Talo jossa asun on omani

En ole ihan varma, miten Cabirian yöt pitäisi tulkita.

Fellinin elokuva alkaa, kun seuralainen törkeästi varastaa Giulietta Masinan esittämän Cabirian käsilaukun ja Cabiria molskahtaa jokeen. Myöhemmin Cabirialle, kolhitulle mutta hilpeälle, sinnikkäälle ja rääväsuiselle prostituoidulle on käymässä hyvin. Mies on luvannut mennä naimisiin, Cabiria on myynyt talonsa ja kalleimmat esineensä, on määrä muuttaa yhteen. Oscar on vakavarainen virkamies, joka ei kysele Cabirian menneisyydestä ja rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Äsken ravintolassa Cabiria on ylpeänä esitellyt talokaupoista saamaansa rahatukkua. Se on hänen panoksensa yhteiseen kotiin.

Sydäntäsärkevää: Cabirian ylpeys, se miten hanakasti hän puolustaa elämäänsä, vannoo olevansa tyytyväinen, hänellähän on oma talokin. Ja miten hän kuitenkin rukoilee madonna del divino amorelta: Auta minua muuttamaan elämäni.

Cabiria ja Oscar kävelevät metsässä. Mennään katsomaan auringonlaskua. Minä tiedän oikopolun, mies sanoi. Ja sitten näköalapaikalla: Cabirialla on sittenkin jotain mitä miehet haluavat enemmän kuin muuta – tai mitä he pysty kestämään.

Kun Cabiria kävelee jälleen metsässä, nyt yksin, hän on menettänyt rahat, toivon, onnellisen tulevaisuutensa. Takaisin kadulla joukko nuoria laulaa, soittaa ja ajaa skootterilla. Ja sitten se, mistä jää kuitenkin toiveikas mieli, mikä tuo valon täydellisen romahduksen keskelle: ilakoivan nuorison keskellä Cabirian kasvoille alkaa levitä hymy.

En tiedä, voiko Giulietta Masinan elokuvista muistaa lopulta mitään niin hyvin kuin ne veikeät kasvot. Ja miten loukatuksi tuleminen, ilo, ylpeys, pettymys, pahanilkisyys ja muut tunteet hämmästyttävästi valaisevat ne vuorotellen.

Tästä kuitenkin muistan, että ehkä Cabiria uskoo sittenkin vielä ihmeisiin.