Kaiken keskellä Mary Swann

Ensimmäinen ajatukseni, kun luin takakannen: Carol Shieldsin on ollut pakko nauttia suunnattomasti kirjoittaessaan tätä.

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010) on nerokas, ihastuttava kirja. Jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan, tiesin että siitä tulee lempi… ei, lempikirja ei kyllä ole oikea sana. Pikemminkin hyvä ystävä.

Kaiken keskellä Mary Swann on nerokas, koska se on lennokas ja sopivan mutkaton, ei niin täynnä vaativia kulmia ja koukkuja, että oleminen hankaloituisi, osaa nauraa, näkee tarkasti.

Se on parodia kirjamaailmasta, mysteeri, vetävä ja monitasoinen romaani. On neljä päähenkilöä ja viisi osaa, joista ensimmäiset on kirjoitettu kunkin päähenkilön näkökulmasta. Kaikilla neljällä näkökulmahenkilöllä on jotakuinkin pakkomielteinen suhde parikymmentä vuotta sitten kuolleeseen Mary Swanniin, vähäpätöiseen naiseen, jonka elämä päättyi äkisti ja väkivaltaisesti.

Mary Swann oli köyhä pientilallisen vaimo, jonka elämä kaikkien todisteiden perusteella pyöri vankasti arkisten askareiden ympärillä. On kuitenkin yksi hämmästyttävä poikkeus. Hän jätti jälkeensä runokokoelman, Joutsenlaulun, ja se tasan satasivuinen teos saa kourallisen tutkijoita sylkemään innosta vielä kaksikymmentä vuotta naisen kuoleman jälkeen.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen.

Onpa innostus kasvanut niinkin suureksi, että Mary Swannin kunniaksi on päätetty pitää symposiumi. Ongelma vain on, että Swannista ja hänen kituliaasta elämästään on kiusallisen vähän tietoa saatavilla. Tyttären epämääräisiä muistoja, tyrmistyttävän arkisia muistiinpanoja sekä yksi täytekynä. Miten pimeässä mökissä elänyt nainen, jolla ei ollut varaa kunnollisiin kenkiin, kykeni kirjoittamaan järisyttävää kanadalaista lyriikkaa?

Kirjassa selvitetään siis salaisuutta, mykkää ja ilmeetöntä, naisen salaisuutta, kirjailijan salaisuutta. Ja ketkä selvittävät: ihana feministitutkija Sarah Maloney, neuroottinen elämäkerturi Morton Jimroy, arkinen kirjastonhoitaja Rose Hindmarch sekä älykäs herrasmieskosmopoliitti, toimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi. Tarvitseeko sanoa muuta?

Swannin runojen pinta liikuskelee arkisten asioiden parissa. Mutta onko veri verta vai runoilijan keino käsitellä uskonnollisuuttaan, viittaus pyhän ehtoollisen sakramenttiin?

Veri lausuu nimeni 

rakoin häpäisee päiväni 

sen vähän mitä on se ottaa, 

ajan ryövää, luita hankaa.

Rose Hindmarch ei kykene sanomaan ääneen sanaa kuukautiset. Se, miten verirunoon liittyvät kalanperkeet, on jo hulppeaa komediaa.

Jääräpäisesti entusiastit näkevät Mary Swannissa haluamansa. Sarah Maloney venyy jylhiin ja juureviin tulkintoihin hänen vähien säkeidensä äärellä, Morton Jimoroy näkee sulavasti yhteyksiä Emily Dickinsoniin ja Jane Austeniin ja ohittaa vähemmän arvostetun kirjailijan, jonka innokkaaksi lukijaksi Swann tiedettiin. Rose Hindmarchilla oli kosketus naisen arkielämään, mutta hän arkailee vetää huimapäisiä johtopäätöksiä. Frederic Cruzzi päätti kustantaa Swannin runot, mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä iltana, jolloin huivipäinen muori ojensi hänelle muovipussillisen paperilappusia?  

Näkökulmien törmäyksistä syntyy herkullisia kohtauksia.

”Vaatteista?” Jimroyn kynä liikkui vikkelästi. 

”No kun hänellä ei ilmeisesti ollut sopivia vaatteita. Kirkkoon siis.” 

”Niinkö te luulette? Voisiko se olla totta?” 

Rose huomasi, että mies oli pettynyt. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Minä luulen, että se oli se syy.” 

”Ei siis esimerkiksi se”, Jimroy sanoi, ”että Swann olisi tuntenut hengellisyytensä olevan, no, monimielisempää kuin seudun tavallisen kirkkokansan. Että se oli vähän kuin kirkon opin rajojen ulkopuolella?” Hän tuijotti Rosea silmät viiruina. ”Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.” 

”Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, herra Jimroy. Morton. Mutta olen silti sitä mieltä, että no, luultavin syy oli se, että hänellä ei ollut oikeanlaisia vaatteita.”
 

Swannistit ovat päättäneet tehdä Mary Swannista runoilijan. Mutta nainen katoaa heidän ulottuviltaan. Konkreettisia esineitä katoaa. Mary Swannista ei saa otetta. Ja silti he yrittävät, taistelevat kivenkovaan pukeakseen sanoiksi hänet, itsensä ja maailman, näkevät vaivaa saadakseen haltuunsa salaisuuden ja taistelevat pahinta pelkoa vastaan: että mitään salaisuutta ei ole.

1980-luvulla kirjoitetussa romaanissa kirjoitetaan viehättävän paljon kirjeitä. Loppukohtauksessa taas voi suorastaan nähdä rusotuksen, joka Maloneyn, Cruzzin, Jimroyn ja muiden poskilla leikkii, kun he askartelevat erään runon kimpussa. Runous pakenee määritelmiä, rakkaus pakenee määritelmiä, mutta keskeisiä hetkiä tässä romaanissa eletään toisten ihmisten kanssa.

Mary Swann on ensimmäinen lukemani Shields, mutta jää tuskin viimeiseksi. Shieldsin yhteydessä näytään usein mainitsevan sellaisia sanoja kuin arki, naisen elämä, akateemiset piirit. Ymmärrän, miksi. Häntä tunnutaan pitävän toisaalta terävänä ihmissuhteiden ja naisen aseman kuvaajana, toisaalta jotenkin vähän kodikkaana. Joka tapauksessa tässä teoksessa myhäily tihkuu läpi joka sivulla. Se on mainiota. Otan uutta ystävääni kädestä, ja hihkuen hyppelemme auringonlaskuun.