Me opimme rakastamaan. Antaa heidän oppia jäämään.

Jos haluat lukea oikein hyvän kirjan, lue tämä: Taiye Selasin Ghana ikuisesti. Avainsanat lukea ja hyvä. Tätä lukiessa lukeminen tuntuu hyvältä.

Kirja kertoo ympäri maailmaa hajonneesta Sain perheestä: äiti Folasta, Olusta, kaksosista eli Taiwosta ja Kehindestä sekä Sadiesta. Ja isä Kwekusta, joka kirjan alussa kuolee. Se sysää jokaisen perheenjäsenen vastatusten kipeiden asioiden kanssa: mm. Nigeriasta ja Ghanasta lähtemisen, joukkoon kuulumisen halun, poissaolevuuden, vihan, rakkauden ja pelon. Kirja kertoo vaikenemisesta ja sen seurauksista, lähtemisestä, häpeästä, yksinäisyydestä ja siitä, mitä on kuulua perheeseen. Tämä on surullinen, pakahduttava ja paikoin myös hyvin kaunis kirja. Kiitos Marianna Kurtto, suomentaja.

Usein niin ei tapahdu, mutta Ghanan äärellä mietin, joudunko jättämään kesken. Niin paljon ja helposti ihmiset vain katosivat toistensa elämästä. Ehkä surumielisyys johtui siitä, että minä makasin yksin huoneessa Anziossa ja ajattelin muutenkin synkkiä ajatuksia kuten että jotkut päivät, kuten elämä kaksikymppisenä, ovat väistämättä ohi.

Jatkoin kuitenkin. Luin kuumeisena peiton alla Roomassa, junassa matkalla Napoliin, anziolaisen ravintolan pöydässä lounaan jälkeen ja lentokoneessa, jossa lopulta itketti. Selasin tyyli on tempoileva ja runsas, takaumia kiertyy auki, ja hengästyttävän tapahtumavyöryn ja kipeyden keskellä pilkahtelee myös kuvauksia todella tunnistettavista hetkistä ja ajatuksista. Kutkuttavaa lukea paikoista ja ihmisistä, joilla on sellaiset nimet kuin Lagos, Folasade ja Kehinde. Kirjasta taittuu esiin myös kiintoisia näkökulmia ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten elämään Yhdysvalloissa.

Välillä juolahti mieleen, miten monta selän kääntämistä, yksin jättämistä, menneisyydestä vaikenemista yhteen kirjaan, yksien henkilöiden elämään mahtuu. Ja miten suuri täytyy häpeän olla, että sen vuoksi tekee jotain niin radikaalia kuin tässä tehdään.

Muutamassa kohtaa joku lause tuntui myös hitusen teennäiseltä. Oikeastaan ne saivat minut kuitenkin vain pitämään kirjasta enemmän. Ihan kuin olisi löytänyt kirjailija Taiyen sieltä keskellä kirjoittamistyötään. Ihan kuin siellä täällä näkyisi vielä editointityön jälkiä, jotka olisi (minun mielestäni) voinut poistaa tai sanoa toisin, mutta jotka tekivät kokonaisuudesta rakastettavan.

Kaikesta huolimatta tämä oli ihana kirja lukea, oivallista matkalukemista ja kuitenkin sellainen jossa myös kieli jätti jäljen, joka ei pyyhkiytynyt mielestä heti lukemisen loputtua.

Jälkikäteen luin mm. Hesarin arvion vuonna 2013 suomeksi ilmestyneestä kirjasta.

Mm. sanat ghanalainen ryhmähali mainittu, ja Selasi "vääntää lukijan sydäntä kuin tiskirättiä."

Oliko se tosiaan noin korni? Ja miten minä siitä huolimatta pidin niin kovasti, oikein ahmin? Yleensä vähän vieroksun sellaista, mitä voi kuvata vaikkapa sanalla tunteisiinvetoava. Onko lukutottumuksissani tapahtunut historiallinen muutos? Onko analyyttinen lukija siirtynyt syrjään tunnelukijan tieltä?

Jos näin on, olen pelkästään tyytyväinen. Ainakin silloin kun saan lukea tällaisia kirjoja ja tuntea niiden äärellä kaikkia näitä tunteita. Kyllähän tarina kiertyy aika kauniisti kokoon, lopussa on joulukuusi ja kaikki, mutta mitä sitten. Viis eeppiyksistä ja korniuksista. (Loppujen lopuksi myös Hesarin arvioitsija päätyi samansuuntaisiin tuloksiin.) Ghana ikuisesti tarjosi pakahduttavia tarinoita, kiehtovia henkilöitä, jotain tuttua ja jotain vierasta, ja vieläpä kaupan päälle tilaisuuden pikku kritisointiin.

Haluan lisää ghanalaista ryhmähalia, Folasadea, Kehindeä ja Lagosia.