Anzio? Ma perché?

Teki pahaa lähteä Roomasta kun suurin osa ajasta kului nukkumiseen, mutta kun pääsen junaan, ajan raiteita joita en ole ennen kulkenut, mieli virkistyy. Kukaan ei ymmärrä, miksi lähdin Anzioon. Missä se on, mitä siellä on, jos olisit kysynyt etukäteen, meri olisi kyllä parempi muualla. Selviää, että Anziossa on rapistuneita vanhoja huviloita, rantakadulla purjehdusklubeja ja satamassa kalaravintoloita. Meri avautuu suoraan silmien edessä, rantaviiva on suora, illalla laitan silmät kiinni ja kuuntelen loisketta. Rantaviivan takia valitsin tämän kaupungin. Seuraavana päivänä kävelen huviloiden ja palmujen syleilyssä, täällä on ehkä lähestyvän talven alkavaa uneliaisuutta tai sitten vain menneen ajan loistoa, rapistuneen huvilakaupungin dekadenssi. Sunnuntai-iltana perheet kokoontuvat pääaukiolle, lapset juoksentelevat parhaimpiinsa pukeutuneina ja aikuiset juovat aperol spritzejä. Tämä on niin italialaista. Minäkin menen aukion koreimpaan kahvilaan ja tilaan lasin proseccoa. Jokin Hotelli Hertassa on syntyisin tällaisesta pikkukaupungista. Meri, hotelleja, huviloita ja palmuja, muutamalla kadulla vaateliikkeitä, jäätelöbaareja, ravintoloita, kahviloita, ihmiset tuntevat toisensa ja hotelleissa on suuret terassit joilta voi katsella merelle.

Maanantaina olen päättänyt mennä lounaalla ulos syömään, ensimmäistä kertaa kunnolla ravintolaan tällä matkalla ellei Pariolia lasketa. Kaikki sujuu loistavasti. Uskallan mennä, koska ulkopöydissä istuu jo valmiiksi kaksilapsinen perhe. Ei liikaa meluavia paikallisia mutta sopivasti, jotta en tunne itseäni silmätikuksi. Isomahainen mies punaisessa pikeepaidassa ja mustissa verkkareissa esittelee korein sanoin ruokalistaa ja minä sanon kaikelle kyllä, tänään otan kaikkea. Syön kalaisan antipasto miston, spaghetti alle vongole sekä perunaviipaleiden alla hautunutta valkoista kalaa. Kaikki on yksinkertaista ja todella maukasta. Pöytään tuodaan viinipullo josta saan juoda sen verran kuin mieli tekee. Viereiseen pöytään on saapunut nelihenkinen perhe ja vastapäiseen pöytään mies ja nainen. Terassi on siis täynnä, ja mahakas mies hyvässä vireessä. Hän onnistuu luomaan hilpeän yhteishengen ravintolaan, ikään kuin olisimme osa omia pöytiämme suurempaa kokonaisuutta. Painan mieleeni, että sellainen on hyvä ravintoloitsija: ottaa kunkin huomioon omalla tavallaan, lapsiperheen, pariskunnan ja yksin matkaavan naisen. Olen nähnyt saman ennenkin, esimerkiksi Gennaron työssään. Lähtiessään kaikki toivottavat arrivederci, ja muista pöydistä vastataan. Ehkä niin tapahtuu täällä aina, en tiedä, mutta nyt minäkin teen niin. Kolmen ruokalajin ateria, vajaa puoli pulloa viiniä, pullo vettä ja kahvi tekee yhteensä 25 euroa. Lähtiessäni mies kiittää kädestä pitäen ja sanoo, että jos siltä tuntuu, he ovat illallakin paikalla. Kävelen autioitunutta katua keskusaukiolle ja tunnen itseni rikkaaksi. Taas kerran tuntuu kuin olisin osunut täsmälleen oikeaan paikkaan.

Tämänkertainen asunnon omistaja on hillityn oloinen nainen, joka teitittelee, toisin kuin Roomassa tehtiin. Minäkin sanon siis lei ja signora, ja kuten aina, joku minussa ryhdistyy. Olen ylpeä osatessani oikeat muodot. Oven läpi kuulen, kuinka nainen puhuu ystäviensä kanssa, ääni voimistuu, siitä tulee kimeä, nainen inttää ja väittää. Ehkä hillityn pinnan alle kätkeytyy voimaa. Toisena iltana kotiin palatessani nainen tarjoaa lasin viiniä ja kysyy, haluanko syödä supermarketista haalimani illallisen keittiön pöydän ääressä. Kiitän tarjouksesta mutta menen mieluummin huoneeseeni. Suljetun oven takana mietin, tunteeko nainen itsensä yksinäiseksi. Asunnon seinät ovat täynnä maalauksia, ne on tehnyt edesmennyt aviomies. Kun palautan astiat, nainen siivoaa keittiötä keltaiset muovihanskat kädessä. Hän on hyvin kohtelias ja ystävällinen, mutta joku hänessä saa minut vähän varuilleni, varomaan asunnon seiniä ja valokuvia, jotain täällä. Ehkä se on vain varautuneisuus toisessa, joka saa minut varautuneeksi, ehkä tarvitsen ulospäin suuntautuneen ihmisen suuntautuakseni itsekin ulospäin. Kaikesta huolimatta olen iloinen, että naisen luona vierailee sunnuntai-iltana ystäviä.

Mitä pienempi kaupunki, sitä kohteliaampia ihmiset ehkä ovat, muodollisempiakin, ja sitä konservatiivisemmin tyylikkäästi pukeutuneita. Boheemeja tai hipstereitä ei Anziossa juuri näy, sen sijaan pohjista korotettuja tennareita, college-paitoja, näyttäviä koruja ja jopa yhdet tuoreet botox-huulet. Olen iloinen, että tulin Anzioon. Olen iloinen, että katsoin karttaa, noudatin vaistoani, lähdin jonnekin josta minulla ei ollut ennakkokäsityksiä. Ei ole varmaa, palaanko tänne milloinkaan, mutta siihen voin ehkä luottaa, että tällaisia paikkoja löytyy tulevaisuudessakin, iloisia yllätyksiä, viehättäviä kolkkia jotka löytää jos vain lähtee.