Jälleen Roomassa

En astu sisään roomalaisiin hosterioihin ja trattorioihin, pieniin huoneisiin joissa on pöydillä valkoiset liinat ja joihin ei näe kadulta sisään. Haaveilen artisokasta ja annoksista joita en ole koskaan syönyt. Seuraavan kerran istun noissa pöydissä jonkun kanssa. 

Tämä ei ole matka, jolla ylitän sellaisia rajoja, että astun sisään tuntemattomaan paikkaan, päädyn puheisiin vieraiden ihmisten kanssa.

Toivon ylittäväni toisenlaisia rajoja.

Uusi lempipaikka Roomassa: Foro Traiano Piazza Venezian takakyljessä. Osun paikalle kaksi kertaa illalla, katumuusikko soittaa, rauniot on valaistu, vasta tällä matkalla olen huomannut korkeat pinjapuut joita kasvaa kaikkialla. Alkaa itkettää.

Ensimmäisenä iltana juon kuohuviiniä ghetossa ja kirjoitan postikortteihin ja tekstiviesteihin olevani täydellisen onnellinen. Seuraavana päivänä sanat vähän hävettävät. Taika on rapissut. Satu loppui jo, ja olen takasivuilla, niillä joilla ei ole enää tekstiä. Pelkään tuottaneeni pettymyksen niin monelle ihmiselle tämän matkan aikana. Viimeisenä iltana syön lihapullia yksin kotona ja menen myöhemmin trastevereläiseen baariin juomaan lasin viiniä. Tämä on matkan viimeinen ilta. Haluan lukea kirjaa, katsella ihmisiä ja olla ajattelematta mitään, tehdä sitä mitä luulin tulevani tekemään paljon enemmän.

Millaisilta matkoilta oppii jotain? Sellaisilta, joilla näkee tai tekee jotain, mitä ei ole ennen tehnyt. (Minä sokkeloisessa hämärässä roomalaisasunnossa joissa on ikkunoissa pitsiverhot, ikkunaluukut kiinni mutta kun ne avaa, näkyvät Trasteveren katot ja yhdestä kulmasta Pietarinkirkko. Minä asunnossa yksin.)

Hypätä tuntemattomaan. Se on tämän matkan teema. Miten se tapahtuu, miksi ei, miksi sitä välttelee. Mitä sen jälkeen tapahtuu, etenkin se. Hypätä tuntemattomaan ja jäädä siihen, avata silmänsä ja katsoa ympärilleen, ei rynnätä pois niin kuin avannosta.