Olen edennyt Elena Ferranten Napoli-sarjassa kolmanteen osaan. Sävyt tummenevat, teemat syvenevät ja laajenevat. Osa osalta Ferrante käsittelee Elenan ja Lilan elämää tiiviimmin yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan. L'amica genialessa pysyteltiin vielä rionessa, toisessa osassa Lila pyristelee avioelämän myrskyissä ja Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Kolmannessa osassa 60- ja 70-lukujen poliittinen ilmapiiri on jo eittämätön osa avioliiton ja perhe-elämän kuvausta. Toista ja kolmatta osaa lukiessani olen ollut tyrmistynyt kovista oloista naisena, avioliitossa tai sen ulkopuolella ja Napolin köyhälistökortteleissa ylipäätään, joita Ferrante kuvaa. Kun matkustin Italiaan toukokuussa, tulin kuitenkin ajatelleeksi myös kaupungin symbolista merkitystä kirjoissa ja varsinkin Elenan mielessä, ja taas kerran myös omassa mielessäni.
Storia del nuovo cognomessa eli toisessa osassa Elena irrottautuu tietoisesti, päättäväisesti ja epätoivoisesti Napolista ja kaikesta mitä se edustaa. Hänessä repeää railo, jossa vastakkain ovat oma tausta köyhässä napolilaiskorttelissa sekä uudet ihmiset, ajatukset ja tavat, kokonainen elämäntapa, jonka parista hän itsensä Pisassa löytää. Ja uumoilenpa, että se railo säilyy Elenassa loppuun asti.
Pisassa Elenalla on poikaystävä, jonka asuntolahuoneeseen hän silloin tällöin livahtaa yöksi, vaikka se on kiellettyä. Poliittisesti tulisieluinen Franco on ladannut Elenan päähän ajatuksia vapaasta rakkaudesta ja pikkuporvarillisten asenteiden naurettavuudesta. Ajatukset tunuvat vielä aika radikaaleilta ainakin näennäisesti säädyllisissä opiskelijapiireissä, mutta Elena ponnistelee vaikuttaakseen yhtä vapaamieliseltä ja ennakkoluulottomalta. Tästä seuraa hänelle helpon naisen maine ja ilkeitä kommentteja ja suorasukaisia vihjailuja.
Toisaalta kaukaiselta tuntuu myös Lila, joka on kaksikymppisenä ehtinyt mennä naimisiin, ottaa rakastajan ja jättää kotinsa, saada lapsen rakastajan kanssa ja palata lopulta aviomiehensä luo. Sitä vasten se, että on viettänyt öitä miehen kanssa samassa huoneessa, tuntuu aika vähäiseltä. Ylipäänsä Napoliin ja Lilan myrskyisään elämään verrattuna opinnot säntillisessä yliopistokaupungissa, kirjat, pänttääminen, opettajien rohkaisevat katseet ja opiskelijapiirien ajanvietteet alkavat lopulta tuntua Elenasta sisäsiisteiltä ja merkityksettömiltä, elämä Pisassa turvatulta ja ennalta-arvattavalta.
Kirjan lopussa Elena palaa Napoliin ja matkustaa tervehtimään Lilaa,
joka on muuttanut lähiöön kaupungin ulkopuolelle. Matkalla täpötäydessä rähjäisessä bussissa tulee iholle kaikki se, minkä Elena on halunnut jättää taakseen:
kovan elämän kurjistamat ihmiskehot, estoton kopelointi ja murteella huudetut solvaukset. Mitä hyötyä tässä kaupungissa on kaikista lukiossa ja yliopistossa vietetyistä vuosista, Elena kysyy itseltään. Lapsesta saakka Napolissa opitusta kovanahkaisuudesta on ollut hyötyä Pisassa, mutta mikään, mitä hän on siellä oppinut, hyvät tavat, huoliteltu ulkomuoto ja käytös ja huolellinen puheenparsi, ei hyödytä täällä.
Toisaalta yliopistotutkinto, vastajulkaistun kirjan myötä ansaittu pieni omaisuus ja asema maineikkaan perheen pojan kihlattuna antavat Elenalle tiettyä omanarvontuntoa, voimaa vastata räävittömyyksiin vielä räävittömämmin sen sijaan, että antautuisi olosuhteille voimattomana, kuten yleinen selviytymisstrategia oli. Yhtä
kaikki hän perille päästessään hän on uupunut, Napolin uuvuttama.
Kokemuksissa on jotain tuttua. Napolin jälkeen moni kaupunki on minustakin tuntunut särmättömältä ja pikkusievältä – ja joskus myös huojentavan sivistyneeltä paikalta, jossa on tilaa hengittää. Elena yrittää paeta Napolia ja kaikkea mistä on kotoisin, mutta samalla se ei koskaan jätä häntä rauhaan.
Hänen yliopistovuosinaan vahvistuu se jako hänen ja Lilan välillä, joka sai alkunsa jo nuoruudessa, kun Elena jatkoi opintoja koulussa ja Lila paiski töitä ensin suutarissa ja sitten salumeriassa: Elena tavoittelee ja saavuttaa tiettyjä asioita ja asemaa tiedon tasolla (ja avulla), teoriassa, mutta vähän väliä hänestä tuntuu, että Lilaan ja tämän elämään liittyy jotain konkreettista, todellista, mistä hän ja hänen kirjansa ovat lopulta kaukana. Napoliin liittyvät yhtä aikaa pysähtyneisyys, kehän kiertäminen ja
alistunut kohtalonusko, sekä vahva elämänläheisyys, teeskentelemättömyys
ja paljaus. Nämä ominaisuudet henkilöityvät myös Lilaan, joka myöskään
ei tietenkään jätä Elenaa rauhaan.
Myös minussa joku kaaos tai kaipuu siihen resonoi sen melun, hälyn ja materian kanssa, joka Napolissa tulee vastaan. Tätä täytyy miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti