Olen aina tuntenut vetoa sanoihin kovaksikeitetty dekkari. Nykyään tykkään myös kaikesta, joka on noir, ja Jenshän on trilogiansa myötä lanseerannut käsitteen Stockholm noir. Ah.
Tukholma on ihan kiva kaupunki, mutta Tukholman vireä alamaailma on erityisen kuuma. Jako oli selvä: rotu, lähiö, rikoksen laji. Rasistijengit eivät olleet mitään. Kaikkein kovimpia olivat Helvetin Enkelit, Bandidos, jugoslaavit ja Original Gangsters.
Snabba cashissa tarina nivoutuu kolmen keskushenkilön ympärille. Yksi heistä on JW, svedu, pikkukaupungin poika joka yrittää epätoivoisesti peittää menneisyytensä ja luoda itsestään Stureplan-kelpoisen snobin. JW on fiksu ja voisi olla ihan sympaattinen, ellei olisi niin kiimainen rahan perään. Hm, miksi sympatiseeraan wannabe-snobia, joka häpeää taustaansa? En tiedä. JW on kuitenkin ajatteleva kaveri, ja helposti lähestyttävä ehkä siksikin, että ei ole aidosti osa kieltämättä vastenmielistä Stureplan-jengiä. JW juttelee yhtä sulavasti snobien kanssa merkkivaatteista ja osakkeista kuin lähiön arabien kanssa koksukaupan logistiikasta ja hinnoittelusta. Lisäksi hän haluaa pakkomielteisesti löytää sisarensa Camillan, joka katosi selittämättömästi neljä vuotta sitten.
Kaksi muuta päähenkilöä: Jorge, J-boy, notkea chileläinen diilerilahjakkuus, joka hämmentää kyttiä liukkailla liikkeillään. Kaapin kokoinen serbi Mrado, kovis joka heltyy vain kun Lovisa-tytär lepää hänen käsivarttaan vasten. (Tykkään myös kaikesta johon liittyy Balkan, joskus se saa myös kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Sitten kun olet varma siitä, että hän ymmärtää keneltä toimitat terveisiä, tee hänestä selvää. Oletko koskaan leikannut vatsaa auki? – Olen, pistimellä Srebrenicassa 1995.) Kaiken kaikkiaan, hyvin rakennetut keskushenkilöt, joiden puuhista avautuu herkullinen näköala Tukholman järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Lapidus on kirjailijuutensa ohella asianajaja, joka kustantajan esittelyn mukaan on "edustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia". Ainakin kerronta on kutkuttavan sujuvaa, jotenkin itsetietoista ja samalla letkeää, ja putoilee suvereenisti kohdalleen yläluokan hulppeissa kartanobileissä, latinodiilereiden kanssa McDonaldsilla ja jugoslaavipamppujen kuntosaleilla. Tykkään merkkidroppailusta ja yksityiskohtaisesta pukeutumisen kuvailusta. Tykkään myös lyhyistä lauseista. Tiuhaan viljelty tyylikeino: kaksoispisteet ja lauseet ilman verbejä. Mrado omasta mielestään: nero. Enää vakuutettava: Magnus Lindén, Wolfpack. He tapaisivat Golden Cave -pubissa Fittjassa. Puolueettomalla maaperällä. Välillä se tuntuu vähän maneeriselta, mutta tykkään silti.
Bonussyy digata Lapidusta: Wikipedian mukaan hän on ottanut kielellisiä vaikutteita muun muassa "kirjailijakollega Jonas Hassen Khemirin kirjoista". Paranee vaan! Jens osaa ottaa oppia parhaalta.
Sivistyneemmät ihmiset tämän jo tietävät, mutta Jens Lapidushan on itse syntisen komea, siis todella komea, niin komea että kelpaa kirjojensa kansikuvaksi ja säilyttää silti uskottavuutensa. Jens on vähän kuin yhtä aikaa omat rikollisensa, paljon nähnyt asianajaja, joka niitä edustaa, sekä tummakatseinen kirjailija, joka kaikesta kirjoittaa. Aah.
Ainoa, joka vähän pistää silmään, ovat "kuulustelupöytäkirjat" henkilöiden oikeudenkäynneistä tai esimerkiksi poliisin järjestäytynyttä rikollisuutta kitkemään perustaman Nova-projektin "raportit". Tiedetään, Jens, ne toimivat kerronnallisina kikkoina ja sinä olet varmasti loistokas juristi ja kirjoitat poikkeuksellisen sujuvia kuulustelupöytäkirjoja, jos sinun niitä edes pitää kirjoittaa, mutta säästä kirjallisilla kyvyilläsi leveily kuitenkin mieluiten ihan siihen tarinankerrontaan ja tule sen sijaan nyt ottamaan mun kanssa drinkki tai kaksi, vie mut Stureplanille Kharmaan, näytä ne koksupellet, haluaisin myös nähdä muutaman jugoslaavipahiksen, mennään Sollentunaan, näytä mulle kaikki mitä tiedät Tukholman pimeästä puolesta.
Kuvat: Like.fi, novellix.se, Dan Hansson/SvD/Scanpix
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti