Erään tiiliskiviromaanin ylistys

Etkä sinä saa ikinä puhua tästä                      Skyler
Et edes Jeesukselle

Olen lukenut (taas, kai tätä on tapahtunut ennenkin) hyvän paksun romaanin. Tällaiset kirjat muistuttavat, että kirjallisuus on niin paljon (ja ensi sijassa?) muutakin kuin vain sanoja, rakenteita, vertauskuvia, teemoja ja muuta kuivalta kalisevaa.  

Epäröin vain hiukan tarttuessani Joyce Carol Oatesin viime vuonna suomeksi julkaistuun romaaniin Sisareni, rakkaani (Otava 2012). Viime aikoina lukumieltymykseni ovat kai olleet enemmän kallellaan tiiviiseen ilmaisumuotoon. Epäilykset olivat aiheettomia.

733 sivua eivät uuvuta eivätkä lätise turhia. Sitä vain antautuu Skylerin vimmaiselle, humoristiselle ja kipeälle kerronnalle. Tarina on tällainen: new jerseyläisen perheen pikkutyttö Bliss nousee hiukan yllättäen mutta nopeasti taitoluistelusensaatioksi. Isoveli Skyler, joka vielä kerran oli mamin pikku mies, tarkkailee tapahtumia omasta viistosta näkökulmastaan. Pikkusisko murhataan raa’asti kotitalon kellariin. Siinä vaiheessa kukaan perheessä ei ole enää voinut hyvin. Kymmenen vuoden päästä tapaus on yhä selvittämättä.

Se mitä tapahtuu, on melkein liian kamalaa. Vanhemmat tarvitsevat lapsia statussymboleiksi tai täyttämään muuten omaa sisäistä tyhjyyttään. Neljävuotiaan lapsen parrasvaloihinsa (mamin auliilla avustuksella) imaiseva taitoluisteluskene on kamala, mutta pakko myöntää, myös järjettömän kiehtova. Bliss imee sormiaan ja näkee öisin pahoja unia, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä, miten rasittava ja samalla surullinen keikisteleväksi prinsessaksi jäällä muuttuva pikkutyttö kotona on. Kokonainen yhteiskuntaluokka nappailee lääkkeitä, television iltapäivissä keskusteluohjelmat tihkuvat  pahaenteistä myötäelämistä, yläluokkaisen sisäoppilaitoksen oppilaat käyvät koulua muutetuilla nimillä, koska (yleensä) vanhemmat ovat tehneet jotain niin kamalaa, ettei heidän ole sopivaa esiintyä omilla nimillään.

Oatesin satiiri on herkullista. Koskettavinta ja kipeintä on kuitenkin se, miten keskivertoperheen reippaan pojan mittoihin mahtumaton Skyler valuu omassa perheessään ulkopuoliseksi ja lopulta friikiksi, se miten pientä poikaa ei pelasta painajaismaiselta syyllisyydentunteelta kukaan.

Itse asiassa on liian masentavaa muistella Skylerin viimeisiä retkiä isän kanssa – – – ”uimaopetusta” Fair Hillsin Country Clubin lämmitetyssä (sisä)altaassa (missä isä kauhoi altaassa kierroksia kuin iso hurjistunut hylje ja rupesi juttusille suunnilleen yksitoistavuotiaan uimaripojan kanssa, joka liikkui nopeasti ja sulavasti kuin kala kirkkaansinisessä/silmiäkirvelevässä vedessä, toisen miehen pojan, jolle altaan matalassa päässä nöyränä koiraa uiva Skyler yritti olla olematta kateellinen) – ja ne päättyivät Skylerin vierailuun isän toimistossa Univers Bio-Techissa.

Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Skylerille ei perheessä olisi paikkaa. On kyse siitä, mihin häntä tarvitaan.

Rakastan poukkoilevaa rytmiä, epäkronologista, toistelevaa ja itseään kommentoivaa kerrontaa. Tällaisen tiiliskiviromaanin lukemisesta ne tekevät ihanan ja samalla jotenkin turvallisen kokemuksen. Ryöppyävä poljento tuo lisäksi mieleen Monika Fagerholmin, ja siitäkinkös minä pidän. Sisareni, rakkaani ei ole kirja, se on maailma, niin kuin todella hyvät kirjat ovat. Tai sitten se on todella hyvä kirja.

Herää yksi kysymys: miten tällaisia romaaneja kirjoitetaan? Hullulla vimmalla, intohimosta ja taidolla kai. Sekä valtavasti paneutuen ja puurtaen, luulen. Joyce Carol Oates on tunnettu tinkimättömästä työrytmistään. Kiitos, Joyce Carol. Antautumiskykysi ansiostasi me lukijat saamme uppoutua tähän ihanaan amerikkalaiseen lähiöhulluuteen ja sen karmiviin liepeisiin, maailmaan joka on visuaalinen ja käsn kosketeltava, vaikka "vain" sanoilla luotu. Samaa voi tietysti sanoa mistä tahansa Tolstoista tai Dostojevskista tai Eugenidesista, mutta minä sanon nyt tästä: Ihmeellistä, että tällainen todellisuus syntyy vain yhden ihmisen ajatusten, kiinnostumisen, pakkomielteiden, paneutumisen ja työn ilon tuloksena.

Skylerille oli vielä eräänä päivänä hätkähdyttävää nähdä oma nuori itsensä ja oma perheensä vangittuna tietämättään videonauhalle, käsittämätöntä ja sensaationhakuista jälkimaailmaa varten: tavallisen näköinen seitsemän- tai kahdeksanvuotias poika kulki isänsä rinnalla ontumatta mitenkään näkyvästi, mikä on omituista, sillä minä tiedän että onnuin, ja minä tiedän että lapsenkasvoni olivat epämuodostuneet ja irvistävät.

Jälkikirjoitus. Sisareni, rakkaani perustuu (aika tarkkaan, itse asiassa) tositapahtumiin: lapsimissi JonBenet Ramsayn murhaan Amerikassa 1996. Muistan JonBenetin kuvan hämärästi Ilta-Sanomien etusivun oikeasta nurkasta. Vilkaisin nopeasti aiheeseen liittyviä nettisivuja, karmivaa.

Alkueläimen tyytyväisyys

Seuraavia päiviä, kesiä, vuosia varten: muista tarpeeksi usein

• astella auringon lämmittämällä kalliolla paljain jaloin
• edetä rantakivillä nelin kontin, mieluiten meren rannassa tai joella kosken jälkikuohuissa, uskaltaa mennä vielä vähän kauemmaksi, vielä yksi kivi eteenpäin
• istahtaa uittamaan jalkoja virtaavassa vedessä.

Elät onnellisena.

Huhuu! Onkos siellä ketään?

– Kyllä vaan on!

Hotelli Hertassa heräillään kesätauon jäljiltä. Huoneiden ikkunaluukut avataan, plyysisohvia pöyhitään ja muhkeat sohvatyynyt asetellaan paikoilleen. Gramofoni viritetään käyttökuntoon. Pianon päältä pyyhitään pölyt ja kristalliset samppanjalasit kaivetaan kaapista. Terassin kukkalaatikot täytetään tulipunaisilla pelargonioilla, kissa käpertyy tyytyväisenä portinpieleen. Baarimestari asettaa baarikaapin päälle pullon Kuubasta tuomaansa rommia, ikkunan viereen on jostain ilmestynyt kullattu häkki ja sen sisällä vihreä papukaija. Pölyrätti käväisee kirjahyllynkin päällä, ja utelias käsi hamuaa hyllystä muutaman opuksen. Uinuttuaan tovin kesäunessa Hotelli Hertta on valmis avaamaan ovensa jälleen!

Such a beautiful way to break your heart

Huh huh jee! Kevään outo hevonen on löytynyt.

Outo hevonen on siis biisi. Se ei silti ole mikä tahansa musiikkikappale. Se on sellainen erityinen, uusi ja poikkeava tulokas soittolistalla ja mikä tärkeintä, se aiheuttaa kivasti uudelleenvirittyneen olon ja sitä on pakko kuunnella koko ajan.

Vuodenaikoihin, elämänvaiheisiin, joskus tiettyihin päiviin liittyy usein yksi tai pari musiikkikappaletta. Ne, joita on ollut pakko soittaa koko ajan ja eri tilanteissa, vaikka ne vähän oudosti niihin sopisivat, ne josta myöhemmin muistaa, millaista oli. Näitä on paljon.

Joskus tällainen teemabiisi poikkeaa tavanomaisesta repertuaarista. Se on erilainen kuin muut, tullut ehkä vastaan sattumalta, sen hevoskaverit samalta levyltä eivät tule mukana vaan se jää soittolistalle yksin laukkaamaan.

Tänä keväänä yhä uudelleen mutta selittämättömästi olen kuunnellut tätä.

Olin iloinen, kun Beck löytyi. Muistan sen lähinnä vain 90-luvulta, enkä oikein osaa sanoa, miten tänä keväänä päädyimme yhteen, minä ja tämä biisi.

Syitä teemabiisin valikoitumiseen voi olla monia. Se voi olla osuva melodia tai sanat, itse en yleensä kuuntele sanoja kovin tarkasti, pikemminkin vastaanotan jotain yleistunnetta.

Syitä ei tarvitse selittää.

Outo hevonen -tittelin ansaitsee kuitenkin olemalla uusi, yllättävä, vähän erilainen, herättelemällä eloon kuin kevät konsanaan.

Joskus tulokas voi tuoda vähän ajan päästä mukanaan laumansa, levyllisen muita saman artistin biisejä. Onko se silloin enää outo hevonen? En tiedä.

Joskus teemabiisi ja jopa outo hevonen jäävät osaksi vakiintunutta soittolistaa. Voi myös olla, että tietyn soittokierron mentyä outo hevonen ei enää palaa. Ei tarvitsekaan, sillä on jo oma aika ja paikka.

Samassa huoneessa Hertan kanssa

Olen jo hyvän aikaa ollut samassa huoneessa yhden naisen kanssa. Nainen on tumma ja vihaisen näköinen, hänen nimensä on Herta Müller. Tarkkailen häntä etäältä. Hän istuu nurkassa ja näyttää tuimalta.

Vaikka meillä on lähes sama nimi ja minuakin kiinnostaa elämä diktatuurissa, kuulin Herta Mülleristä vasta hänen voittaessaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Olin silloin vaikeuksissa gradun kanssa ja tulin palkinnosta hyvilleni. Pidin sitä enteenä.

Herta Müllerin teoksilla on hienoja nimiä, kuten Sydäneläin ja Ihminen on iso fasaani. Paras on Tänään en halunnut tavata itseäni. En kuitenkaan ole aivan varma, miksi Herta päätyi huoneeseeni ja jäi sinne. Kieltämättä hän kirjoittaa ajasta, joka kiinnostaa minua, mutta jokin etäisyys välillämme, jokin etäisyys – ja silti kiistämätön vetovoima…

Epämukava olo on ehkä johtunut siitä, että en ole tuntenut olevani tarpeeksi vihainen lukeakseni Hertan vihaisia teoksia Ceaușescun diktatuurista ja koko Euroopan mädästä sydämestä. Herta Müller kuuluu Romanian saksalaisvähemmistöön, ei tullut toimeen Romanian salaisen poliisin kanssa ja muutti Länsi-Saksaan vuonna 1987. Meitä molempia siis kiinnostaa diktatuuri, mutta no, onhan kiinnostuksissa vähän eri sävy. Siksikin Herta varmaan mulkoilee. Mutta minkä minä sille voin, että tulokulmaani värittää lievä romantisointi. Ei minulla ole omakohtaista kokemusta.

Eräänä päivänä Töölön kirjaston hyllyssä kuitenkin tuli vastaan Tänään en halunnut tavata itseäni. Tiesin, että aika oli kypsä. Olin oikeassa. Kirjassa ollaan Romaniassa, nainen matkustaa raitiovaunulla salaisen poliisin kuulusteluun. Hän työskentelee vaatetehtaassa ja on sujauttanut yhteystietonsa Italiaan menevien housujen taskuun. Ti aspetto. Siitä hyvästä käy yhä uudestaan kutsu majuri Albun luo kello 10. Tällä kertaa naisella on hammasharja mukanaan. Raitiovaunumatkan aikana hän tulee ajatelleeksi siihenastista elämäänsä ja kuvanneeksi yleisemminkin, millaista on elää absurdien lainalaisuuksien ikeen alla.

Mykistyn ihailusta, jälleen kerran. Bussimatkalla töihin ehdin lukea vain muutaman sivun. Se ei haittaa, kun vastaan tulee tällaisia kohtia:

Ei päivä meiltä mihinkään katoa, tarkkailtavaksi ehtii vielä liiankin hyvin. Meitä voidaan aina syyttää jostain, vaikka nukuttaisiin melkein puolillepäivin. Joka tapauksessa meitä aina syytetään jostain sellaisesta mitä ei enää käy muuttaminen. Ihminen nukkuu mutta päivä odottaa, edes sänky ei ole toinen maa.

Kun lukee hitaasti, ehtii huomata miten käsittämättömän hienoja kuvia lauseet luovat, yhtä aikaa konkreettisia ja yleispäteviä. Eikä kirja ole pelkkää kurjuudella mässäilyä vaan myös hieno kuvaus naisen elämästä ja ihmissuhteista. Eikä Herta ole niin vihainen kuin luulin, ainakaan pelottava. Pikemminkin tämä on jotenkin tinkimätöntä ja elämänjanoista. 

Annan Hertan istua nurkassa. Ei se taida poiskaan lähteä. Aion sietää häntä huoneessani ja laittaa hänet sietämään minua.

gingergroup.ro

Swimming Home

Olen lukenut englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on Swimming Home (And Other Stories 2011) ja sen on kirjoittanut Deborah Levy.

Tapahtumalla on mittava uutisarvo, koska en yleensä lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Tähän on syitä, joista aioin nyt kirjoittaa. Kirjoitan niistä kuitenkin joskus toiste, koska nyt haluankin kirjoittaa lyhyistä tiheistä kirjoista, joissa on kirkkaita, tosia lauseita ja henkilöitä, jotka pudottelevat noita totuuksia suustaan.

Kaksi brittiperhettä on vuokrannut huvilan Etelä-Ranskasta kesäloman viettoa varten: puolalaissyntyinen runoilija Jozef Jacobs, tämän ulkomaanreportterivaimo Isabel ja teini-ikäinen tytär Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell. Eräänä aamuna huvilan uima-altaassa makaa alaston tyttö. Ei jää sinne makaamaan, vaan nousee ylös ja seisoo pian heidän edessään pudistelemassa vesipisaroita alastomasta ruumiistaan.

Tytön nimi on Kitty Finch ja hän sanoo, että vuokra-aikatauluissa on tapahtunut sekaannus. Tilanne on kiusallinen. Sitten Isabel Jacobs tarjoaa tytölle yösijan tyhjässä huoneessa, kunnes tämä pääsee muualle.

Ventovieraan tytön ilmaantuminen, jääminen, yhtä aikaa hajamielisyys ja paljas läsnäolo alkavat nopeasti herätellä esiin katastrofeja, jotka väreilevät henkilöiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Lukija tietää koko ajan, mitä tulee tapahtumaan, mutta haluaa tietää, miten se käy.

Kitty Finch on kaunis, usein alasti, itseoppinut kasvitieteilijä sekä, kuten pian paljastuu, orastava runoilija. Hän änkyttää puhuessaan, hän on rikki ja auki, arvaamaton ja hermostuttava. Hän rikkoo ne pinnat, joita ihmisten on pakko pitää koossa pystyäkseen jatkamaan elämäänsä.

She leaned forward. 

'Something happened to me this year. I've forgotten things.' She frowned and he saw that the burn on her forehead was beginning to blister. 

'What sort of things?' 

'I can't rah rah rah rah rah.' 

She was not a poet. She was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember.

Kukin suhtautuu Kittyyn omalla tavallaan: Josef uteliaasti, avautuen, Isabel kuin ärhäkkä koira joka tulee lähelle mutta vetäytyy saman tien pois. 14-vuotiasta Nina Jacobsia oudon piittaamaton nuori nainen kiehtoo. Mitchell on avoimen vihamielinen, Laura yrittää puhua hämmennystä syrjään mutta purnaa hiljaa. 

Swimming Home on vain 157 sivua pitkä. Ihailen kirjaa, mutta ihan kokonaan se ei päästä lähelleen. 157 sivuun mahtuu tarina jolla on traaginen loppu, mutta olennaisinta on ihmisten välisten suhteiden vyyhti, jonka Levy lataa vähäeleisiin ja yhtä aikaa järkyttävän suorasukaisiin lauseisiin. Kyse on surusta ja surun käsittelemisestä, yllättäviin sattumuksiin ja vierauteen suhtautumisesta, kipeydestä ihmisissä joka saa heidät etääntymään toisistaan.

Ihailen kirjoja, joissa syöksähdetään harmittoman oloisista lauseista paljaisiin totuuksiin. Ihmettelen myös kirjoja, joissa ei pysytellä yhden henkilön näkökulmassa. Niin on melkein kaikissa kirjoissa, joista nykyisin pidän. Tässä kerronta sen sijaan vuorottelee henkilöiden välillä, ja kuitenkin tunnelma pysyy tiheänä ja uskottavana.

Tilasin Swimming Homen Amazonista, koska Monika Fagerholm hehkutti sitä Iiris-lehdessä joskus viime vuonna. Ei tarvitse selittää, miksi haluan lukea kirjoja, joita Monika Fagerholm ihailee. Kiinnostuin kirjasta myös, koska siinä on helteinen Etelä-Ranska, uima-allas, vieraan ilmaantumisen synnyttämä psykologinen jännite sekä vääjäämätön romahdus.

Kun luin kohtauksen, jossa Kitty ja Nina nukkuvat Kittyn pienessä huoneessa, sameassa ja helteisessä kuin kasvihuone, ajattelin ymmärtäväni Monikan innostuksen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä tytöt huoneessa ajattelevat. Heissä huokuu ja kuplii mysteeri ja uhka.

Lukiessani aavistelin kuitenkin hiukan pettymystä. Jäikö kirja lopulta pikkuisen etäiseksi?

Ensin kuvittelin, että se voisi johtua harjaantumattomuudestani lukea englanniksi. Sitten ajattelin Deborah Levyä. Ehkä hänen tyylinsä on sellainen. Swimming Home ei revittele. Sen pinta on niukka ja tyylikäs, mutta suuret lohkareet liikahtelevat pinnan alla.

Jotain niissä on, poissaolevan oloisissa tytöissä, jotka yllättäen pudottelevat häpeämättömiä lauseita suustaan. Ja tällaisissa kirjoissa, jotka ovat kutsuvia kuin ylellisessä uima-altaassa välähtelevä vesi ja syviä kuin meri.


Kuva: themanbookerprize.com

Kaiken keskellä Mary Swann

Ensimmäinen ajatukseni, kun luin takakannen: Carol Shieldsin on ollut pakko nauttia suunnattomasti kirjoittaessaan tätä.

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010) on nerokas, ihastuttava kirja. Jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan, tiesin että siitä tulee lempi… ei, lempikirja ei kyllä ole oikea sana. Pikemminkin hyvä ystävä.

Kaiken keskellä Mary Swann on nerokas, koska se on lennokas ja sopivan mutkaton, ei niin täynnä vaativia kulmia ja koukkuja, että oleminen hankaloituisi, osaa nauraa, näkee tarkasti.

Se on parodia kirjamaailmasta, mysteeri, vetävä ja monitasoinen romaani. On neljä päähenkilöä ja viisi osaa, joista ensimmäiset on kirjoitettu kunkin päähenkilön näkökulmasta. Kaikilla neljällä näkökulmahenkilöllä on jotakuinkin pakkomielteinen suhde parikymmentä vuotta sitten kuolleeseen Mary Swanniin, vähäpätöiseen naiseen, jonka elämä päättyi äkisti ja väkivaltaisesti.

Mary Swann oli köyhä pientilallisen vaimo, jonka elämä kaikkien todisteiden perusteella pyöri vankasti arkisten askareiden ympärillä. On kuitenkin yksi hämmästyttävä poikkeus. Hän jätti jälkeensä runokokoelman, Joutsenlaulun, ja se tasan satasivuinen teos saa kourallisen tutkijoita sylkemään innosta vielä kaksikymmentä vuotta naisen kuoleman jälkeen.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen.

Onpa innostus kasvanut niinkin suureksi, että Mary Swannin kunniaksi on päätetty pitää symposiumi. Ongelma vain on, että Swannista ja hänen kituliaasta elämästään on kiusallisen vähän tietoa saatavilla. Tyttären epämääräisiä muistoja, tyrmistyttävän arkisia muistiinpanoja sekä yksi täytekynä. Miten pimeässä mökissä elänyt nainen, jolla ei ollut varaa kunnollisiin kenkiin, kykeni kirjoittamaan järisyttävää kanadalaista lyriikkaa?

Kirjassa selvitetään siis salaisuutta, mykkää ja ilmeetöntä, naisen salaisuutta, kirjailijan salaisuutta. Ja ketkä selvittävät: ihana feministitutkija Sarah Maloney, neuroottinen elämäkerturi Morton Jimroy, arkinen kirjastonhoitaja Rose Hindmarch sekä älykäs herrasmieskosmopoliitti, toimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi. Tarvitseeko sanoa muuta?

Swannin runojen pinta liikuskelee arkisten asioiden parissa. Mutta onko veri verta vai runoilijan keino käsitellä uskonnollisuuttaan, viittaus pyhän ehtoollisen sakramenttiin?

Veri lausuu nimeni 

rakoin häpäisee päiväni 

sen vähän mitä on se ottaa, 

ajan ryövää, luita hankaa.

Rose Hindmarch ei kykene sanomaan ääneen sanaa kuukautiset. Se, miten verirunoon liittyvät kalanperkeet, on jo hulppeaa komediaa.

Jääräpäisesti entusiastit näkevät Mary Swannissa haluamansa. Sarah Maloney venyy jylhiin ja juureviin tulkintoihin hänen vähien säkeidensä äärellä, Morton Jimoroy näkee sulavasti yhteyksiä Emily Dickinsoniin ja Jane Austeniin ja ohittaa vähemmän arvostetun kirjailijan, jonka innokkaaksi lukijaksi Swann tiedettiin. Rose Hindmarchilla oli kosketus naisen arkielämään, mutta hän arkailee vetää huimapäisiä johtopäätöksiä. Frederic Cruzzi päätti kustantaa Swannin runot, mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä iltana, jolloin huivipäinen muori ojensi hänelle muovipussillisen paperilappusia?  

Näkökulmien törmäyksistä syntyy herkullisia kohtauksia.

”Vaatteista?” Jimroyn kynä liikkui vikkelästi. 

”No kun hänellä ei ilmeisesti ollut sopivia vaatteita. Kirkkoon siis.” 

”Niinkö te luulette? Voisiko se olla totta?” 

Rose huomasi, että mies oli pettynyt. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Minä luulen, että se oli se syy.” 

”Ei siis esimerkiksi se”, Jimroy sanoi, ”että Swann olisi tuntenut hengellisyytensä olevan, no, monimielisempää kuin seudun tavallisen kirkkokansan. Että se oli vähän kuin kirkon opin rajojen ulkopuolella?” Hän tuijotti Rosea silmät viiruina. ”Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.” 

”Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, herra Jimroy. Morton. Mutta olen silti sitä mieltä, että no, luultavin syy oli se, että hänellä ei ollut oikeanlaisia vaatteita.”
 

Swannistit ovat päättäneet tehdä Mary Swannista runoilijan. Mutta nainen katoaa heidän ulottuviltaan. Konkreettisia esineitä katoaa. Mary Swannista ei saa otetta. Ja silti he yrittävät, taistelevat kivenkovaan pukeakseen sanoiksi hänet, itsensä ja maailman, näkevät vaivaa saadakseen haltuunsa salaisuuden ja taistelevat pahinta pelkoa vastaan: että mitään salaisuutta ei ole.

1980-luvulla kirjoitetussa romaanissa kirjoitetaan viehättävän paljon kirjeitä. Loppukohtauksessa taas voi suorastaan nähdä rusotuksen, joka Maloneyn, Cruzzin, Jimroyn ja muiden poskilla leikkii, kun he askartelevat erään runon kimpussa. Runous pakenee määritelmiä, rakkaus pakenee määritelmiä, mutta keskeisiä hetkiä tässä romaanissa eletään toisten ihmisten kanssa.

Mary Swann on ensimmäinen lukemani Shields, mutta jää tuskin viimeiseksi. Shieldsin yhteydessä näytään usein mainitsevan sellaisia sanoja kuin arki, naisen elämä, akateemiset piirit. Ymmärrän, miksi. Häntä tunnutaan pitävän toisaalta terävänä ihmissuhteiden ja naisen aseman kuvaajana, toisaalta jotenkin vähän kodikkaana. Joka tapauksessa tässä teoksessa myhäily tihkuu läpi joka sivulla. Se on mainiota. Otan uutta ystävääni kädestä, ja hihkuen hyppelemme auringonlaskuun.