I feel very transparent to myself

En ole koskaan osannut kuunnella musiikkia silloin kun teen töitä, tai varsinkaan jos kirjoitan. Viime aikoina olen kokeillut. Kiitos PMMP, kiitos Joku raja, Kumivirsi, Kesäkaverit, Maria Magdalena, Pariterapiaa, Koko show, Tytöt jne. Mutta onko sanoihin, lauseisiin tai kuviin mahdollisesti ujuttautuva voima silloin omaani, vai saako musiikki sen aikaan? 

En tiedä. Sitä miettiessä voi katsoa vaikka tämän klipin, jossa Joyce Carol Oates puhuu kirjoittamisesta. (Klipin voi katsoa joka tapauksessa, koska mikä nainen, mitkä vaatteet, mitkä rillit, millaisia kirjoja.) Kun näin sen ensimmäisen kerran, olin vaikuttunut siitä mistä Oates alkaa puhua noin kohdassa 2.22. I feel very transparent to myself.  Ja: ”I’m not sure that I really have a personality.”

Läpikuultavuuden ajatus oli minusta hieno. Mietin, liittyykö se nimenomaan kirjoittamiseen. Onko kirjailija vähän kuin läpinäkyvä verho, jonka läpi näyt, kuvat, värit, sanat ja lauseet suodattuvat paperille?

Pidin myös tästä kohdasta: ”Some people think I do have a personality, I know my husband thinks that. I have a personality when I'm with him.” Ajattelin Oatesin erottavan sosiaalisen persoonallisuuden sekä jonkun, joka liittyy kirjoittamiseen. Sitten yksi viisas ystävä huomautti, että eikö persoonallisuus aina tule esiin suhteessa toisiin ihmisiin? Totta sekin. Ehkä läpinäkyvyys ei siis liity pelkästään kirjoittamis-olemassaoloon. Mitä tapahtuu silloin, kun olemme yksin, millaista olemista se on?

En tiedä. Mutta persoonallisuuden ja identiteetin kysymyksiä miettiessä voi aina katsoa tämän ihanan klipin yhä uudestaan. Tai kuunnella PMMP:tä.