Hyppy!

Viime aikoina olen ajatellut paljon uskaltamista. Tuntemattomaan hyppäämistä, mukavuusalueen ulkopuolella horjumista siis.

Olen vastaanottamassa työn, joka ainakin aluksi vaatii minulta sellaista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seison päivästä toiseen ihmisten edessä ja ohjaan, vedän, johdan, organisoin. Opetan, siis. Olen opettaja.

En minä ole opettaja. En minä osaa opettaa. En minä viihdy katseiden edessä enkä osaa, tai halua, vetää tilanteita. Minä olen enemmän tarkkailijatyyppi, sivustaseuraaja, laitamilla kuljeksija.

Voisiko minusta tulla opettajatyyppi?

Tätäkin olen paljon miettinyt. Tai voisiko minusta tulla tyyppi, joka suoriutuu opettamisesta, pystyy siihen, vaikka se ei olekaan omin paikka olla ja toimia?

Usein olen pienen uskalluksen kannalla. Että kun vähän potkiskelee itseään ja astuu kylmään veteen, seurauksena voi olla jotain hyvää: vapautumista, lisää rohkeutta, avartumista, ainakin euforiantunne siitä että uskalsi.

Olen mennyt seitsemäntoistavuotiaana tarjoilijaksi kreetalaiseen baariin, elämäni ensimmäiseen työpaikkaan, jännittänyt sisälmykset muhjuksi iltapäivällä ja itkenyt yöllä töiden päätyttyä. Olen astellut luentosalin eteen opettajan roolissa jo tätä syksyä aiemmin, olen tuntenut itseni paljaaksi voimistelukilpailuissa lapsena ja julkaissut blogikirjoituksen hirvittävän häpeän vallassa. Olen ylpeä näistä. En ehkä ole täysin pelkuri, ajattelen joskus.

Periaatteessa uskon ihmisen mahdollisuuteen kehittyä, löytää itsestään puolia jotka eivät luontaisesti ole esillä, laajentaa omaa repertuaariaan.

Mutta täytyykö? Onko pakko? Tarvitseeko aina ylittää itsensä, avartua loputtomasti? Entä jos olisin vain arka, tietäisin rajani, näkisin että tuohon minä en lähde, tuonne en hyppää.

Niin. Onko minun jatkuvasti oltava menossa kohti jotain, parempaa, vai riittäisinkö jo? Tämäkin on ikuisuuskysymys: riitänkö tällaisena kuin olen, juuri nyt, vai pitääkö koko ajan tavoitella enemmän. Tarvitseeko kokeilla sellaista, mikä tuntuu pelottavalta ja ei aina omalta itseltä – tarjottuun mahdollisuuteen tarttumisen nimissä, rahan ansaitsemisen nimissä, kokeilemisen nimissä, uskaltamisen nimissä? Pitääkö koko ajan kehittyä, kehittää itseään, yrittää, ylittää ne kuuluisat mukavuusrajat?

Ja minkälaisen hinnan se vaatii? Mitä minusta jää jäljelle, kun heilun viisi päivää viikossa neljän tunnin ajan luokassa ihmisten edessä? Katseiden nylkemä raato, nahkapussi, jonka ympäriltä katseet, odotukset, omat ja muiden, ovat jäytäneet kaiken lihan? Tuleeko minusta tämän ansiosta parempi, laajempi ihminen, vai menetänkö jotain, kutistunko, tippuvatko minusta kaikki mehut?

On myös paljon, mitä en ole uskaltanut. Ja se onkin kiinnostavaa: mihin sitä lopulta laittaa paukkunsa ja mihin ei, minkälaisia asioita uskaltaa yrittää ja mitä jättää kokeilematta, onko jotain vielä niin pelottavaa, että on helpompi tehdä hypyt muualla, jotain johon liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että turvallisempaa on jättää yrittämättä ja huijata itsensä ylittämään rajoja muualla.

Mikä lopulta on rohkeutta, mikä pelkoa? Enkö minä riitä koskaan itselleni ja senkö vuoksi ajan itseni tekemään sellaista, joka ei ole luontaista minulle? Onko olemassa itsensä ylittämistä joka ei ole tarpeellista, jota ei tarvitse tehdä ja joka vie vain kauemmaksi omasta itsestä?

En tiedä.

Sitä ei tiedä, ennen kuin kokeilee, sanotaan. Katuisit, jos et kokeilisi. Kaikkein eniten sitä katuu tekemättä jääneitä asioita. Kokeile, niin näet pidätkö siitä.

Sen kuitenkin tiedän, että eniten haluan nyt kokeilla. Haluan tehdä jotain, haluan upottaa käteni saveen, haluan tulla ravistelluksi hereille tästä horroksesta jossa olen vaeltanut. Se ei näköjään ole tapahtunut tähän mennessä joten jotain on tehtävä, minä kokeilen nyt tätä, katsotaan mitä tapahtuu. Yritän muistaa, mikä on tärkeää. Ehkä sitten en katoa kokonaan. Luulen että tärkeintä on nyt mennä, heittäytyä, tehdä jotain. Ja jos katoan, ehkä löydän itseni uudestaan, jostain.