Samassa huoneessa Hertan kanssa

Olen jo hyvän aikaa ollut samassa huoneessa yhden naisen kanssa. Nainen on tumma ja vihaisen näköinen, hänen nimensä on Herta Müller. Tarkkailen häntä etäältä. Hän istuu nurkassa ja näyttää tuimalta.

Vaikka meillä on lähes sama nimi ja minuakin kiinnostaa elämä diktatuurissa, kuulin Herta Mülleristä vasta hänen voittaessaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Olin silloin vaikeuksissa gradun kanssa ja tulin palkinnosta hyvilleni. Pidin sitä enteenä.

Herta Müllerin teoksilla on hienoja nimiä, kuten Sydäneläin ja Ihminen on iso fasaani. Paras on Tänään en halunnut tavata itseäni. En kuitenkaan ole aivan varma, miksi Herta päätyi huoneeseeni ja jäi sinne. Kieltämättä hän kirjoittaa ajasta, joka kiinnostaa minua, mutta jokin etäisyys välillämme, jokin etäisyys – ja silti kiistämätön vetovoima…

Epämukava olo on ehkä johtunut siitä, että en ole tuntenut olevani tarpeeksi vihainen lukeakseni Hertan vihaisia teoksia Ceaușescun diktatuurista ja koko Euroopan mädästä sydämestä. Herta Müller kuuluu Romanian saksalaisvähemmistöön, ei tullut toimeen Romanian salaisen poliisin kanssa ja muutti Länsi-Saksaan vuonna 1987. Meitä molempia siis kiinnostaa diktatuuri, mutta no, onhan kiinnostuksissa vähän eri sävy. Siksikin Herta varmaan mulkoilee. Mutta minkä minä sille voin, että tulokulmaani värittää lievä romantisointi. Ei minulla ole omakohtaista kokemusta.

Eräänä päivänä Töölön kirjaston hyllyssä kuitenkin tuli vastaan Tänään en halunnut tavata itseäni. Tiesin, että aika oli kypsä. Olin oikeassa. Kirjassa ollaan Romaniassa, nainen matkustaa raitiovaunulla salaisen poliisin kuulusteluun. Hän työskentelee vaatetehtaassa ja on sujauttanut yhteystietonsa Italiaan menevien housujen taskuun. Ti aspetto. Siitä hyvästä käy yhä uudestaan kutsu majuri Albun luo kello 10. Tällä kertaa naisella on hammasharja mukanaan. Raitiovaunumatkan aikana hän tulee ajatelleeksi siihenastista elämäänsä ja kuvanneeksi yleisemminkin, millaista on elää absurdien lainalaisuuksien ikeen alla.

Mykistyn ihailusta, jälleen kerran. Bussimatkalla töihin ehdin lukea vain muutaman sivun. Se ei haittaa, kun vastaan tulee tällaisia kohtia:

Ei päivä meiltä mihinkään katoa, tarkkailtavaksi ehtii vielä liiankin hyvin. Meitä voidaan aina syyttää jostain, vaikka nukuttaisiin melkein puolillepäivin. Joka tapauksessa meitä aina syytetään jostain sellaisesta mitä ei enää käy muuttaminen. Ihminen nukkuu mutta päivä odottaa, edes sänky ei ole toinen maa.

Kun lukee hitaasti, ehtii huomata miten käsittämättömän hienoja kuvia lauseet luovat, yhtä aikaa konkreettisia ja yleispäteviä. Eikä kirja ole pelkkää kurjuudella mässäilyä vaan myös hieno kuvaus naisen elämästä ja ihmissuhteista. Eikä Herta ole niin vihainen kuin luulin, ainakaan pelottava. Pikemminkin tämä on jotenkin tinkimätöntä ja elämänjanoista. 

Annan Hertan istua nurkassa. Ei se taida poiskaan lähteä. Aion sietää häntä huoneessani ja laittaa hänet sietämään minua.

gingergroup.ro