NIAGARA ja kynnet

Tämä ei ole mainos Alec Sothin valokuvanäyttelystä, koska se päättyi juuri sunnuntaina Suomen valokuvataiteen museossa. Tämä on yritys kertoa yhdestä kuvasta näyttelyssä ja siitä, miksi se iskostui minuun, sai jotakin liikahtelemaan, heti siinä paikan päällä kuvan edessä. Muutkin kuvat olivat hienoja, mutta tämän kuvan näkeminen teki näyttelystä käymisen arvoisen, se oli se yksi kuva joka usein riittää. Se puhui, sitä katsoessa alkoi itkettää, tai joku itku alkoi sisälläni, ja avasi jotain.

Mies ja nainen istuvat punaisella sohvalla alasti, he ovat Michele ja James. Mies suoraan kameraan päin, ei peittele mahaa eikä penistä. Nainen, vähän kääntyneenä nojautuu miestä vasten, polvi kohotettuna miehen jalkaa vasten.

Joku selkeys, rauha jolla he ovat kuvassa, valmiita olemaan esillä, luottavaisuus. He ovat ylpeitä, mistä? Rakkaudestaan, ajattelen. Siitä että heillä on se, ja toisistaan. Niagara-sarjassa Soth oli mennyt Niagara-putouksille, joka on ilmeisesti jonkinlainen yleinen rakkaudenosoituspaikka, jonne mennään ottamaan valokuvia ja pitämän vihkitilaisuus. Soth kuvasi rakkauden ilmenemismuotoja: motelleja, joutseneksi muovattuja pyyhkeitä motellin sängyllä, rakastavaisia, sulhasia ja morsiamia, perheitä, epätoivoisia kirjeitä.

Ja tässä kuvassa mies ja nainen istuvat sohvalla alasti ja ovat ylpeitä siitä mitä ovat, enkä edes tiedä ylpeitä, kuulostaa ylpeilyltä, he ovat sitä mitä ovat ja ja ovat sitä täysillä, menevät sitä kohti. Vähättelemättä. Miehellä käsissä ja kaulassa t-paidan rusketusraidat, naisella vaaleaa luomiväriä ja kynsilakkaa varpaankynsissä ja sormissa, ehkä ranskalainen manikyyri, ei aivan tuore enää. Vaikutelma on lihallinen, ehdottomasti, ja vähän suttuinen jopa, mutta minä tuijotan kuvaa ja varsinkin kynsilakkaa ja se osoittaa: nämä ihmiset välittävät itsestään, he välittävät rakkaudestaan ja toisistaan ja haluavat osoittaa sen näin.

Ei se mitään, että näppylät ja ihon uomat näkyvät. Michele ja James arvostavat elämäänsä ja sitä mitä heillä on, eivätkä pelkää näyttää sitä. Omalla tavallaan, sillä mikä sopii heille. Michele pitää manikyyreistä ja haluaa suoda sellaisia itselleen. 

Tässä on elämä, minä ajattelen. Elämä ei ole sitä että on sataprosenttisen cool, ostaa merkkivaatteita ja varjelee niitä vaatekaapissa, tai varjelee tunteita omassa sisimmässään, elämä ei ole suojelemista, se on tässä: Tässä sohvassa, niissä kynsissä, siinä alastomuudessa. Peliin laittamisessa.

Voi myös miettiä, varsinkin jälkeenpäin, miksi mies istuu rehvakkaana (onko hän rehvakas vai luottavainen, auki) kameraan päin, ja nainen kääntyneenä, ei katso kameraan vaan johonkin muualle, ajatuksissaan, alistuneenako, vai onko hän tässä paikassa turvassa, rauhallinen. Kyllä kai kyseessä on pariskunta? Suojeleeko nainen miestä? Suojeleeko hän itseään kääntymällä, olemalla paljastamatta kaikkea? Suojeleeko hän jotain heidän yhteistään, rakkautta, pelkääkö hän menettävänsä jotain?

Minulle tämä oli kuitenkin, kynsien ansiosta ja ainakin katsomishetkellä kuva läsnäolosta, pelkäämättä päin menemisestä. Elämää, omia tunteitaan, sitä mistä pitää. Sen arvostamisesta, elämän arvostamisesta, ja oman itsen, ja toistemme – ja sen näyttämisestä.


Kuva löytyy Alec Sothin sivuilta tämän linkin takaa klikkaamalla näyttelyhuoneen kuvaa, josta sarjan kuvat aukeavat yksitellen. 21 / 64.





 

Hotellini Hertta

Vietin juuri ihastuttavan puolitoistatuntisen lukemalla mainioita tekstejä, joita lukiessa alkoi usein hymyilyttää. Monet jutut ehkä vähän turhan pitkiä, tiivistämisen varaa löytyi, mutta kun siellä täällä pysähtyi johonkin sanaan, paljastui hauska ajatus tai mielleyhtymä, ja teki mieli jatkaa lukemista. 

Tekstit olivat... omiani! Jippii!

Olen tässä vähän miettinyt, mitä tehdä blogille. Haluan kirjoittaa, mutta missä? Olisiko uudessa blogissa, tyhjältä pöydältä aloittaminen helpompaa? Uskaltauduin luomaan silmäyksen meneeseen, ja sehän oli mitä hurmaavin. Pidän tästä blogista! Minulla on ollut hauskaa sitä kirjoittaessa, minulla oli nyt hauskaa sitä lukiessa. Häpeä ei puristanut sisuskaluja, niin kuin joskus käy, kun vilkaisee tuoretta tekstiä uudestaan. Pthui.

Blogin tarkoitus on ollut tarjota tila kirjoittamiselle, ja kirjoittamiselle ilman rajoja, ja kuitenkin sellaiselle kirjoittamiselle, jolla (ainakin teoriassa) voisi olla lukijoita. Minulle on tyypillistä hioa ja muokata kaikkea kirjoittamaani, mutta blogissa olen yrittänyt keskittyä pistelemänä enemmän mitä mieleen tulee, antamaan mennä. Ja sellainen tila siitä on tullutkin, parhaimmillaan ajatus on juossut ja hyppinyt, ja silti löytänyt oikean tilan ja muodon. Joskus on ollut hiljaista, vaikea tavoittaa sitä mistä haluaa kirjoittaa, tai taukojakin, kuten viime kuukausina.

Haluaisin kirjoittaa enemmän, haluaisin mainostaa blogia rohkeammin. Ehkä tällä hetkellä yritän kuitenkin löytää ensi sijassa kirjoittamisen ilon, jonka varsinkin alkuvuosilta nyt muistan.

Jatketaan siis! Täällä vai missä, en ole varma, mutta jos blogin pitäminen on ollut näin hauskaa, minä kyllä jatkan.

Puhun parhaiten vertauskuvilla

Noiden kirjojen kirjoittajat ovat kaikki tarvinneet omaa aikaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frank sanoo ja huitoo kädellään kirjahyllyyn päin. – Sinä olet kirjailija ja sinun työpaikkasi on pään sisällä.

Huh mikä kirja.

Riitta Jalosen Kirkkaudesta (Tammi 2016) tekee lähes joka sivulta mieli siteerata jotain. Kirjoitan kirjasta pätkiä muistiin, ne sopivat elämääni nyt ja tuovat lohtua levottomina iltoina. En muista vähään aikaan lukeneeni toista kirjaa, jossa kuvaan valuisi yhtäkkiä toinen kuva, usein raaka, joka liikkuisi yhtä vaivattomasti assosiaatiosta toiseen, nykyhetkestä menneeseen, silmien edessä olevasta hätkähdyttäviin kuvitelmiin.

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Romaanissa Jalonen eläytyy hänen sisäiseen maailmaansa ja myös ulkoisiin tapahtumiin ainakin pääpiirteissään. Frame vietti parhaat nuoruusvuotensa kammottaviin mielisairaaloihin suljettuina, mutta pääsi lopulta vapaaksi, ensin ystävänsä armeijamökkiin, sitten aaltojen paiskomalle Ibizan saarelle ja lopulta Lontooseen. Frame loi merkittävän kirjallisen uran, hänen kohdallaan voi kirjaimellisesti sanoa, että kirjallisuus pelasti kuolemalta (kirjallisuuspalkinto myönnettiin otollisesti juuri ennen suunniteltua lobotomialeikkausta), mutta se pelasti muutenkin, sanat pelastivat ja kirjoittaminen. 

Skitsofreniadiagnoosi oli väärä, mutta herkkä Janet on, häkellyttävän herkkä, värähtelee jatkuvasti assosiaatiosta toiseen.  Ihmeellistä, miten Riitta Jalonen on päässyt hänen nahkoihinsa. Epäilen, että Jalonen on kirjoittanut kirjaan paljon sellaista, mitä itse tietää. Niin paljon eletynoloista kuvausta kirjassa on kirjoittamisesta, sen merkityksestä ja etenemisestä, aaltoilusta elämän kanssa. En tiedä, kumman kirja on enemmän, Jalosen vai Framen, eikä tietysti tarvitsekaan tietää, se on molempien, kirja avaa tien ainakin minulle ennestään täysin tuntemattoman kirjailijan mieleen, ja millaisella tavalla, ja samalla kaikki toimisi ilman että kyseessä olisi todella elänyt henkilö. 

Tuntuu oikeastaan epäuskottavalta, että Janet Frame todella on elänyt, niin todesti ja samalla taianomaisesti hänen mielensä aaltoilee Jalosen kirjassa, ei hän voi olla todellinen ihminen, ei sellaisesta voisi kirjoittaa näin. Ja silti, ihmeellistä,  hän on elänyt, kulkenut savusumuisen Lontoon ruskeita katuja punatukkainen pää hehkuen. 

Luen kirjaa lyhyissä pätkissä, kieli on sellaista jota ei voi eikä tee mieli ahmia. Lisäksi tässä on jotain joka menee niin syvälle, ettei sitä voikaan ohittaa nopeasti. 

Vedän höyhenpeiton pääni yli. Pehmeässä vuoteessa annan itseni vajota, päästän irti kaikista kuvista, kerin yltäni vuosia pois jonnekin niin kauas, että jäljellä on vain tyhjä aukko, jossa ei ole sanan sanaa, eikä mikään heijastu kirkkaana takaisin. 

NYT

Istun iltapäivällä bussissa ja nuokun, nukuttaa, pää on raskas, silmät painuvat kiinni. Tulen kotiin, sängylle makaamaan, haluan vain nukkua. Kamala nälkä, en jaksa ajatella enkä tehdä mitään, en nousta tästä enää koskaan. Silti: Maanantaiaamuna bussipysäkillä huomaan uhkeissa väreissä loistavat puut, vaikka bussi on myöhässä ja hirvittää, ehdinkö ensimmäisenä aamuna ajoissa töihin, minä muistan että tällaista ei näe jos ei tarvitse poistua kotoa kello kahdeksan. Tiistai-aamuna pyöräillessä jäätävä tuuli sivelee reisiä ja kohmettaa varpaat loppupäiväksi, vastatuuli, minä kiroan natisevan pyörän ja Pajamäen hiekkatiet, koko pyöräilyn. Uusia ihmisiä, ja muistan miten niiden kanssa puhutaan, minä osaan, minä haluan tietää ja kuulla ja integroitua ja osaan heittää läppääkin jo. Luen lehteä, ymmärrän, keskityn, ajatukset virtaavat. Luen Jani Toivolasta ja alkaa itkettää: "Työkaverisi saavat palkkaa siitä, että he yrittävät romuttaa sinun oikeutesi samoihin asioihin, joilla heillä itsellään on oikeus." Tämä maailma on hullu. Illalla valojen sammuttamisen jälkeen ajatukset virtaavat, tunteet, hymyilen pimeässä, keksin jatkoa tarinalle, muistelen päivän tapahtumia, yhtäkkiä tuntuu että minulla on suunnitelma. Tiistai-iltana impron jälkeen mieli on kevyt, ruumis on kevyt, ruumis laukkaa, mieli hymyilee. Minä olen suuri, minuun mahtuu niin paljon, minusta huokuu niin paljon. Ainakaan en ole kiinni nyt. Avaan suuni, puhun, kysyn, kerron. Tämä kaikki voi muuttua pian, uusi työ on vasta alkamassa, sen rankin osa, ehkä jo ensi viikolla minä ryömin pitkin lattialistoja iltaisin, mutta nyt, nyt on näin. 

Hyppy!

Viime aikoina olen ajatellut paljon uskaltamista. Tuntemattomaan hyppäämistä, mukavuusalueen ulkopuolella horjumista siis.

Olen vastaanottamassa työn, joka ainakin aluksi vaatii minulta sellaista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seison päivästä toiseen ihmisten edessä ja ohjaan, vedän, johdan, organisoin. Opetan, siis. Olen opettaja.

En minä ole opettaja. En minä osaa opettaa. En minä viihdy katseiden edessä enkä osaa, tai halua, vetää tilanteita. Minä olen enemmän tarkkailijatyyppi, sivustaseuraaja, laitamilla kuljeksija.

Voisiko minusta tulla opettajatyyppi?

Tätäkin olen paljon miettinyt. Tai voisiko minusta tulla tyyppi, joka suoriutuu opettamisesta, pystyy siihen, vaikka se ei olekaan omin paikka olla ja toimia?

Usein olen pienen uskalluksen kannalla. Että kun vähän potkiskelee itseään ja astuu kylmään veteen, seurauksena voi olla jotain hyvää: vapautumista, lisää rohkeutta, avartumista, ainakin euforiantunne siitä että uskalsi.

Olen mennyt seitsemäntoistavuotiaana tarjoilijaksi kreetalaiseen baariin, elämäni ensimmäiseen työpaikkaan, jännittänyt sisälmykset muhjuksi iltapäivällä ja itkenyt yöllä töiden päätyttyä. Olen astellut luentosalin eteen opettajan roolissa jo tätä syksyä aiemmin, olen tuntenut itseni paljaaksi voimistelukilpailuissa lapsena ja julkaissut blogikirjoituksen hirvittävän häpeän vallassa. Olen ylpeä näistä. En ehkä ole täysin pelkuri, ajattelen joskus.

Periaatteessa uskon ihmisen mahdollisuuteen kehittyä, löytää itsestään puolia jotka eivät luontaisesti ole esillä, laajentaa omaa repertuaariaan.

Mutta täytyykö? Onko pakko? Tarvitseeko aina ylittää itsensä, avartua loputtomasti? Entä jos olisin vain arka, tietäisin rajani, näkisin että tuohon minä en lähde, tuonne en hyppää.

Niin. Onko minun jatkuvasti oltava menossa kohti jotain, parempaa, vai riittäisinkö jo? Tämäkin on ikuisuuskysymys: riitänkö tällaisena kuin olen, juuri nyt, vai pitääkö koko ajan tavoitella enemmän. Tarvitseeko kokeilla sellaista, mikä tuntuu pelottavalta ja ei aina omalta itseltä – tarjottuun mahdollisuuteen tarttumisen nimissä, rahan ansaitsemisen nimissä, kokeilemisen nimissä, uskaltamisen nimissä? Pitääkö koko ajan kehittyä, kehittää itseään, yrittää, ylittää ne kuuluisat mukavuusrajat?

Ja minkälaisen hinnan se vaatii? Mitä minusta jää jäljelle, kun heilun viisi päivää viikossa neljän tunnin ajan luokassa ihmisten edessä? Katseiden nylkemä raato, nahkapussi, jonka ympäriltä katseet, odotukset, omat ja muiden, ovat jäytäneet kaiken lihan? Tuleeko minusta tämän ansiosta parempi, laajempi ihminen, vai menetänkö jotain, kutistunko, tippuvatko minusta kaikki mehut?

On myös paljon, mitä en ole uskaltanut. Ja se onkin kiinnostavaa: mihin sitä lopulta laittaa paukkunsa ja mihin ei, minkälaisia asioita uskaltaa yrittää ja mitä jättää kokeilematta, onko jotain vielä niin pelottavaa, että on helpompi tehdä hypyt muualla, jotain johon liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että turvallisempaa on jättää yrittämättä ja huijata itsensä ylittämään rajoja muualla.

Mikä lopulta on rohkeutta, mikä pelkoa? Enkö minä riitä koskaan itselleni ja senkö vuoksi ajan itseni tekemään sellaista, joka ei ole luontaista minulle? Onko olemassa itsensä ylittämistä joka ei ole tarpeellista, jota ei tarvitse tehdä ja joka vie vain kauemmaksi omasta itsestä?

En tiedä.

Sitä ei tiedä, ennen kuin kokeilee, sanotaan. Katuisit, jos et kokeilisi. Kaikkein eniten sitä katuu tekemättä jääneitä asioita. Kokeile, niin näet pidätkö siitä.

Sen kuitenkin tiedän, että eniten haluan nyt kokeilla. Haluan tehdä jotain, haluan upottaa käteni saveen, haluan tulla ravistelluksi hereille tästä horroksesta jossa olen vaeltanut. Se ei näköjään ole tapahtunut tähän mennessä joten jotain on tehtävä, minä kokeilen nyt tätä, katsotaan mitä tapahtuu. Yritän muistaa, mikä on tärkeää. Ehkä sitten en katoa kokonaan. Luulen että tärkeintä on nyt mennä, heittäytyä, tehdä jotain. Ja jos katoan, ehkä löydän itseni uudestaan, jostain.















 

Maanantaiaamu

Mitäköhän olisin. Kukakohan olisin. Haluaisin yhtä rauhallisen tuijotuksen kuin Alice Neelin alastonkuvien malleilla. Haluaisin käydä useammin meren äärellä, paljon useammin, kuulla ja nähdä meren joka kuohuu ja loiskii ja nuolee luotoja. Haluaisin syödä ulkona joka päivä, joka toinen päivä, joka viikko edes, maistaa makuja jotka jäävät mieleen puhtautensa tai yllättävyytensä takia, tai sitten vain siksi että ne on maistettu erityisenä hetkenä, ruualle pyhitettynä hetkenä jolloin kaikki tarvittava on läsnä.

Minä haluan ruokaa, kissoja, merta, jonkun kyseenalaistamattoman rauhallisen uhmakkaan tuijotuksen, olla Alisa Vainio joka juoksee eikä tarvitse muuta, sen sijaan on kyltymätön halu joka juuri nyt ei oikein löydä keinoja purkautuakseen, joku lukko jossain jonka lävitse ei valo virtaa.

Mutta viikonloppu! Se on varmaan hyvä, jos sen aikana ehtii tehdä ja nähdä tai ajatella näitä.

Loistava ystävä

Kiiltomato-julkaisussa ilmestyi Joonas Säntin arvio Elena Ferranten Loistavasta ystävästäni, ja se ehkä eniten ainakin kaikista lukemistani suomenkielisistä arvioista tavoittaa sen, mitä olen itse ajatellut ja tuntenut kirjoja lukiessani.

Säntti kirjoittaa, että Ferrante on onnistunut luomaan todelliselta tuntuvan ympäristön, jota ei ole luotu pelkästään tarinankerronnan tai allegorian vaatimuksille. "Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa; tapahtuu sulautuminen, joka ei ole pelkkää arjen pakoa tai väliaikaista minuudesta karkaamista, vaan pikemmin kirjan fiktiivisen todellisuuden merkityksellistä osallistumista omaan elämääni."

Juuri näin. Juuri tämän vuoksi sarjaa oli niin vaikea jättää kesken, ja juuri tämän vuoksi paneutuminen melkein mihin tahansa kirjaan Loistavan ystäväni jälkeen on tuntunut vaikealta.

Millaista ajantuhlausta! päivittelee Säntti kirjoituksissa toistuvaa spekulointia Ferranten henkilöllisyydestä, ja olen aika lailla samaa mieltä. Tällaista kuitenkin ajattelin lukiessani viimeistä osaa: onko Lilassa ja pseudonyymi-Ferrantessa, tai kirjailijan valinnassa pitäytyä sellaisen takana, jotain samaa?

Viimeisessä osassa Elena pohtii, mikä erottaa Lilan useimmista muista heidän tuntemistaan ihmisistä: Lila ei käytä poikkeuksellista älykkyyttään mihinkään erityiseen. Elenalla on kunnianhimonsa, jonka hän suuntaa ensin pyrkimykseen päästä pois Napolista, sitten kirjoittamiseen, ja monet muutkin heidän tuntemansa ihmiset ponnistelevat päästäkseen jollakin tavoin eteenpäin elämässä.

Lila ei ole koskaan poistunut Napolista, hän ei ole yrittänyt kouluaikojen jälkeen opiskella, hän ei käytä älyään saavuttaakseen mainetta tai päästäkseen pois korttelin kurjuudesta. Lilalle työ, ponnistelut, harras paneutuminen eri asioihin kuten ohjelmointiin tai Napolin historiaan eivät tähtää mihinkään sellaiseen, joka jättäisi jälkensä johonkin hänen itsensä tai hänen elämänalueensa välittömän läheisyyden ulkopuolelle. Hän saattaa tavoitella käden ulottuvilla olevaa hyötyä, konkreettista muutosta, mutta ensisijaisesti toiminta näyttäää olevan hänelle keino sysätä kauemmas pakokauhua, hiljentää se kauhu, jonka elämän kaoottisuus, arvaamattomuus ja asioiden toisiinsa liittymättömyys hänessä aiheuttavat. Lila pelaa eri säännöillä kuin muut, hän ei valjasta älyään kantamaan hedelmää, vaan antaa sen olla – ja se pelottaa useimpia ihmisiä.

Eikö Elena Ferranten päätöksessä jäädä salanimen taakse ole jotain samaa kieltäytymistä sellaisista kiinnekohdosta ja toimintatavoista, jotka useimmille ovat itsestäänselviä ja jopa tavoiteltavia? Elena Ferrante -nimeä käyttävä ihminen ei halua linkittää omaa nimeään omiin kasvoihinsa, kehoonsa, tekemisiinsä, elämäänsä. Hän haluaa säilyttää erillään sen, minkä useimmat kirjailijat haluavat yhdistää tai ainakin päätyvät yhdistämään, nimittäin oman nimensä omiin kasvoihinsa, maailmassa olemiseensa, siihen mitä tekee, työhönsä, siis kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä sillä saa aikaan. Samalla hän kieltäytyy siitä, mikä yhdistämisestä voisi seurata: maineen kiinnittyminen siihen nimeen, niihin kasvoihin, tarinan syntymisen, tai yhteyden.

Syyt voivat olla mitä ovat, kummallakin erilaisia, romaanihenkilöllä ja hänet luoneella kirjailijalla, mutta jotain samaa tässä on, jotain haluttomuutta yhdistää asioita jotka yleensä yhdistyvät, haluttomuutta pelata tutuilla säännöillä.

Jälkikirjoitus: Pääsenkö koskaan irti Ferrantesta? Tai halusta käsitellä sitä edes jotenkin. Ehkä en! Muahhahaa.