Ensimmäinen ajatukseni, kun luin takakannen:
Carol Shieldsin on ollut pakko nauttia suunnattomasti kirjoittaessaan tätä.
Kaiken
keskellä Mary Swann (Otava 2010) on nerokas, ihastuttava kirja. Jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan, tiesin että siitä
tulee lempi… ei, lempikirja ei kyllä ole oikea sana. Pikemminkin hyvä
ystävä.
Kaiken
keskellä Mary Swann on nerokas, koska se on lennokas
ja sopivan mutkaton, ei niin täynnä vaativia kulmia ja koukkuja, että oleminen
hankaloituisi, osaa nauraa, näkee tarkasti.
Se on parodia kirjamaailmasta, mysteeri, vetävä ja monitasoinen romaani. On neljä päähenkilöä ja viisi osaa,
joista ensimmäiset on kirjoitettu kunkin päähenkilön näkökulmasta. Kaikilla neljällä näkökulmahenkilöllä on jotakuinkin pakkomielteinen suhde parikymmentä vuotta sitten kuolleeseen Mary Swanniin, vähäpätöiseen naiseen, jonka elämä päättyi äkisti ja väkivaltaisesti.
Mary Swann oli köyhä pientilallisen vaimo,
jonka elämä kaikkien todisteiden perusteella pyöri vankasti arkisten askareiden
ympärillä. On kuitenkin yksi hämmästyttävä poikkeus. Hän jätti jälkeensä
runokokoelman, Joutsenlaulun, ja se
tasan satasivuinen teos saa kourallisen tutkijoita sylkemään innosta vielä
kaksikymmentä vuotta naisen kuoleman jälkeen.
Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen.
Onpa innostus kasvanut niinkin suureksi, että
Mary Swannin kunniaksi on päätetty pitää symposiumi.
Ongelma vain on, että Swannista ja hänen kituliaasta elämästään on kiusallisen
vähän tietoa saatavilla. Tyttären epämääräisiä muistoja, tyrmistyttävän arkisia
muistiinpanoja sekä yksi täytekynä. Miten pimeässä mökissä elänyt nainen, jolla ei ollut varaa
kunnollisiin kenkiin, kykeni kirjoittamaan järisyttävää kanadalaista lyriikkaa?
Kirjassa selvitetään siis salaisuutta, mykkää
ja ilmeetöntä, naisen salaisuutta, kirjailijan salaisuutta. Ja ketkä
selvittävät: ihana feministitutkija Sarah Maloney, neuroottinen elämäkerturi
Morton Jimroy, arkinen kirjastonhoitaja Rose Hindmarch sekä älykäs herrasmieskosmopoliitti,
toimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi. Tarvitseeko sanoa muuta?
Swannin runojen pinta liikuskelee arkisten
asioiden parissa. Mutta onko veri verta vai runoilijan keino käsitellä uskonnollisuuttaan,
viittaus pyhän ehtoollisen sakramenttiin?
Veri lausuu nimeni
rakoin häpäisee päiväni
sen vähän mitä on se ottaa,
ajan ryövää, luita hankaa.
Rose Hindmarch ei kykene sanomaan ääneen sanaa
kuukautiset. Se, miten verirunoon liittyvät kalanperkeet, on jo hulppeaa
komediaa.
Jääräpäisesti entusiastit näkevät Mary
Swannissa haluamansa. Sarah Maloney venyy jylhiin ja juureviin tulkintoihin
hänen vähien säkeidensä äärellä, Morton Jimoroy näkee sulavasti yhteyksiä Emily
Dickinsoniin ja Jane Austeniin ja ohittaa vähemmän arvostetun kirjailijan,
jonka innokkaaksi lukijaksi Swann tiedettiin. Rose Hindmarchilla oli kosketus
naisen arkielämään, mutta hän arkailee vetää huimapäisiä johtopäätöksiä. Frederic
Cruzzi päätti kustantaa Swannin runot, mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä
iltana, jolloin huivipäinen muori ojensi hänelle muovipussillisen
paperilappusia?
Näkökulmien törmäyksistä syntyy herkullisia
kohtauksia.
”Vaatteista?” Jimroyn kynä liikkui vikkelästi.
”No kun hänellä ei ilmeisesti ollut sopivia vaatteita. Kirkkoon siis.”
”Niinkö te luulette? Voisiko se olla totta?”
Rose huomasi, että mies oli pettynyt. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Minä luulen, että se oli se syy.”
”Ei siis esimerkiksi se”, Jimroy sanoi, ”että Swann olisi tuntenut hengellisyytensä olevan, no, monimielisempää kuin seudun tavallisen kirkkokansan. Että se oli vähän kuin kirkon opin rajojen ulkopuolella?” Hän tuijotti Rosea silmät viiruina. ”Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.”
”Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, herra Jimroy. Morton. Mutta olen silti sitä mieltä, että no, luultavin syy oli se, että hänellä ei ollut oikeanlaisia vaatteita.”Swannistit ovat päättäneet tehdä Mary Swannista runoilijan. Mutta nainen katoaa heidän ulottuviltaan. Konkreettisia esineitä katoaa. Mary Swannista ei saa otetta. Ja silti he yrittävät, taistelevat kivenkovaan pukeakseen sanoiksi hänet, itsensä ja maailman, näkevät vaivaa saadakseen haltuunsa salaisuuden ja taistelevat pahinta pelkoa vastaan: että mitään salaisuutta ei ole.
1980-luvulla kirjoitetussa romaanissa
kirjoitetaan viehättävän paljon kirjeitä. Loppukohtauksessa taas voi suorastaan
nähdä rusotuksen, joka Maloneyn, Cruzzin, Jimroyn ja muiden poskilla leikkii,
kun he askartelevat erään runon kimpussa. Runous pakenee määritelmiä, rakkaus pakenee
määritelmiä, mutta keskeisiä hetkiä tässä romaanissa eletään toisten ihmisten
kanssa.
Mary Swann on ensimmäinen lukemani Shields, mutta jää tuskin viimeiseksi. Shieldsin yhteydessä näytään usein
mainitsevan sellaisia sanoja kuin arki, naisen elämä, akateemiset piirit.
Ymmärrän, miksi. Häntä tunnutaan pitävän toisaalta terävänä ihmissuhteiden ja
naisen aseman kuvaajana, toisaalta jotenkin vähän kodikkaana. Joka tapauksessa tässä teoksessa myhäily tihkuu läpi joka sivulla. Se on mainiota. Otan uutta ystävääni kädestä, ja hihkuen hyppelemme auringonlaskuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti