I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl". Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.

En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  

And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World. 

Sananen kielestä

Ja kuitenkin halusin luopua kielestä sikäli kuin se kivettyy kuo-
reksi, halusin juopua kaikesta mitä tulee tähän pehmeään lihaan, 
sokeasti, mieltä vailla halusin sokeltaa sulaa kieltä, joka lainehtii
valtateille, tulvii kellareihin ja tärvelee irtaimiston. Halusin menet-
tää ihmisten kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta,
sama se, syvää epäinhimillistä kieltä. 

Markku Paasonen, Simpukka (Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005)

Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.

Töttöröö!

Rakkaat lukijat (jos teitä on). Pahoittelen hiljaisuutta! Hotelli Hertan vieraat puhuvat matalalla äänellä ja luovat ihmetteleviä katseita ympärilleen, mutta hotellinjohtaja väistää katseita ja kiiruhtaa pois. Vaan ei hätää! Täällä ollaan. Talo tarjoaa ilmaisen lasin samppanjaa kaikille halukkaille. Hotelli ei sittenkään ole haihtunut tomuna ilmaan!

kuva: mysanantonio.com/ ED CLARK/TIME & LIFE PICTURES/GETTY IMAGES

Vanha kunnon Breakfast Club

Tai siis, miten niin vanha kunnon? Enhän ollut nähnyt tätä vuonna 1985 ilmestynyttä klassikkoa ennen kuin tässä eräänä flunssaisena iltana. Tiesin kyllä The Breakfast Clubin olemassaolosta, mutta se oli paljon parempi kuin kuvittelin, mikä usein pätee niin sanottuihin high school -elokuviin, jotka voivat olla ihan hölmöjä mutta joista parhaimmat ovat oivaltavia, raikkaita ja koskettavia.

The Breakfast Clubissa joukko oppilaita saapuu lauantaiaamuna kello 7 jälki-istuntoon koulun kirjastoon. Heidän on määrä istua yhdeksän tuntia paikoillaan pulpetissa ja kirjoittaa vähintään 1 000-sanainen essee aiheesta "Kuka minä luulen olevani". Rakastan high school -elokuvia. Rakastan high schoolia, koska en ole siellä enää ja koska kuvaukset high schooleista ovat tietysti liioiteltuja ja silti tosia. Rakastan amerikkalaista high schoolia. Tykkäsin Beverly Hills 90210:sta, rakastan Veronica Marsia ja nyt pidin myös hurjasti Breakfast Clubista.

Heitä on viisi: sporttijäbä Andrew, hikke Brian, outo introvertti Allison, suosittu Claire sekä kovis Bender, eikä heillä tietenkään ennen tätä aamua ollut mitään tekemistä keskenään. Jokainen on ärsyttävä, mutta jokaisen kasvoihin myös avautuu jo varhaisessa vaiheessa halkeama, jokin joka kertoo muustakin kuin mitä naamion takana on. Allisonin kasvoihin se avautuu aika myöhään. Allison ärsytti minua eniten, mustanpuhuva tyttö jonka kasvoilla tukka roikkuu ja joka ei puhu, ynähtelee vain kimeästi ja syö muroja voileivän välissä, tuijottaa ja näyttää olevan mukana ja haluavankin olla mukana mutta ei kuitenkaan ole. Mitä se oikein kuvittelee? Miksei se sano mitään? Miten se kuvittelee voivansa vaikuttaa, olla osa joukkoa, kun ei se puhu mitään?

Kaikki kinastelevat vuoroin keskenään (ihailin sitä, miten he uskalsivat sanoa vastaan ja puolustaa toisiaan, ja miten nopeasti kaikki kääntyi, yhtäkkiä pilkan kohteena oli joku toinen, kaikki vuorollaan), ja nopeasti kaikki myös asettuvat yhteen rintamaan opettajaa vastaan, joka edustaakin aikamoisen raivohullua aikuista. Ehdottomasti söpöintä on hikke Brian (Anthony Micheal Hall) pilvessä aurinkolasit päässä.

Sitten alkaa rakoilla. Vaikuttava kohtaus: Andrew lähestyy Allisonia kysyäkseen tämän kotioloista, vilpittömänä toisin kuin Brian, joka ei ollenkaan tajunnut Allisonin tukahtunutta purkausta. Allison avaa suunsa, ja sieltä alkaa putoilla kaikenlaista, myös totuuksia: Sinä tottelet aina kaikkia muita. Sporttijäbä ei kuitenkaan luovuta, vaan vaatii saada tietää Allisonin perheestä. Lopulta Allisonin suojaus murtuu ja hän kakaisee: My parents ignore me.

Sitten he istuvat ringissä ja kertovat totuuksia, mistä tuli jälki-istuntoa, millaista kotona on. Andrew tunnustaa: Totta se on, en osaa ajatella omilla aivoillani. Hän joutui jälki-istuntoon yritettyään tehdä vaikutuksen isäänsä. Clairen vanhemmat käyttävät tyttöä omien riitojensa välikappaleena. Kaikilla on jotain, kaikki toivovat kamalasti jotain, kaikki välittävät muiden reaktioista. Kaikilla on kotona joko välinpitämättömät tai kohtuuttomia odotuksia asettavat vanhemmat, tai vain hirviöt. Se on totta, niin vain on, eikä se ole yhtään kliseistä vaan totta.

Mutta kun rehellisyys on riisunut kasvot, sitten aletaan jorata vapautuneesti, yksin ja yhdessä, nörtti ja kovis ja kaikki siltä väliltä. Sen haluan tästä muistaa, sen itkun jälkeisen paljauden. Tytöistä tulee kavereita ja toiselle tehdään makeover (tietysti), ja lopuksi Brian kirjoittaa kaikkien puolesta upean tekstin, joka jätetään opettajalle.

Olen ihastuksissani. Yhdeksän tuntia täydellistä luppoaikaa voi johtaa hyviin seurauksiin, olen aina ollut sitä mieltä. Vaikka väliin mahtuisi muutama tappelunalku, pilvihäröilyä ja ilkeyksiä jotka osuvat maaliin, tai siis niitä täytyy mahtua, ja se on ehkä edellytys kaikelle, jonkinlainen kommunikaatio. Olen edelleen sitäkin mieltä, että se tyttö joka ei aluksi puhunut mitään, on ärsyttävä. Täytyy puhua. Täytyy kertoa, mitä ajattelee. Täytyy antaa itsestään jotain. Mutta Allisonilla oli syynsä. (Ja entä jos ei tiedä mitä ajattelee tai miltä tuntuu, ei ole oppinut kysymään, mutta se on jo eri tarina. Siitä pitäisi tehdä tarina.)

Sitten kun Allisonin hiukset oli kammattu pois kasvoilta ja silmissä rajaukset vähän haaleampaa sävyä kuin mustaa suttua, hän sai poikaystävän. Mutta ei anneta sen häiritä (no, kasvothan onnistuneen mekaoverin jälkeen näkyvät paremmin). Hikke ei saanut tyttöä, mutta ei anneta senkään häiritä. Jälki-istuntoa valvonut opettaja jäi lukemaan hänen sanojaan, hänen sanansa saivat kuvata sitä mitä heille oli tapahtunut. Parasta ei ole vain se, että opettajat eli aikuiset tajuaisivat että heissä kaikissa onn sekä urheilija, aivot, prinsessa, kahjo ja rikollinen, vaan että myös he itse tajuavat sen.

Kuvat: toast.net

Wordlessness

Words are the great sin against wordlessness. Tätä Monika Fagerholmin siteeraamaa lausetta (ilmeisesti Samuel Beckettiltä) ajattelen usein.

Silloin kun sanat ovat loppuneet tai ne eivät juuri nyt riitä, voi tehdä jotain sellaista kuin katsoa tämän Docventures-dokumentin James Nachtweystä. http://areena.yle.fi/tv/2246159

Nachtwey on yhdysvaltalainen sotavalokuvaaja, joka on kuvannut viimeisen 30 vuoden aikana Afganistanissa, Irakissa, Bosniassa, Ruandassa, Kosovossa, Israelissa, Thaimaassa vuonna 2004 ja New Yorkissa 2011, nälkäänäkeviä Afrikassa ja Indonesiassa ihmisiä, jotka asuvat junaradan varteen levitettyjen pressujen päällä.

Alkoi itkettää monta kertaa. Kuten ne pienet pojat, jotka jossakin Kosovossa ylittävät eristyslangan ympäröimän alueen pienet kukkakimput kädessään ja laskevat kukkia pressujen peittämien ruumiiden päälle, se tottuneisuus heidän liikkeissään. Joskus olen kuvaajille niin kateellinen. Siihen mihin eivät sanat pysty, siihen pystyy kuva, onko se niin? En tiedä. Lopussa Nachtwey sanoo: "We must look at it. We're required to look at it. We're required to to what we can about it. If we don't, who will?"

Kunpa vielä löytäisin oman tapani tehdä.

Nachtwey esitetään dokumentissa varautuneena erakkoluonteena, joka käsittelee sota-alueilla kokemiaan hirveyksiä kuvaamalla, purkaa tunteensa valokuviinsa. Yksi nainen Hampurissa kertoo rakastuneensa häneen, mutta ilmeisesti etäisyyteen on ollut pakko tottua. On tässä yksinäisessä sudessa ihmisrakkauttakin. Parasta ystäväänsä, käsikirjoittaja Denis O'Neillia Nachtwey kiittää vierellä pysymisestä valokuvanyttelyn avajaisissa ja heittää, että näyttelyhässäkän jälkeen on aika suunnata vuorille, "head for the sierras".

Kollegoiden mukaan Nachtweystä tekee poikkeuksellisen se, että hän ei etäänny hurjassakaan tilanteessa, vaan pysyy paikalla ja kuvaa kädenkosketuksen päästä. Kun Nachtwey puhuu todistamastaan joukkomurhasta Ruandassa tai köyhydestä Indonesiassa, hänen äänensä on hiljainen ja tasainen. Katsoessani tällaisia dokumentteja ja kuvia alan myös miettiä, mitä kukaan tekee symboleilla, vertauskuvilla ja rivien väleillä, kun kaikkein kipein, kovin ja myös kaunein on kuitenkin aina silmien edessä, ilmaistavissa vain kertomalla mitä tapahtuu. Vertauskuvien ja viitteellisyyden ystävälle tämä on vaikea ajatus, mutta siltä joskus tuntuu.

Lopussa Nachtwey pudottelee suuria sanoja valokuvaamisen filosofiasta ja valokuvaajan roolista ihmisten hädän kuvaajana, mutta ehkä mahtipontisuus hänelle sallitaan. Yksi asia tässä dokumentissa ja sen kohteessa kyllä vähän häiritsee. Nachtwey näyttää tyylikkäästi harmaantuneelta Ken-nukelta, henkilöltä Kauniista ja rohkeista. No, ulkonäön ei pidä antaa hämätä.