Loistava ystävä

Kiiltomato-julkaisussa ilmestyi Joonas Säntin arvio Elena Ferranten Loistavasta ystävästäni, ja se ehkä eniten ainakin kaikista lukemistani suomenkielisistä arvioista tavoittaa sen, mitä olen itse ajatellut ja tuntenut kirjoja lukiessani.

Säntti kirjoittaa, että Ferrante on onnistunut luomaan todelliselta tuntuvan ympäristön, jota ei ole luotu pelkästään tarinankerronnan tai allegorian vaatimuksille. "Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa; tapahtuu sulautuminen, joka ei ole pelkkää arjen pakoa tai väliaikaista minuudesta karkaamista, vaan pikemmin kirjan fiktiivisen todellisuuden merkityksellistä osallistumista omaan elämääni."

Juuri näin. Juuri tämän vuoksi sarjaa oli niin vaikea jättää kesken, ja juuri tämän vuoksi paneutuminen melkein mihin tahansa kirjaan Loistavan ystäväni jälkeen on tuntunut vaikealta.

Millaista ajantuhlausta! päivittelee Säntti kirjoituksissa toistuvaa spekulointia Ferranten henkilöllisyydestä, ja olen aika lailla samaa mieltä. Tällaista kuitenkin ajattelin lukiessani viimeistä osaa: onko Lilassa ja pseudonyymi-Ferrantessa, tai kirjailijan valinnassa pitäytyä sellaisen takana, jotain samaa?

Viimeisessä osassa Elena pohtii, mikä erottaa Lilan useimmista muista heidän tuntemistaan ihmisistä: Lila ei käytä poikkeuksellista älykkyyttään mihinkään erityiseen. Elenalla on kunnianhimonsa, jonka hän suuntaa ensin pyrkimykseen päästä pois Napolista, sitten kirjoittamiseen, ja monet muutkin heidän tuntemansa ihmiset ponnistelevat päästäkseen jollakin tavoin eteenpäin elämässä.

Lila ei ole koskaan poistunut Napolista, hän ei ole yrittänyt kouluaikojen jälkeen opiskella, hän ei käytä älyään saavuttaakseen mainetta tai päästäkseen pois korttelin kurjuudesta. Lilalle työ, ponnistelut, harras paneutuminen eri asioihin kuten ohjelmointiin tai Napolin historiaan eivät tähtää mihinkään sellaiseen, joka jättäisi jälkensä johonkin hänen itsensä tai hänen elämänalueensa välittömän läheisyyden ulkopuolelle. Hän saattaa tavoitella käden ulottuvilla olevaa hyötyä, konkreettista muutosta, mutta ensisijaisesti toiminta näyttäää olevan hänelle keino sysätä kauemmas pakokauhua, hiljentää se kauhu, jonka elämän kaoottisuus, arvaamattomuus ja asioiden toisiinsa liittymättömyys hänessä aiheuttavat. Lila pelaa eri säännöillä kuin muut, hän ei valjasta älyään kantamaan hedelmää, vaan antaa sen olla – ja se pelottaa useimpia ihmisiä.

Eikö Elena Ferranten päätöksessä jäädä salanimen taakse ole jotain samaa kieltäytymistä sellaisista kiinnekohdosta ja toimintatavoista, jotka useimmille ovat itsestäänselviä ja jopa tavoiteltavia? Elena Ferrante -nimeä käyttävä ihminen ei halua linkittää omaa nimeään omiin kasvoihinsa, kehoonsa, tekemisiinsä, elämäänsä. Hän haluaa säilyttää erillään sen, minkä useimmat kirjailijat haluavat yhdistää tai ainakin päätyvät yhdistämään, nimittäin oman nimensä omiin kasvoihinsa, maailmassa olemiseensa, siihen mitä tekee, työhönsä, siis kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä sillä saa aikaan. Samalla hän kieltäytyy siitä, mikä yhdistämisestä voisi seurata: maineen kiinnittyminen siihen nimeen, niihin kasvoihin, tarinan syntymisen, tai yhteyden.

Syyt voivat olla mitä ovat, kummallakin erilaisia, romaanihenkilöllä ja hänet luoneella kirjailijalla, mutta jotain samaa tässä on, jotain haluttomuutta yhdistää asioita jotka yleensä yhdistyvät, haluttomuutta pelata tutuilla säännöillä.

Jälkikirjoitus: Pääsenkö koskaan irti Ferrantesta? Tai halusta käsitellä sitä edes jotenkin. Ehkä en! Muahhahaa.

About Today

Vaikka yleensä luen mieluummin kirjat suomeksi, joskus kannattaa lukea alkukielellä. Nimittäin kun sen jälkeen palaa suomenkieliseen tekstiin, niin johan alkavat omat lauseet taas virrata, jos ovat tuntuneet vähän tukkoisilta tai jopa kadonneilta vieraalla kielellä lukemisen aikana. Ehkä sen takia pidänkin enemmän suomeksi lukemisesta: muuten ei kirjoittaminen onnistu. Ehkä kaiken minkä kirjoitan, kopioinkin muilta. Ehkä minulla ei todellisuudessa ole mitään omaa sisällä, yhtään sanaa, lausetta eikä rytmiä.

Mitä kuuluu? Heinäkuussa joudun muuttamaan pois asunnostani, en kauas, ehkä jopa liian lähelle. Koska en tänä kesänä käy toimitalossa töissä, haluaisin myöhemmin heinäkuussa pakata laukkuni ja lähteä pois Helsingistä, palata vasta viikkojen päästä, vähän kuin lapsuuden leikissä jossa hypittiin huonekalulta toiselle eikä lattiaan saanut koskea. Katsotaan, miten käy.

Mietin, näenkö sisälle toiseen ihmiseen vai itseeni. Kenet minä näen, kun luulen näkeväni sinut.

Napoli mi era servita molto a Pisa, ma Pisa non serviva a Napoli

Olen edennyt Elena Ferranten Napoli-sarjassa kolmanteen osaan. Sävyt tummenevat, teemat syvenevät ja laajenevat. Osa osalta Ferrante käsittelee Elenan ja Lilan elämää tiiviimmin yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan. L'amica genialessa pysyteltiin vielä rionessa, toisessa osassa Lila pyristelee avioelämän myrskyissä ja Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Kolmannessa osassa 60- ja 70-lukujen poliittinen ilmapiiri on jo eittämätön osa avioliiton ja perhe-elämän kuvausta. Toista ja kolmatta osaa lukiessani olen ollut tyrmistynyt kovista oloista naisena, avioliitossa tai sen ulkopuolella ja Napolin köyhälistökortteleissa ylipäätään, joita Ferrante kuvaa. Kun matkustin Italiaan toukokuussa, tulin kuitenkin ajatelleeksi myös kaupungin symbolista merkitystä kirjoissa ja varsinkin Elenan mielessä, ja taas kerran myös omassa mielessäni. 

Storia del nuovo cognomessa eli toisessa osassa Elena irrottautuu tietoisesti, päättäväisesti ja epätoivoisesti Napolista ja kaikesta mitä se edustaa. Hänessä repeää railo, jossa vastakkain ovat oma tausta köyhässä napolilaiskorttelissa sekä uudet ihmiset, ajatukset ja tavat, kokonainen elämäntapa, jonka parista hän itsensä Pisassa löytää.  Ja uumoilenpa, että se railo säilyy Elenassa loppuun asti.

Pisassa Elenalla on poikaystävä, jonka asuntolahuoneeseen hän silloin tällöin livahtaa yöksi, vaikka se on kiellettyä. Poliittisesti tulisieluinen Franco on ladannut Elenan päähän ajatuksia vapaasta rakkaudesta ja pikkuporvarillisten asenteiden naurettavuudesta. Ajatukset tunuvat vielä aika radikaaleilta ainakin näennäisesti säädyllisissä opiskelijapiireissä, mutta Elena ponnistelee vaikuttaakseen yhtä vapaamieliseltä ja ennakkoluulottomalta. Tästä seuraa hänelle helpon naisen maine ja ilkeitä kommentteja ja suorasukaisia vihjailuja.

Toisaalta kaukaiselta tuntuu myös Lila, joka on kaksikymppisenä ehtinyt mennä naimisiin, ottaa rakastajan ja jättää kotinsa, saada lapsen rakastajan kanssa ja palata lopulta aviomiehensä luo. Sitä vasten se, että on viettänyt öitä miehen kanssa samassa huoneessa, tuntuu aika vähäiseltä. Ylipäänsä Napoliin ja Lilan myrskyisään elämään verrattuna opinnot säntillisessä yliopistokaupungissa, kirjat, pänttääminen, opettajien rohkaisevat katseet ja opiskelijapiirien ajanvietteet alkavat lopulta tuntua Elenasta sisäsiisteiltä ja merkityksettömiltä, elämä Pisassa turvatulta ja ennalta-arvattavalta.

Kirjan lopussa Elena palaa Napoliin ja matkustaa tervehtimään Lilaa, joka on muuttanut lähiöön kaupungin ulkopuolelle. Matkalla täpötäydessä rähjäisessä bussissa tulee iholle kaikki se, minkä Elena on halunnut jättää taakseen: kovan elämän kurjistamat ihmiskehot, estoton kopelointi ja murteella huudetut solvaukset. Mitä hyötyä tässä kaupungissa on kaikista lukiossa ja yliopistossa vietetyistä vuosista, Elena kysyy itseltään. Lapsesta saakka Napolissa opitusta kovanahkaisuudesta on ollut hyötyä Pisassa, mutta mikään, mitä hän on siellä oppinut, hyvät tavat, huoliteltu ulkomuoto ja käytös ja huolellinen puheenparsi, ei hyödytä täällä.

Toisaalta yliopistotutkinto, vastajulkaistun kirjan myötä ansaittu pieni omaisuus ja asema maineikkaan perheen pojan kihlattuna antavat Elenalle tiettyä omanarvontuntoa, voimaa vastata räävittömyyksiin vielä räävittömämmin sen sijaan, että antautuisi olosuhteille voimattomana, kuten yleinen selviytymisstrategia oli. Yhtä kaikki hän perille päästessään hän on uupunut, Napolin uuvuttama.

Kokemuksissa on jotain tuttua. Napolin jälkeen moni kaupunki on minustakin tuntunut särmättömältä ja pikkusievältä – ja joskus myös huojentavan sivistyneeltä paikalta, jossa on tilaa hengittää. Elena yrittää paeta Napolia ja kaikkea mistä on kotoisin, mutta samalla se ei koskaan jätä häntä rauhaan.
Hänen yliopistovuosinaan vahvistuu se jako hänen ja Lilan välillä, joka sai alkunsa jo nuoruudessa, kun Elena jatkoi opintoja koulussa ja Lila paiski töitä ensin suutarissa ja sitten salumeriassa: Elena tavoittelee ja saavuttaa tiettyjä asioita ja asemaa tiedon tasolla (ja avulla), teoriassa, mutta vähän väliä hänestä tuntuu, että Lilaan ja tämän elämään liittyy jotain konkreettista, todellista, mistä hän ja hänen kirjansa ovat lopulta kaukana. Napoliin liittyvät yhtä aikaa pysähtyneisyys, kehän kiertäminen ja alistunut kohtalonusko, sekä vahva elämänläheisyys, teeskentelemättömyys ja paljaus. Nämä ominaisuudet henkilöityvät myös Lilaan, joka myöskään ei tietenkään jätä Elenaa rauhaan.

Myös minussa joku kaaos tai kaipuu siihen resonoi sen melun, hälyn ja materian kanssa, joka Napolissa tulee vastaan. Tätä täytyy miettiä.

Uimaan!

Viileä ja epävakainen loma Etelä-Italiassa sai haaveilemaan uimisesta. Tällä kertaa en siis pulahtanut Välimereen, vaikka se välkehti varsin houkuttelevan näkymän päässä terassimme alapuolella. Elämäni parhaat uimapaikat eivät yleensäkään ole löytyneet Italiasta, ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka muuten kuulun siihen maahan eri tavalla kuin muualle. Liian pienet rantaläikät, liikaa meluisia ihmisiä, ei villin luonnon tuntua, ainakaan siellä missä minä olen käynyt.

Tämä huomio herätti pohtimaan, joten tässä ne ovat – kaikkien aikojen parhaat uimapaikat maailmassa!

1) Pihlajasaari, Helsinki

Aurinko paistaa, vesi liplattaa, kallio on sileä ja lämmin jalkojen alla. Tunnelmasta riippuen voi etsiä silokallioisen paistattelupaikan tai tundramaisemman kolkan saaren eteläpuolelta kanervien ja havupuiden kupeesta – meri on joka tapauksessa edessä, avara ja suuri. Levän peittämiä kiviä pitkin veteen liukuminen tekee lopullisesta uimaan pääsemisestä entistä palkitsevampaa. Tallinnan laiva lipuu ohi ja nostattaa maininkeja, vesi on sopivan viileää mutta ei kylmää, uiminen virkistää todella. Takaisin pääsee kiipeämään tarrautumalla levän peittämiin liukkaisiin kiviin, kallio lämmittää yhä jalkoja, vesi valuu iholla etkä koskaan ole tuntenut olevasi yhtä täynnä voimaa kuin nyt.

2) Platanias, Kreeta

Tämä maisema on sinetöiytynyt mieleeni ehkä ikuisiksi ajoiksi. Silminkantamattomiin rantaviivaa, edessä pelkkä sininen meri ja yksi saari: pitkulainen ja köyryselkäinen lohikäärmevuori, jonka jyrkillä riinteillä kiipeilee harvinaisia kri-kri-vuohia. Ja aallot: tämä ei ole mitään Itämeren liplatusta vaan avoimena vellovan Välimeren muhkeita, korskeita aaltoja, joista lähtee ääntä ja kuohua ja vaahtoa ja jotka jättävät jälkeensä sileän hiekan ennen kuin vyöryvät taas yli. Ranta kannattaa mielellään kokea aikaisin toukokuussa ennen turistikauden alkua tai sitten hyvin aikaisin aamulla, sillä keskikesällä santa täyttyy punakoista turisteista, jotka kääntävät kylkeä aurinkopedillä. Seutu on siis kaikkea muuta kuin luonnontilassa, mutta siitä huolimatta ja vaikka hiekkarannat eivät enää ole oikein mieleeni, tätä koskematonta horisonttia, sopivan uimakelpoista ja nopeasti syvenevää rantaa ja kuohuvaa, houkuttelevaa ja välillä vaarallisentuntuistakin merta en unohda.

3) Cagnes-sur-Mer, Ranska ja Ischia, Italia eli muistumat lapsuudesta

Ei hiekkarantaa vaan pyöreitä, veden sileäksi hiomia kiviä kuin munia. Siniseksi maalattu sälepolku kivillä, jotka vähän kivistävät lapsen jalkoja ja muuttuvat keskipäivällä kuumiksi. Rannan välittömässä tuntumassa ravintola, josta saa simpukoita, joita odotellessa voi hypätä ravintolan viereiseen uima-altaaseen ja joita voi sitten nousta syömään, vettä valuen, pelkässä uimapuvussa.

Toinen muisto, Ischia eli muistini mukaan kenties paras ranta Italiassa. Pitä hiekkaranta ja avoimet näkymät merelle. Vietin paljon aikaa vedessä, seisoin käsillä ja kehittelin Jane Austenin Kasvattitytön tarinan inspiroimaa kertomusta. Lähistöllä leikkivät italialaislapset kysyivät mistä olen kotoisin ja naureskelivat, silloin kuulin ensi kertaa sanat katso merta. Hotelli sijaitsi rannassa ja aamiaista syötiin terassilla, jossa lamaannuttavan komea tarjoilija kaatoi kuppiin sakeaa kaakaota ja croissanttien kanssa sai aprikoosimarmeladia.

Koe myös tämä: Paras yöuinti, Afroditen syntymäpaikka, Kypros

Kohta sinne voi jo molskahtaa.

Täällä syntyi kertoman mukaan jumalatar Afrodite. Mainio paikka katsella auringonlaskua, mainio paikka uida yöllä. Kallionlohkareet luovat uhkeita varjoja, täysikuu paistaa, kuunsiltaan voi uida. Yläpuolella kallionseinämää mukailevalla kiemuraisella autotiellä ei ole valoja, pelkästään kuu valaisee, aallot kohisevat, meri on pimeä.

Fanikirjoitus

Ihan vain koska olen rakastunut ja sanon sen kaikille: Paul Dano! En halua pitää itselläni tätä onnea koska miksi pitäisin, onnea ei ole tarkoitus kätkeä tai ainakaan tätä onnea en halua kätkeä vaan jakaa sen kaikille. Uusin inspiraationlähteeni siis: näyttelijä Paul Dano. Tulossa syksyllä Suomen televisioon BBC:N Sota ja rauha -versioinnssa, joka minulla oli ilo nähdä jo ja jossa Dano Pierre Bezukhovina hallitsi tunnelman täysin suvereenisti, silloin kun hän oli kuvissa olin täynnä rauhaa ja rakkautta ja ihailua (hänen käsittämättömän hienosti esittämänsä, ristiriitojen painama mutta vilpitön Bezukhov oli myös suurin syy sille, miksi vakuutuin siitä että joskus kesken jättämäni Tolstoin opus täytyy lukea).

Tiedättehän, Paul Dano, myös esimerkiksi Little Miss Sunshinen ahdistunut teinipoika: "If I want to fly, I’ll find a way to fly." Olisihan minun pitänyt tietää, että juuri Paul Dano sanoi nuo sanat. Lehtikirjoitukset ovat täynnä ihailua Danon harvinaista näyttelijänlaatua ja hänen aiempia roolejaan kohtaan (myös mm. 12 Years a Slave, Sorrentinon Youth, Beach Boys -leffa Love and Mercy, There Will Be Blood ja ainakin itselleni täysin tuntemattomat Ruby Sparks ja For Ellen), ja ilmeisesti mies on vaatimaton ja fiksu ja sellaisen oloinen, jonka kuka tahansa voisi tuntea, minäkin, näyttelijä mutta myös tyyppi joka rentoutuu katsomalla jääkiekkoa (!) ja tyttöystävänsä kanssa tv-sarjoja brooklyniläisasunnon sohvalla.

Ja Beach Boys, mikä letkeä meno! Nyt kuulen ja näen vain Paul Danon. Ja videolla, hetket juuri ennen kun Dano saa mikrofonin, nopea päätös, siirtymä, keskittyminen. Haluaisin tavata Paulin, jutella kirjoista vaikka ja sitten haluaisin tanssilattialle Paul Danon kanssa, ei tarvitsisi päätyä sänkyyn mutta tanssilattialle haluaisin.

Tu sei la mia amica geniale, devi diventare la più brava di tutti

Olen ihanasti, lämpimästi, kiihottavasti koukussa. Elena Ferranten Napoli-sarjan mestarillisuus on maailmalla ollut selvää jo pitkään (ks. vaikka täältä), ja onpa kaikuja sen erinomaisuudesta kantautunut Suomeenkin (ks. esim. tänne ja tänne). Nyt, luettuani ensimmäisen osan melkein kokonaan, liityn empimättä ylistäjien joukkoon. Italiaksi neliosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi 2014, koko sarja on käännetty myös englanniksi, ja suomeksi ensimmäinen kirja (Loistava ystäväni, WSOY) tulee nyt maaliskuussa.

Aah, viisas kirja, viisas ääni. Napoli-sarjan keskiössä ovat kaksi tyttöä, ystävykset Elena eli Lenuccia ja Lila, joiden elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Ensimmäinen osa sijoittuu 1950-luvun loppuun. Se tuntuu viehättävästi vanhanaikaiselta kertomukselta vähän jo kaukaisesta ajasta, mutta samalla se on todentuntuinen, ajaton ja tarkka kuvaus ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Uumoilen, että neliosainen sarja muodostaa myös kuvauksen muutoksista (etelä)italialaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tästä en osaa sanoa vielä paljonkaan.

Ferrantesta kertovissa artikkeleissa on vilahdellut sellaisia nimiä kuin Karl-Ove Knausgård ja Jane Austen; Knausgårdia en ole lukenut mutta vertaus Austeniin on mielestäni esimerkiksi ihmiskuvauksen ajattomuuden osalta osuva. 

Ehkä todentuntuisuus liittyy Napoliin tapahtumapaikkana, vaikka en ole jalallani astunut rione Luzzattiin, piskuiseen asemantakaiseen kortteliin, johon Ferranten kertomus lähteiden mukaan sijoittuu, ja vaikka jo aseman etiset kadut, joilla raahasin matkalaukkuani tuolimyymälöiden, kiinalaisten pitämien kebab-kioskien ja kadullamaleksijoiden editse, tuntuivat tarpeeksi epämääräisiltä ja vierailta. Tiedän kuitenkin, miten pitkä matka on Piazza Plebiscitolta kävellen Santa Luciaan, varsinkin jos ensin on saapunut kaupungin laidalta bussilla, ja tiedän, miltä tuntuu kävellä Via Chiaiaa: kuin olisi astunut toiseen maailmaan.

Napoli tai ei, L'amica geniale on ajaton, koruttomasti mutta tyylikkäästi kerrottu, suuri sillä tavalla kuin kirja voi olla suuri ja itkettävä ja järjettömän hyvä.

Alusta asti, Elenan ja Lilan ensimmäisestä, salaa suoriretusta retkestä rionen rajojen yli, L'Amica geniale on mielestäni ollut kirja siitä joka lähtee ja siitä joka jää (samanniminen on myös sarjan kolmas osa), ja miksi ja miten näin tapahtuu. Puristaa lukea, kun nyt, viitisenkymmentä sivua ennen ensimmäisen osan loppua, viimeistään näkyy miten Lenuccialle ja Lilalle käy, minkälaisen suunnan heidän elämänsä ainakin nyt, 16 vuoden iässä ottavat. Puristaa lukea, miten toisen elämä kietoutuu koko ajan tiukemmin kortteliin, sen pinnan alla kyteviin ja usein leimahtaviin ihmissuhdekuvioihin ja valtataisteluihin, ja miten toisen elämä näyttää ehkä etenevän nyt verkkaisemmin, mutta miten hän kaiken aikaa rakentaa itselleen mahdollisuuksia katsoa ja lähteä kauemmas, mahdollisuuksia toimia muillakin tavoin ja muilla tasoilla kuin mitä päivittäinen elämä korttelissa tarjoaa. Ja uskon, että tämä ei jää tähän, että sydäntäni tulee puristamaan vielä monta kertaa.

L'amica geniale on tietysti kuvaus myös ystävyydestä. Uskon myös, että jokainen jolla on lapsuudessa ollut läheinen ystävä, tai missä tahansa elämänvaiheessa, joku jota rakastaa, ihailee ja myös selittämättömällä, kipeällä ja sysisellä tavalla tarvitsee, löytää Lenuccian ja Lilan suhteesta paljon tunnistettavaa. Ferrante kuvaa häkellyttävän tarkasti, miten läheiset ihmiset voivat vaikuttaa toisiinsa, mikä ristiveto siinä voi vallita, miten kummankin olemassaolo ja tekemiset saavat molemmat tekemään ratkaisuja, kamppailemaan, panemaan parastaan ja samalla rakentamaan kuvaa paitsi toisesta, myös omasta itsestä.

Ja luulen, että vaikka kumpikin tahoillaan voi luulla mitä luulee, joskus yhtä, toisinaan toista, lopulta ei ole kyse siitä että toinen voittaa ja toinen häviää, vaan jostain muusta. Vielä en ehkä täysin tiedä mistä, mutta haluan saada selville.

 Lukiessani olen tietysti myös riemuissani ja hykertelen siitä, että kaiken tämän tyylikkään, viisaan ja sydäntäpuristavan näyttämönä on Napoli, minun Napolini. Minä tiesin jo, miten ihmeellinen paikka se on. Hähää.

Ja samalla käsi hamuaa lompakosta luottokortin numeroa, klikkaudun verkkokauppaan. Tarvitsen lisää, nopeasti, olen vasta alussa. Haluan kasvaa näiden tyttöjen kanssa, tämän kirjan kanssa, haluan oppia lisää ihmisistä ja itsestäni, haluan vastauksia kysymyksiin joita minullakin on.

Maaliskuu, argh

Yhtenä aamuna herään aikaisin ja näen ikkunasta että taivaalla kajastaa valo. Pimeys on väistynyt! Myös päivällä aurinko paistaa kirkkaan läikän lattiaan ja kadulla siristelen silmiä.

En vastusta kevättä periaatteessa, päinvastoin, mutta kevät on vaikea mennä läpi. Sitä mukaa kun valo lisääntyy, oma olo harmaantuu. Vielä nyt, helmikuussa pystyn ehkä ilahtumaan, mutta tiedän että pahempaa on tulossa, maaliskuu on tulossa ja se on nurkan takana. Maa on haalistunut ja niin olen minäkin. Ei valo ole ihanaa, valo on väkivaltaista ja paistaa julmasti paikkoihin jotka haluan piilottaa.

Hölmöä pelätä etukäteen. Mutta kun mikään ei koskaan muutu.

Bussi seisoo Hämeenlinnanväylällä ja minä mietin, että ehkä mikään ei koskaan muuttu. Ehkä kohtaloni on elää elämä näin, siis niin etten koskaan tunne tekeväni täysin, kokonaan, pelkästään sitä mitä haluan (nimittäin kirjoittaa, romaaneja, esseekirjoja, no melkein mitä vain, haluan jonkun äänen jossain, sanotaan se nyt ääneen, sanotaanko, uskallanko). Ehkä en koskaan tunne olevani kokonaan siellä missä haluan. Siis läsnä? Ehkä en koskaan uskalla, ehkä uskalsin jo mutta se ei riitä. Ehkä minussa kulkee aina joku toinen raide joka vie sinne minne en koskaan pääse.

Ei se ole aina paha asia. Ja joskus on, tietysti, myös hetkiä jolloin kaikki on satumaisesti, täydellisesti läsnä. Ja joka vuosi opin enemmän siitä, mistä sellaiset hetket syntyvät.

Ehkä voin joskus onnistuakin, ehkä en, mutta tämä tunne varmaan jää.

Ehkä jos sen hyväksyisi, sen kanssa olisi helpompi elää.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi ei jättänyt kovin voimakasta jälkeä, mutta yksi kohta jäi mieleen.

"Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu'umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." 

Kuinka kamalaa se sitten olisi, halujen kuolettaminen? Haluanko olla haluamatta. En.

Se kulkee minussa, se toinen raide, mutta antaa kulkea. En ainakaan ole vielä valmis luovuttamaan.

Ja tulee taas toukokuu, kyllä, mutta missä minä silloin olen ja olenko missään, muuttuuko mikään, en tiedä enkä ehkä vielä haluakaan.