Etkä sinä saa ikinä puhua tästä Skyler
Et edes Jeesukselle
Olen lukenut (taas, kai tätä on
tapahtunut ennenkin) hyvän paksun
romaanin. Tällaiset kirjat muistuttavat, että kirjallisuus on niin paljon (ja
ensi sijassa?) muutakin kuin vain sanoja, rakenteita, vertauskuvia, teemoja ja muuta kuivalta kalisevaa.
Epäröin vain hiukan tarttuessani Joyce
Carol Oatesin viime vuonna suomeksi julkaistuun romaaniin Sisareni, rakkaani (Otava 2012). Viime
aikoina lukumieltymykseni ovat kai olleet enemmän kallellaan tiiviiseen
ilmaisumuotoon. Epäilykset olivat aiheettomia.
733 sivua eivät uuvuta eivätkä
lätise turhia. Sitä vain antautuu Skylerin vimmaiselle, humoristiselle ja
kipeälle kerronnalle. Tarina on tällainen: new jerseyläisen perheen pikkutyttö Bliss
nousee hiukan yllättäen mutta nopeasti taitoluistelusensaatioksi. Isoveli
Skyler, joka vielä kerran oli mamin pikku mies,
tarkkailee tapahtumia omasta viistosta näkökulmastaan. Pikkusisko murhataan raa’asti
kotitalon kellariin. Siinä vaiheessa kukaan perheessä ei ole enää voinut hyvin. Kymmenen vuoden päästä tapaus on yhä selvittämättä.
Se mitä tapahtuu, on melkein liian
kamalaa. Vanhemmat tarvitsevat lapsia statussymboleiksi tai täyttämään muuten omaa
sisäistä tyhjyyttään. Neljävuotiaan
lapsen parrasvaloihinsa (mamin auliilla avustuksella) imaiseva taitoluisteluskene
on kamala, mutta pakko myöntää, myös järjettömän kiehtova. Bliss imee sormiaan
ja näkee öisin pahoja unia, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä, miten rasittava
ja samalla surullinen keikisteleväksi prinsessaksi jäällä muuttuva pikkutyttö
kotona on. Kokonainen yhteiskuntaluokka nappailee lääkkeitä, television iltapäivissä
keskusteluohjelmat tihkuvat pahaenteistä
myötäelämistä, yläluokkaisen sisäoppilaitoksen oppilaat käyvät koulua
muutetuilla nimillä, koska (yleensä) vanhemmat ovat tehneet jotain niin
kamalaa, ettei heidän ole sopivaa esiintyä omilla nimillään.
Oatesin satiiri on herkullista. Koskettavinta
ja kipeintä on kuitenkin se, miten keskivertoperheen reippaan pojan mittoihin
mahtumaton Skyler valuu omassa perheessään ulkopuoliseksi ja lopulta friikiksi,
se miten pientä poikaa ei pelasta painajaismaiselta syyllisyydentunteelta
kukaan.
Itse asiassa on liian masentavaa muistella Skylerin viimeisiä retkiä isän kanssa – – – ”uimaopetusta” Fair Hillsin Country Clubin lämmitetyssä (sisä)altaassa (missä isä kauhoi altaassa kierroksia kuin iso hurjistunut hylje ja rupesi juttusille suunnilleen yksitoistavuotiaan uimaripojan kanssa, joka liikkui nopeasti ja sulavasti kuin kala kirkkaansinisessä/silmiäkirvelevässä vedessä, toisen miehen pojan, jolle altaan matalassa päässä nöyränä koiraa uiva Skyler yritti olla olematta kateellinen) – ja ne päättyivät Skylerin vierailuun isän toimistossa Univers Bio-Techissa.
Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että
Skylerille ei perheessä olisi paikkaa. On kyse siitä, mihin häntä tarvitaan.
Rakastan poukkoilevaa rytmiä,
epäkronologista, toistelevaa ja itseään
kommentoivaa kerrontaa. Tällaisen tiiliskiviromaanin lukemisesta ne tekevät
ihanan ja samalla jotenkin turvallisen kokemuksen. Ryöppyävä poljento tuo
lisäksi mieleen Monika Fagerholmin, ja siitäkinkös minä pidän. Sisareni,
rakkaani ei ole kirja, se on maailma, niin kuin todella hyvät kirjat ovat. Tai
sitten se on todella hyvä kirja.
Herää yksi kysymys: miten tällaisia romaaneja
kirjoitetaan? Hullulla vimmalla, intohimosta ja taidolla kai. Sekä valtavasti
paneutuen ja puurtaen, luulen. Joyce Carol Oates on tunnettu tinkimättömästä
työrytmistään. Kiitos, Joyce Carol. Antautumiskykysi ansiostasi me lukijat
saamme uppoutua tähän ihanaan amerikkalaiseen lähiöhulluuteen ja sen karmiviin liepeisiin, maailmaan joka on visuaalinen ja käsn kosketeltava, vaikka "vain" sanoilla luotu. Samaa voi tietysti sanoa mistä tahansa
Tolstoista tai Dostojevskista tai Eugenidesista, mutta minä sanon nyt tästä: Ihmeellistä,
että tällainen todellisuus syntyy vain yhden ihmisen ajatusten, kiinnostumisen,
pakkomielteiden, paneutumisen ja työn ilon tuloksena.
Skylerille oli vielä eräänä päivänä hätkähdyttävää nähdä oma nuori itsensä ja oma perheensä vangittuna tietämättään videonauhalle, käsittämätöntä ja sensaationhakuista jälkimaailmaa varten: tavallisen näköinen seitsemän- tai kahdeksanvuotias poika kulki isänsä rinnalla ontumatta mitenkään näkyvästi, mikä on omituista, sillä minä tiedän että onnuin, ja minä tiedän että lapsenkasvoni olivat epämuodostuneet ja irvistävät.
Jälkikirjoitus. Sisareni, rakkaani
perustuu (aika tarkkaan, itse asiassa) tositapahtumiin: lapsimissi JonBenet
Ramsayn murhaan Amerikassa 1996. Muistan JonBenetin kuvan hämärästi
Ilta-Sanomien etusivun oikeasta nurkasta. Vilkaisin nopeasti aiheeseen
liittyviä nettisivuja, karmivaa.
Se ei ole kirja, se on maailma. Ihana. Juuri noin.
VastaaPoistaJoyce Carol Oates on nero. Olethan lukenut Blondin? Sen parempaa on vaikea löytää.
No en oo lukenut mutta olen saamassa sen lainaksi ja aion lukea! Olen kuullut hehkutusta, joten himottaa jo päästä käsiksi. Mulla ei oo koskaan ollut mitään erityissuhdetta Marilyniin, mutta uskon että kirja toimii siitä huolimatta. En ollu aiemmin lukenut mitään Oatesia, mutta sehän on aivan mieletön nainen.
VastaaPoista