen uusi alku, rajapyykki, ensimmäinen kerta: joutua aikuisen vihaamaksi. Lapset sentään vihasivat suurella sydämellä ja oikullisesti. Semmoisella ei ollut paljonkaan väliä. Mutta aikuisen vihan kohteeksi joutuminen oli kuin vihkimys uuteen ja juhlavaan todellisuuteen. Se oli ylennys.

Tässä ei ole 13-vuotias Briony hiiviskelemässä kotinsa puutarhassa, vaan kirjailija McEwanin kertoja kertomassa, mitä Briony ajattelee ja mikä tapahtuneen tehtävä tarinassa on. Kaikki on varmasti totta, ja kirjailija tekee näkyväksi sellaista, mikä useimmiten jää näkymättömäksi, mielenliikkeiden mosaiikkia. Onhan sellaista hienoa lukea, ja se on varmaan yksi kirjallisuuden viehätyksistäkin. Lapsen tai nuoren äänellä kertominen on vaikeaa, eikä kaikkien kertojien tarvitse imitoida lapsen ääntä ”sellaisenaan”. En silti voi olla ajattelematta, tajuaako 13-vuotias itse sitä kaikkea, minkä kertoja meille kertoo.

Sama koskee muitakin, Ceciliaa, Robbieta ja Emily Tallisia. He kaikki ajattelevat niin hyvin. Jokainen näkee selvästi tilanteen ja itsensäkin, omat motiivinsa ja tunteensa. Ihmiset tietävät paljon, ja he tietävät sen heti, välittömästi. Onnen myyrät. Kaikki on uskottavaa, psykologisesti tarkkanäköistä, kipeääkin mutta niin pahuksen älykkäästi ja elegantisti muotoiltu. Ahdistus, särö, huohotus, epämääräisyys ja hapuilevuus puuttuvat. 

Tietenkään kirjallisuuden ei tarvitse eikä ehkä pidä kuvata ihmisen ajattelua sellaisenaan, mahdotontahan se olisi ja kamalan tylsää. Tämä on kerrontatekninen ja kenties kirjailijan ääneen liittyvä ratkaisu. Ja varmaan makuasia. Minuun McEwanin tyyli tässä vaikutti siten, että kirja ei aivan täysillä painunut minuun. Siitä jäi kirjallinen maku, sen sijaan että se olisi ollut (hyvän tarinan lisäksi) täynnä eläviä ihmisiä, hengityksen, ajatusten ja tunteiden repaleita ja kohinaa.

Kuten sanoin, luin kuitenkin hyvällä halulla. Eipä silti: olen ahminut myös esimerkiksi Monika Fagerholmin ja Ali Smithin romaaneja, jotka ovat kerronnallisesti vähän rikotumpia, en osaa selittää, mutta niitä lukiessa tulee tunne, että on tekemisissä jonkun elävän organismin kanssa. (Mikä sitten on lukuromaani, paitsi markkinoinnin hyppysissä kätevä käsite? En tiedä, eikä ehkä tarvitsekaan.) Nyt oli koko ajan selvää, että luen romaania. 

Se on ihan ok.

Briony pohdiskelee kirjoittamista.

Sovitus on myös monella tapaa mielenkiintoinen kirja. Jo alussa ihastuin muutaman sivun jaksoon, jossa kuvattiin Brionyn aikeita kirjoittaa näkemänsä kohtaus suihkulähteellä uudella näkökulmatekniikalla. Täydellinen kuvaus kirjoittamisesta, todellisuuden esittämisen kysymyksistä ja kirjoittamisen prosessista. Lukiessani eteenpäin mielikuvani vain vahvistui: Sovitus on ennen kaikkea kirja kirjoittamisesta, kertojan mahdista ja tarinoiden ja tarinankerronnan voimasta. Aion jatkaa tästä vielä.