Napule è

Mandariinit alkavat kypsyä. Katselen ikkunasta merelle, näkyy Pozzuolinlahti ja sen takana Procida ja Ischia. Huonoimpina hetkinä ajattelen, että Pozzuolissa parasta on metro, joka vie sieltä pois. Istun loputtomilta tuntuvia matkoja Napolin linea 2:sen ”metrossa”, joka kolkuttelee Pozzuolista Piazza Cavourille 30 minuuttia. Sitten kun lopulta nytkähtää liikkeelle. Toisaalta, yhtä kursailematonta merimaisemaa (oikealla pelkkää sinistä vettä, auringonsäteet kimaltavat, on marraskuu) en ole nähnyt metrovaunun ikkunasta missään.

Vihdoin saan pysähtyä pidemmäksi aikaa, mutta mieli on levoton, joka päivä lasken, paljonko aikaa on jäljellä. Sen sijaan että nauttisin ajasta, kidutan itseäni kysymyksillä. Miksi en viivy täällä pidempään? Arkielämänhän minä halusin. Nyt se olisi mahdollista. Miksi sen jää? Mikä minua pelotti? Miksi arkailin.

Ole kuin kotonasi. Ei sinun tarvitse ostaa ruokaa! Tänä iltana syödään pestoa. Frutti di mare. Minä hoidan tiskit, älä koske niihin. Otatko viiniä? Miksi et viivy pidempään? Italialainen vieraanvaraisuus tulee totisesti tällä matkalla tutuksi. Tiedän myös, että syy miksi arkailin on tämä: Miten pitkään olisi kohtuullista asua toisten nurkissa? Miten pitkään tuntisin oloni mukavaksi, olkoonkin että minulla on oma vierasmaja jossa nukkua ja että pojat käyvät päivisin töissä. Joka päivä minua kaduttaa, että lähden, ja joka päivä muistan, miksi kaipaan omaa tilaa.

Luulin että pari iltapäivävisiittiä Napoliin riittäisi, mutta mitä vielä. Maanantaina kävelen Piazza Cavourilta kohti Spaccanapolia ja hoen: En voi lähteä täältä. En voi lähteä täältä. Mikään kaupunki ei vedä vertoja Napolille. Mikään valokuvia, videoklippi tai teksti ei kerro siitä tarpeeksi. Ihan pirun kova meno. En muistanutkaan. Täällä ovat samalla kujalle ahtautuneet alusvaatteet ja verkkaripöksyt pyykkinarulla, nunnat, skootterit, punkkarit, yliopistoihmiset, hipit ja taiteilijat. Kirjakauppoja (niitä on paljon!), toimeensa vakavasti suhtautuvia käsityöläisiä, jotka maalaavat seimiasetelman hahmoja ja pulcinella-ukkoja pimeissä pikku luolissaan näillä kujilla niin kuin ovat tehneet satoja vuosia. Hätkähdyttävän rapistuneet talojen seinät. Ehkä totuin niihin silloin, tai sitten ei ollut aikaa kiinnittää huomiota.

Kujille on sinne tänne ilmestynyt trattorioita ja pizzerioita. Se tekee alueesta vähän helposti lähestyttävämmän ja viihtyisämmän. Silloin kun minä asuin täällä, ei ollut paljon mitään. Oli pimeää, tyhjät ja sateesta märät kadut sunnuntai-iltaisin tammikuussa. No, nyt on lämmin marraskuu, mutta hyvillä mielin panen merkille uudistukset. Nyt muistan myös, miksi Rooma ei täällä asuessani tuntunut oikein miltään. Onhan se vähän… säyseä. Napoli on paljon monikasvoisempi ja boheemimpi, nyt sen tajuan. 

Napoli on kuitenkin ensisijaisesti ja täydellä voimalla napolilaisten hallussa. Se on aivan selvää. I napoletani. Ensimmäisenä aamunani Pozzuolissa saapuu siivoja klo 9, ja hän on napoletana. Napoletana napoletana. Via Toledo, hän ilmoittaa ylpeästi asuinpaikakseen, ja tiedän heti mistä on kyse. Via dei Tribunari, kerron missä itse asuin, minäkin ylpeänä. Silti tunnen itseni höyheneksi, vauvaksi, valkonaamaksi, kuten aina. En muistanutkaan, millaisia nämä ihmiset ovat. Naisilla vahvasti meikatut haukankasvot, tyyli jotain halvan katumuodin ja itäeurooppalaisen estetiikan sekoitusta, kieli kuulostaa portugalin ja venäjän sekoitukselta, ihmiset kovan ja hitusen häijyn näköisiä, kulkevat kortteleissaan kyseenalaistamattoman itsevarmoina ja piittaamattomina.

Piazza San Domenico Maggiorelle, jolla me istuimme maassa ja joimme halpaa viiniä muovilaseista, on nyt ilmestynyt kahvilan pöytiä ja tuoleja. Elääkseni ajan kulumisen oikein kunnolla menen kahvilaan ja istun pöytään, suurin piirtein niille kohdin jossa istuimme viimeisenä iltanani täällä heinäkuussa 2006. Minä tunnen tämän kaupungin eri tavalla kuin minkään vieraan kaupungin. Paljon on hämärtynyt, mutta joku sisäinen vaisto vie minut oikeille reiteille. Minä muistan. Jalat muistavat. Eivät enää aina silmät mutta joku muu, tämä kaupunki on yhä selkärangassani ja ihoni alla, totisesti.

Kävellä Napolissa on kuin kävelisi italialaisessa kaupungissa, Itä-Euroopassa, keskiajalla ja jossain Euroopan tuolla puolen, idässä yhtä aikaa. Olen huumaantunut, ihastunut, haluan jäädä. Haluan kertoa tästä jollekin. Haluan näyttää tämän. Ensi kerralla tuon tänne ihmisiä. Kaikkien maailman ihmisten täytyy saada tietää. Minun täytyy kertoa tästä, paljon pidemmin ja enemmän kuin nyt. Sen täytyy saada olla minä. Virittelen suunnitelmaa.

Keskiviikkona seison Napolin rautatieasemalla loistavalla tuulella. Seikkailumieleni on palannut. Se oli vaimennut joksikin aikaa, mutta sykkii taas. Vierailumatkat ovat erikseen, mutta näillä matkoilla tarvitaan yksinoloa. Jokin on myös muuttunut, sillä sen sijaan että kolkuttelisin Roomaan sinivihreästä väristä tunnistettavalla 13 euron paikallisjunalla, kuten vuonna 2006, jolloin matka kesti 2 tuntia 45 minuuttia, hyppään virtaviivaiseen pikajunaan, joka on matkalla Milanoon ja vain pysähtyy Roomassa. Olen valmis siihen, että tällä matkalla on vielä jotain tarjottavanaan. Aion ottaa sen avosylin vastaan.