Ah Adèlea

Odotin siltä paljon, ja paljon sain.

Adèlen elämä – osat 1 ja 2, ohjaus Abdellatif Kechiche, on elämää, ei teos joka noudattelee jotain elokuvallisen esittämisen lakeja. Léa Seydoux Emman roolissa oli hieno, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään vuotavan kyyneliä ja räkää ja kuolaa niin kuin Adèle Exarchopoulosin Adèlen nimiroolissa. Epäilen, että hän ei näytellyt ollenkaan. Hän vain oli ja nukkui ja söi (ja voihki halusta) ja kamera ryömi hänen poskillaan, hiuksillaan, suussaan.

Alussa Adèle on 16-vuotias lukiolainen, joka yrittää poikien kanssa kuten kuuluu, mutta vasta sinitukkainen herkkäsuinen Emma vie häneltä jalat alta. Elokuva kuvaa Adèlen kasvamista, itsensä etsimistä, rakastamista ja pettymistä, ja päähenkilöiden kautta se havainnollisti mielestäni kiintoisasti myös olemisen ja esittämisen eroja. Adèle on yhtä suuta, takapuolta, ruumista ja tunnetta. Aluksi oli hämmentävää katsoa hänen työntävän suuhunsa rullakebabia tai spaghetti bolognaisea, sitä puremisen ja nielemisen sotkua. Adèlelle asiat ovat konkreettisia. Hänestä tulee lastentarhanopettaja, Emman juhlissa hän laittaa ruokaa ja tarjoilee. Emma taas näkee asiat abstraktimmin. Hänestä tulee taiteilija, joten hän pystyy kuvaamaan suhdettaan elämänsä naisiin maalaamalla heidät kankaalle, mutta kun Adèle tukahtuu ikävästä ja halusta Emmaa kohtaan, hän ei voi kuin rahjustaa katuja suruissaan. Toisaalta Adèle oli hirveän vahva, ja vaikka hän ei aina halunnut kertoa muille olevansa naisen kanssa, hän oli kuitenkin mielestäni heistä kahdesta rohkeampi, kukaan joka itkee sillä tavoin, ei voi kuin olla hirveän rohkea.

Entä tämä kohtaus sitten: Adèle ja Emma ovat illalla sängyssä Emman juhlien jälkeen. Emma alkaa taas kerran puhua siitä, mitä Adèlen pitäisi tehdä. "On kiva, että laitat ruokaa, mutta pitäisikö sinun miettiä, mitä oikeasti haluat tehdä? Mikset alkaisi kirjoittaa?"  Mutta Adèlehan tekee, hän on lastentarhanopettaja, sitä hän haluaa tehdä.
 – On kyse siitä, mitä Emma haluaisi Adèlen tekevän, mitä Emma haluaisi itsensä kanssa olevan ihmisen tekevän. Huh. Olenko joskus ollut samanlaisessa tilanteessa, puhunut samanlaisia sanoja? Kivaa, että sitä sattuu elokuvissakin.

Ihmiskuvaus oli hienoa, ranskalaislukio ihana. Ilmeisesti elokuvan seksikohtaukset ovat herättäneet joissakuissa närää. Kieltämättä ne olivat pitkiä ja kuvakulmiltaan roiseja. Mutta elokuvan pointti oli kuitenkin joku aivan muu. Sitä paitsi kohtaukset olisivat olleet pitkiä ja uskaliaita vaikka ne olisi ohjannut nainen, naisenkin katseen kautta. Ainoa mitä ihmettelin, oli haparoinnin täysi puuttuminen, Adèlen epäröimättömät otteet 16-vuotiaana… No jaa, ehkä Ranskassa.

Kolme tuntia oli hitusen pitkä kesto ja tarina polki välillä paikallaan, mutta ihmeellistä, millaisia tunteita tämä herätti, millaisen elämisen ja olemisen ilon. Merci!

Ja kiitos Kino Engel yksityisestä elokuvanäytännöstä! Oli maanantai-ilta, navakka tuuli oli pyyhkinyt Aleksanterinkadun tyhjäksi, kenellekään muulle ei ollut tullut mieleen pujahtaa elokuvateatteriin. Salissa nostin jalat edessä olevalle tuolille ja vain hetken alussa mietin filmin pyörittäjää kopissa takanani katsomassa minua joka katson elokuvaa tyttöjen välisestä rakkaudesta. Kyllä se nyt on selvää: sitten kun omistan tyylikkään kaupunkiasunnon New Yorkissa (tai Helsingissä), sinne tulee pieni elokuvateatteri, sellainen tunnelmallinen ja kotoisa mutta arvokas kuitenkin.


Kuvat hiff.fi, premiere.fr

Mustat paperit

Tänään on päivä jonka huominen on päivä jona kuolen.

Viime syksyn eniten odottamani kirja oli Maija Muinosen esikoiskirja Mustat paperit (Teos 2013).

Kirjassa Ann Miel -niminen nainen kirjoittaa kirjeitä. Ann Miel tietää kuolevansa, ja sitä ennen on sanottava muutama sana. Kirjeiden vastaanottajia ovat Annin poika Luc ja tämän hoitaja Rosa, jonka hoteisiin Luc jää. Myös Ann Miel kirjoittaa muun muassa poikansa tulevalle puolisolle Doralle sekä paperitehtaan johtajalle herra Berrierille, jonka tehtaan tuottamaa 40-grammaista A4-kokoista paperia Ann on juuri saanut paketillisen postitse. Allekirjoitus postilähetykseen tuli vetäistyä hätäisesti, ja kohteliaassa kirjeessä Ann Miel lähettää uuden, oikean allekirjoituksensa. Toivon että voitte siis arkistoida tämän aidomman allekirjoitukseni. 

Tällainen nainen ei jätä mitään sattuman varaan. Vähitellen äiti tulee kuvanneeksi poikansa koulunkäynnin, ulkomaanmatkan, ensimmäisen kesätyöpaikan, jopa hirviön hän luo pojalleen, jotta tällä on joku jota syyttää. Luc saa osakseen helliä ja huolellisia sanoja, mutta sävyt Lucin elämään jäävien naisten kirjeissä ovat kiperämpiä. Epäselväksi ei jää, kuka aikoo olla ensimmäinen nainen pojan elämässä, ikuisesti.

Ann Miel tietää miten tulee käymään, mutta kohtalonsa tietävän ylpeydellä ja kipeällä päättäväisyydellä hän haluaa kontrolloida kaikkea ulottuvillaan olevaa, myös väistämättömintä eli omaa kuolemaansa. Loppua kohden ylpeys rakoilee, sanoista tulee kitkerämpiä, hätä alkaa tihkua kirjainten välistä.

Herra Berrierrrrrrrrr, minä kirjoitan enemmän kuin minä ajattelin että minä kirjoitan!!!!!!! Minä olen alkanut kirjoittaa tälle ja tälle ja tälle ja tälle ja Ferekeillekin minä kirjoitin heidän rumasta piskistään, mutta onko mikään vielä valmista? Kukaan muu ei saa kirjoittaaa heille tänään.

Miten odotusteni kävi? Olin viehättynyt, mutta samalla en voi olla tuumimatta, jäikö kirja vähän etäiseksi. Ihan kuin se leijailisi silmien edessä kuvana, viehkeänä mutta kuitenkin hitusen sulkeutuneena, kuin samanlaisena kaupungin pienoismallina jota Luc ja Rosa käyvät kirjassa katsomassa. Olisinko kaivannut lisää vimmaa? Ehkä kirjallinen makuni on muuttumassa, ehkä himoitsen nykyään (tai nyt) kerrontaa, joka rönsyää, poukkoilee vähän runsaammin. Ehkä kirja vaatisi (ja ansaitsisi) toisen lukukerran, paneutuvamman. Aina voi myös syyttää flunssaa? Ehkä moni asia osuisi eri tavoin, jos olisin itse äiti.

Vaikka en ollut aivan myyty, olen silti iloinen, että tämä pieni kirja on hyllyssäni. Ehkä hienointa Mustissa papereissa on idea, elämästä luopuvan äidin hurjuus. Sikäli olen vähän pettynyt, että lukukokemus jäi etäiseksi. Viehkeää, joskin myös osaltaan etäännyttävää on merkillinen tunnelma ja miljöökuvaus. Tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan rantakaupunkiin. Kuvittelen sen jonnekin Ranskaan tai Saksaan (tai Puolaan!), mutta ei se ole mikään niistä. Paikantamattomuudesta tulee vähän sadunomainen tunne, ihan kuin katsoisi vähän kellastunutta mutta ajatonta kuvaa. Uhmakkaasti Ann Miel pidättää itselleen kaikki oikeudet päättää, mikä hänen papereissaan ansaitsee yksityiskohtia.

Muinonen kirjoittaa hienoja täsmällisiä, yllättäviäkin lauseita. Lopun kiihtyvä rytmi tuntui hyvältä. Ann Miel taistelee viimeiseen asti, kirjoittaa kirjoittaa sysää kuolemaa loitommas, ei halua antaa hallitsemattoman ottaa valtaa. Annin ase on kieli, mutta mitä sitten, kun kynä on laskettava kädestä viimeisen kerran?

Dora, Dortsu, eihän sinua haittaa että minä kutsun sinua Dortsuksi. Lempinimet pitävät ihmisen elossa, kuolema ei tiedä kehen tarttua. Se jolla ei ole tarpeeksi lempinimiä kuolee nuorena. Minä olin aina Ann, pelkkä Ann.

Uudenvuodenlupaus?

Oikeastaan pidän uudenvuodenlupauksista.  Ei ole niin ratkaisevaa, noudattaako omaa lupaustaan sitten kirjaimellisesti. Ehkä tärkeintä on edes tulla miettineeksi, millaiseen suuntaan haluaisi ohjautua. Ylipäänsä olen katsausten, yhteenvetojen ja kaneettien ystävä.

Mieltymyksistäni huolimatta en ole tullut tehneeksi juuri lupauksia viime vuosina. Nyt on toisin. Ehkä. En ole varma, onko lupaukseni vielä ilmaistavissa selkeästi sanoilla. Yritän. Vuonna 2014 aion nimittäin antautua korkeimpien voimien johdatettavaksi.

Korkeammalla voimalla en tarkoita, että etsisin esimerkiksi Jeesuksen johdattajakseni vuonna 2014. Tarkoitan ehkä jotain voimaa itsessäni. Tai ympärillä. Tai oikeastaan sitä, että uskaltaisin päästää irti. Luovuttaa oman elämäni ohjaksia jollekin muulle. Kenelle? En tiedä. Jollekin, joka ei ole tietoinen ajatteleva, analysoiva, suunnitteleva minäni.

Jos minulla on joku Jeesus, se on Monika Fagerholm. Monika sanoi eräässä haastattelussa, että tärkein sysäys alkoholismista parantumiseen oli lakata luottamasta tahdonvoimaan. Sillä hetkellä kun Monika lakkasi tahtomasta lopettaa juomisen, kaikki muuttui. Kaikki helpottui. Sen jälkeen hän ei ole koskenut alkoholiin.

En ihan ymmärrä, mitä Jeesukseni tarkoittaa. Aavistelen kuitenkin, että jokin tässä liittyy uudenvuodenlupaukseeni. Asenne on eri asia kuin tunne. Tämänkin on sanonut Monika Fagerholm. Minä aion kuunnella enemmän tunteita. Ja ehkä lakata yrittämästä niin paljon. En usko, että se tarkoittaa samaa kuin toivottomuus, että luopuisi unelmista. Lakkaan vain pitämästä kiinni siitä käsityksestä, että kaikki ohjakset ovat ja niiden on oltava minun käsissäni. Ehkä jotakin voi jättää jonkun mahtavamman, hahmottomamman haltuun. Herran haltuun, sanovat jotkut, mutta minä olisin taipuvaisempi uskomaan, että se joku on silti minun sisälläni, se ei vain tule esiin tietoisesti ajattelemalla. Se on jo minussa. Sille täytyy vain antautua.

Ehkä uskonnotkin perustuvat tällaiselle löysäämiselle. Helpottaa elämää, kun jonkun vastuun maailman menosta voi sysätä toiselle taholle, itsensä ulkopuolelle. Uskonnosta tai ajattelutavasta riippuu, mikä se taho on. En tarkoita sitä, että lakkaisi piittaamasta tekojensa seurauksista ja surffailisi menemään. Tarkoitan vain, että voisiko joskus päästää irti tarpeesta kontrolloida kaikkea. Ounastelen, että uskaltamalla luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, saattaa hyvässä lykyssä lakata pelkäämästä epäonnistumista. Ja siinä sivussa tulla ottaneeksi vähän rennommin ja kenties kokeneeksi jotakin odottamatonta.

Ajatus on pelottava, mutta haluan kokeilla. En jaksa enää huolehtia kaikesta itse. En jaksa ymmärtää itseäni perin pohjin. Menen kohti selittämätöntä. Haluan seurata oikkujani ja viettejäni. Analysoinnin ja ymmärtämisen jätän muille. Toivon, että se vapauttaa voimia, joita en ole ennen kokenut.

Lyhyesti sanottuna: Lupaan luottaa enemmän siihen, että asiat järjestyvät. Kaikki menee ihan hyvin.

Katsoin tänään ulos harmaaseen päivään, mieleen tuli se kun yhdeksän vuotta sitten kävelin ystävän kanssa Itä-Berliinin katuja poliisiasemaa ja kadonnutta lompakkoa etsien. Päivä oli harmaa silloinkin. Harmaa päivä on kaunis. Toinen uudenvuodenlupaukseni voisi olla, että matkustan jonnekin. Minne itse haluan, omalla rahalla. Tästä tulee hyvä vuosi.


Kuva: preshrunktrash.com

Ylitys

Tärkeintä oli kuitenkin ymmärtää että kyseessä oli äärimmäisen herkkä laji. Aidan ylityksen tuli olla hallittu, mutta samalla oli juostava niin kovaa kuin ikinä pääsi. Oli päästettävä luova voima ja vauhti vapaaksi, tekniikan asettamien rajojen sisällä. Aidoille täytyi osata antautua.

Manuela Boscolla on kiehtova elämä. Italialaisen isän ja suomalaisen äidin tytär Bosco oli nuorena huippu-urheilija, juoksija joka aitoi pikamatkoilla monta Suomen mestaruutta. Sitten Bosco muutti Roomaan teatterikouluun, ja nyt se asuu Suomessa ja tekee enkelihoitoja. Tiedot perustuvat tähän Imagen juttuun sekä vuosien varrella kartuttamaani yleistietoon.) Bosco on myös kirjoittanut omaelämäkerrallisen romaanin Ylitys (Teos 2012).

Monialaisuus ja raja-aitojen ylitys (krhm) on kiinnostavaa. Myös huippu-urheilijuus on kiinnostavaa, samoin Italia, joten luin Ylityksen.

Kehoni oli laukeamassa. Olin keskimmäisellä radalla. Meidät komennettiin telineisiin. Lausuin mielessäni rukoukseni ja laskeuduin aitojen korkeudelle. Suuntasin katseeni aitaviidakon päähän, maaliin asti. Oikea jalka taaimmaiseen telineeseen. Sormet viivan taakse. Olin räjähtämässä. 

Valmiit-komennon kuuluessa en ajatellut mitään. 

Laukaisun hetkellä olin kirjaimellisesti kaatua telineistä, niin suurella voimalla työnsin itseni niistä ulos, mutta pysyin pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Kiihdytys oli uskomattoman räjähtävä.

Hienoja kohtia on monia. Parasta ovat kuvaukset urheilukilpailuista ja treenikentiltä, Mikkelistä Rietiin. Jossakin vaiheessa joku alkaa kuitenkin vaivata. Tämä on omaelämäkerrallinen teos, joten etäännyttämisestä ei kai tarvinnut niin välittää. Silti olisin kaivannut muutamaan kohtaan vähän enemmän hienovaraisuutta ja tilaa tulkinnalle sen sijaan, että minäkertoja analysoi korkealentoisin käsittein omaa persoonaansa ja selostaa mielentilojaan. Muutamat kohdat söivät vähän kerronnan intensiteettiä ja kertojan uskottavuutta.

Tunne-elämäni vuorovedet vaihtuivat säännöllisen nopeaan tahtiin ja haluni kontrolloida elämää kasvoi emotionaalisen levottomuuden myötä. Tunsin, että minulle tapahtui koko ajan asioita, kuin b-luokan romanttisissa komedioissa. Vaihtoehdoista oli tulossa ongelma. Minä en osannut valita. Pelkäsin valitsevani väärin, joten jätin aina oven hieman raolleen. Uskoin, että takahuoneesta pakeneminen saattaisi pelastaa minut siinä tapauksessa, että tulisi todellinen hätä. Väärän valinnan karvas jälkiseuraus. Valinnan mahdollisuuksien äärettömältä tuntuva kirjo jähmetti minut. Samalla tunsin oloni pettyneeksi huomatessani odotuksieni olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa silloin, kun olin tehnyt valinnan. 

Minulla oli liikaa odotuksia, liikaa vaihtoehtoja ja liian rajoittunut kyky nähdä kokonaisuus. 

Selväksi käy, että oma isä oli Manuelalle tärkein asia ja johdattaja elämässä, tuli jonka lieskoissa hän tunnisti myös itsensä. Vaan miten on, kun liekki on valtavan vahva, täytyykö siitä päästä joskus irti ja miten kauas, jotta voi nähdä oman itsensä?

Imagen jutussa kerrotaan, että Teoksen kustantaja Silja Hiidenheimo ehdotti Boscolle omaelämäkerrallisen teoksen kirjoittamista fiktion sijaan. Kirjan kulku on hieno. Se on suora ja avoin kirja. Itse olisin silti ehkä lukenut tämän tarinan mieluummin fiktiona. (Mietin myös, millainen teksti täytyy kirjoittaa, jotta kustantaja ehdottaa tuollaista. Tai millainen elämä elää.) Siitä huolimatta tämä tuntui myös hienolta kirjalta, tärkeältä. Manuela Boscon valitsemissa teissä on jotakin todella kiinnostavaa. Huippu-urheilijan kyky kurinalaisuuteen ja samalla kyky antaa kaikkensa, antautua sekunneille. En tiedä mitä ajattelen enkelihoidoista, teatterista ajattelen että jos alkaisin alusta, alkaisin ehkä näyttelijäksi. Joka tapauksessa vastoin odotuksia tämä ei ollut (minulle) eniten kirja urheilijaelämän huippuunsa hiotusta kurinalaisuudesta ja hullaannuttavista onnistumisenhetkistä, vaan jostakin muusta.

Kuva: Teos

I feel very transparent to myself

En ole koskaan osannut kuunnella musiikkia silloin kun teen töitä, tai varsinkaan jos kirjoitan. Viime aikoina olen kokeillut. Kiitos PMMP, kiitos Joku raja, Kumivirsi, Kesäkaverit, Maria Magdalena, Pariterapiaa, Koko show, Tytöt jne. Mutta onko sanoihin, lauseisiin tai kuviin mahdollisesti ujuttautuva voima silloin omaani, vai saako musiikki sen aikaan? 

En tiedä. Sitä miettiessä voi katsoa vaikka tämän klipin, jossa Joyce Carol Oates puhuu kirjoittamisesta. (Klipin voi katsoa joka tapauksessa, koska mikä nainen, mitkä vaatteet, mitkä rillit, millaisia kirjoja.) Kun näin sen ensimmäisen kerran, olin vaikuttunut siitä mistä Oates alkaa puhua noin kohdassa 2.22. I feel very transparent to myself.  Ja: ”I’m not sure that I really have a personality.”

Läpikuultavuuden ajatus oli minusta hieno. Mietin, liittyykö se nimenomaan kirjoittamiseen. Onko kirjailija vähän kuin läpinäkyvä verho, jonka läpi näyt, kuvat, värit, sanat ja lauseet suodattuvat paperille?

Pidin myös tästä kohdasta: ”Some people think I do have a personality, I know my husband thinks that. I have a personality when I'm with him.” Ajattelin Oatesin erottavan sosiaalisen persoonallisuuden sekä jonkun, joka liittyy kirjoittamiseen. Sitten yksi viisas ystävä huomautti, että eikö persoonallisuus aina tule esiin suhteessa toisiin ihmisiin? Totta sekin. Ehkä läpinäkyvyys ei siis liity pelkästään kirjoittamis-olemassaoloon. Mitä tapahtuu silloin, kun olemme yksin, millaista olemista se on?

En tiedä. Mutta persoonallisuuden ja identiteetin kysymyksiä miettiessä voi aina katsoa tämän ihanan klipin yhä uudestaan. Tai kuunnella PMMP:tä.

                 

Hahaa, Frances Ha

Tiesin etukäteen, mitä ajattelisin. Minulla oli muutama kuiva kommentti valmiina, kun astuisimme ulos elokuvateatterista. Melkein ei olisi tarvinnut mennä ollenkaan.

Mutta Francespa yllätti.

Haluaisin välttää sanaa sukupolvikuvaus tai ajankuva, koska juuri sellaiset sanat saivat etukäteen ärsyyntymään. Vaikka luinko niitä edes mistään? Ehkä vain aloin kieroutuneessa mielessäni liittää niitä Frances Ha -parkaan. Joka tapauksessa samaa ärtymystä herättivät Brooklyn, vertaukset The Girlsiin, ja Woody Alleniin, kolmekymppisyys jne. Liikaa tätä päivää, liian realistista. (Enkö halua katsoa valkokankaalta, miltä oma tai ikäiseni newyorkilaismuikin elämä näyttää? Ehkä en. Haluan jotain lisää. Särön, artistic touchin, todellisuuspakoa kai.) Arvelin, että elokuva olisi ehkä ihan kiva, mutta laskelmoitu alusta loppuun.

Onneksi on ystäviä! Ja onneksi olen niin ihanan avoin ja ennakkoluuloton, että lähdin mukaan.

Ja onneksi sanaa sukupolvikuvaus ei tarvita, koska Frances Ha on viehättävä muista syistä. Noah Baumbachin ohjaama elokuva kertoo 27-vuotiaan new yorkilaisen Francesin hapuilusta. Frances on tanssija, siis tavallaan, hän on harjoittelijana ammattilaistanssiryhmässä. Rahaa ei oikein ole, paras ystävä ja maailman ihanin ihminen onneksi on, Sophie. Sitten Sophie muuttaa pois yhteisestä asunnosta, ja siitä alkaa Francesin ajelehtiminen asunnosta ja kaupungista toiseen.

Francesia esittää Greta Gerwig, joka on myös toinen elokuvan käsikirjoittajista. Frances on ärsyttävän, myötähävettävän hapuileva. Hän on kammottavan aulis tekemään koko porukalle voileipiä keskellä yötä, hän roikkuu kannoilla, hän ei osaa vastata täsmällisesti mihinkään kysymykseen. Francesia tekee mieli sysätä. Ehkä yksi kiusaannuttavimmista elokuvakohtauksista pitkään aikaan: Frances istuu illallisella ystävänsä (Oliko se ystävä? Tyttö samasta tanssiryhmästä) sukulaisten kanssa. Frances, ole hiljaa. Pidä turpa kiinni. Älä puhu enää. Onneksi Franceskin saa hetkensä, muutamat, muuten olisi melkein liian kamala katsoa.

Tarinassa ei sinänsä kai ole mitään yllättävää. Elokuvat, joiden sankarit löytävät, tai pitäisi ehkä sanoa luovat oman paikkansa, ovat kyllä aina ihania. Lämmin olo Francesin jälkeen johtui silti ehkä eniten Greta Gerwinin läsnäolosta. Gerwinin Frances oli kömpelö ja kohkaava, suttuinen, ärsyttävä, vähän vieraannuttava ja samalla riipaisevan tuttu. Ja kamalan tosi, koko ajan. Lyhyinä hetkinä, kun Francesiin sattui – ihan kuinka hän ei oikein olisi uskaltanut päästää raskasta oloa päälleen. Frances yritti tsempata, katseli ympärilleen, ehkä joku kertoisi missä voisi hengailla.

Frances Ha voi olla myös ajankuva, se on kuvattu mustavalkoiselle filmille, mutta se on silti tai juuri siksi viehättävä ja vilpitön, ja jotenkin ajaton. Parasta oli kuitenkin ystävyyden kuvaus. Hienot sanat tai hetket, jotka pätevät parisuhteissa, pätevät usein myös läheisissä ystävyyssuhteissa. Kuka sellaisia suhteita haluaa aina edes erotella.

Päivän sitaatti

Helsingin Sanomat julkaisi eilen lauantaina perinteisen vuoden esikoiskirjapalkinnon finalistien esittelyn. Ehdokkaille esitetään 4 kysymystä, joista kolmas kuuluu: Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Antti Heikkinen (Pihkatappi, Siltala) vastaa:

Olen juuri muuttanut, kirjani ovat lattialla. Kun käyn makaamaan selälleni suomalaisen kirjallisuuteni keskelle, sijoitun Ilmari Turjan koottujen näytelmien, Liisa Tuomen muistelmien ja Veikko Huovisen Siintävien vuorien kupeeseen. Varvasta koskettaa Poika Tuomisen Ettei totuus unohtuisi.

Niinpä! Miten muuten sitä voisi sijaitakaan?