Swimming Home

Olen lukenut englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on Swimming Home (And Other Stories 2011) ja sen on kirjoittanut Deborah Levy.

Tapahtumalla on mittava uutisarvo, koska en yleensä lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Tähän on syitä, joista aioin nyt kirjoittaa. Kirjoitan niistä kuitenkin joskus toiste, koska nyt haluankin kirjoittaa lyhyistä tiheistä kirjoista, joissa on kirkkaita, tosia lauseita ja henkilöitä, jotka pudottelevat noita totuuksia suustaan.

Kaksi brittiperhettä on vuokrannut huvilan Etelä-Ranskasta kesäloman viettoa varten: puolalaissyntyinen runoilija Jozef Jacobs, tämän ulkomaanreportterivaimo Isabel ja teini-ikäinen tytär Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell. Eräänä aamuna huvilan uima-altaassa makaa alaston tyttö. Ei jää sinne makaamaan, vaan nousee ylös ja seisoo pian heidän edessään pudistelemassa vesipisaroita alastomasta ruumiistaan.

Tytön nimi on Kitty Finch ja hän sanoo, että vuokra-aikatauluissa on tapahtunut sekaannus. Tilanne on kiusallinen. Sitten Isabel Jacobs tarjoaa tytölle yösijan tyhjässä huoneessa, kunnes tämä pääsee muualle.

Ventovieraan tytön ilmaantuminen, jääminen, yhtä aikaa hajamielisyys ja paljas läsnäolo alkavat nopeasti herätellä esiin katastrofeja, jotka väreilevät henkilöiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Lukija tietää koko ajan, mitä tulee tapahtumaan, mutta haluaa tietää, miten se käy.

Kitty Finch on kaunis, usein alasti, itseoppinut kasvitieteilijä sekä, kuten pian paljastuu, orastava runoilija. Hän änkyttää puhuessaan, hän on rikki ja auki, arvaamaton ja hermostuttava. Hän rikkoo ne pinnat, joita ihmisten on pakko pitää koossa pystyäkseen jatkamaan elämäänsä.

She leaned forward. 

'Something happened to me this year. I've forgotten things.' She frowned and he saw that the burn on her forehead was beginning to blister. 

'What sort of things?' 

'I can't rah rah rah rah rah.' 

She was not a poet. She was a poem. She was about to snap in half. He thought his own poetry had made her la la la love him. It was unbearable. He could not bear it. She was still trying to remember how to say remember.

Kukin suhtautuu Kittyyn omalla tavallaan: Josef uteliaasti, avautuen, Isabel kuin ärhäkkä koira joka tulee lähelle mutta vetäytyy saman tien pois. 14-vuotiasta Nina Jacobsia oudon piittaamaton nuori nainen kiehtoo. Mitchell on avoimen vihamielinen, Laura yrittää puhua hämmennystä syrjään mutta purnaa hiljaa. 

Swimming Home on vain 157 sivua pitkä. Ihailen kirjaa, mutta ihan kokonaan se ei päästä lähelleen. 157 sivuun mahtuu tarina jolla on traaginen loppu, mutta olennaisinta on ihmisten välisten suhteiden vyyhti, jonka Levy lataa vähäeleisiin ja yhtä aikaa järkyttävän suorasukaisiin lauseisiin. Kyse on surusta ja surun käsittelemisestä, yllättäviin sattumuksiin ja vierauteen suhtautumisesta, kipeydestä ihmisissä joka saa heidät etääntymään toisistaan.

Ihailen kirjoja, joissa syöksähdetään harmittoman oloisista lauseista paljaisiin totuuksiin. Ihmettelen myös kirjoja, joissa ei pysytellä yhden henkilön näkökulmassa. Niin on melkein kaikissa kirjoissa, joista nykyisin pidän. Tässä kerronta sen sijaan vuorottelee henkilöiden välillä, ja kuitenkin tunnelma pysyy tiheänä ja uskottavana.

Tilasin Swimming Homen Amazonista, koska Monika Fagerholm hehkutti sitä Iiris-lehdessä joskus viime vuonna. Ei tarvitse selittää, miksi haluan lukea kirjoja, joita Monika Fagerholm ihailee. Kiinnostuin kirjasta myös, koska siinä on helteinen Etelä-Ranska, uima-allas, vieraan ilmaantumisen synnyttämä psykologinen jännite sekä vääjäämätön romahdus.

Kun luin kohtauksen, jossa Kitty ja Nina nukkuvat Kittyn pienessä huoneessa, sameassa ja helteisessä kuin kasvihuone, ajattelin ymmärtäväni Monikan innostuksen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, mitä tytöt huoneessa ajattelevat. Heissä huokuu ja kuplii mysteeri ja uhka.

Lukiessani aavistelin kuitenkin hiukan pettymystä. Jäikö kirja lopulta pikkuisen etäiseksi?

Ensin kuvittelin, että se voisi johtua harjaantumattomuudestani lukea englanniksi. Sitten ajattelin Deborah Levyä. Ehkä hänen tyylinsä on sellainen. Swimming Home ei revittele. Sen pinta on niukka ja tyylikäs, mutta suuret lohkareet liikahtelevat pinnan alla.

Jotain niissä on, poissaolevan oloisissa tytöissä, jotka yllättäen pudottelevat häpeämättömiä lauseita suustaan. Ja tällaisissa kirjoissa, jotka ovat kutsuvia kuin ylellisessä uima-altaassa välähtelevä vesi ja syviä kuin meri.


Kuva: themanbookerprize.com

Kaiken keskellä Mary Swann

Ensimmäinen ajatukseni, kun luin takakannen: Carol Shieldsin on ollut pakko nauttia suunnattomasti kirjoittaessaan tätä.

Kaiken keskellä Mary Swann (Otava 2010) on nerokas, ihastuttava kirja. Jo ennen kuin olin lukenut sivuakaan, tiesin että siitä tulee lempi… ei, lempikirja ei kyllä ole oikea sana. Pikemminkin hyvä ystävä.

Kaiken keskellä Mary Swann on nerokas, koska se on lennokas ja sopivan mutkaton, ei niin täynnä vaativia kulmia ja koukkuja, että oleminen hankaloituisi, osaa nauraa, näkee tarkasti.

Se on parodia kirjamaailmasta, mysteeri, vetävä ja monitasoinen romaani. On neljä päähenkilöä ja viisi osaa, joista ensimmäiset on kirjoitettu kunkin päähenkilön näkökulmasta. Kaikilla neljällä näkökulmahenkilöllä on jotakuinkin pakkomielteinen suhde parikymmentä vuotta sitten kuolleeseen Mary Swanniin, vähäpätöiseen naiseen, jonka elämä päättyi äkisti ja väkivaltaisesti.

Mary Swann oli köyhä pientilallisen vaimo, jonka elämä kaikkien todisteiden perusteella pyöri vankasti arkisten askareiden ympärillä. On kuitenkin yksi hämmästyttävä poikkeus. Hän jätti jälkeensä runokokoelman, Joutsenlaulun, ja se tasan satasivuinen teos saa kourallisen tutkijoita sylkemään innosta vielä kaksikymmentä vuotta naisen kuoleman jälkeen.

Kun luin Mary Swannin runoja ensimmäisen kerran (Wisconsinissa, sillä hyttysverkolla suojatulla kuistilla, kärpästen suristessa), tajusin yhtäkkiä joutuneeni mitä järisyttävimmän luonnonvoiman valtaan. Valpastuin heti, valahdin voimattomaksi, juoksutin sormia sanojen alla ja kirjoitin kuumeisesti kommentteja marginaaliin (ja tajusin sillä samalla hetkellä sen puolimurheellisen tosiasian, että sitä minä tulisin aina tekemään, missä olisinkin). Istuin sen jälkeen hievahtamatta muutaman minuutin ja luin sen uudelleen.

Onpa innostus kasvanut niinkin suureksi, että Mary Swannin kunniaksi on päätetty pitää symposiumi. Ongelma vain on, että Swannista ja hänen kituliaasta elämästään on kiusallisen vähän tietoa saatavilla. Tyttären epämääräisiä muistoja, tyrmistyttävän arkisia muistiinpanoja sekä yksi täytekynä. Miten pimeässä mökissä elänyt nainen, jolla ei ollut varaa kunnollisiin kenkiin, kykeni kirjoittamaan järisyttävää kanadalaista lyriikkaa?

Kirjassa selvitetään siis salaisuutta, mykkää ja ilmeetöntä, naisen salaisuutta, kirjailijan salaisuutta. Ja ketkä selvittävät: ihana feministitutkija Sarah Maloney, neuroottinen elämäkerturi Morton Jimroy, arkinen kirjastonhoitaja Rose Hindmarch sekä älykäs herrasmieskosmopoliitti, toimittaja ja kustantaja Frederic Cruzzi. Tarvitseeko sanoa muuta?

Swannin runojen pinta liikuskelee arkisten asioiden parissa. Mutta onko veri verta vai runoilijan keino käsitellä uskonnollisuuttaan, viittaus pyhän ehtoollisen sakramenttiin?

Veri lausuu nimeni 

rakoin häpäisee päiväni 

sen vähän mitä on se ottaa, 

ajan ryövää, luita hankaa.

Rose Hindmarch ei kykene sanomaan ääneen sanaa kuukautiset. Se, miten verirunoon liittyvät kalanperkeet, on jo hulppeaa komediaa.

Jääräpäisesti entusiastit näkevät Mary Swannissa haluamansa. Sarah Maloney venyy jylhiin ja juureviin tulkintoihin hänen vähien säkeidensä äärellä, Morton Jimoroy näkee sulavasti yhteyksiä Emily Dickinsoniin ja Jane Austeniin ja ohittaa vähemmän arvostetun kirjailijan, jonka innokkaaksi lukijaksi Swann tiedettiin. Rose Hindmarchilla oli kosketus naisen arkielämään, mutta hän arkailee vetää huimapäisiä johtopäätöksiä. Frederic Cruzzi päätti kustantaa Swannin runot, mutta mitä oikeastaan tapahtui sinä iltana, jolloin huivipäinen muori ojensi hänelle muovipussillisen paperilappusia?  

Näkökulmien törmäyksistä syntyy herkullisia kohtauksia.

”Vaatteista?” Jimroyn kynä liikkui vikkelästi. 

”No kun hänellä ei ilmeisesti ollut sopivia vaatteita. Kirkkoon siis.” 

”Niinkö te luulette? Voisiko se olla totta?” 

Rose huomasi, että mies oli pettynyt. ”Kyllä”, hän sanoi. ”Minä luulen, että se oli se syy.” 

”Ei siis esimerkiksi se”, Jimroy sanoi, ”että Swann olisi tuntenut hengellisyytensä olevan, no, monimielisempää kuin seudun tavallisen kirkkokansan. Että se oli vähän kuin kirkon opin rajojen ulkopuolella?” Hän tuijotti Rosea silmät viiruina. ”Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.” 

”Ymmärrän kyllä, mitä te tarkoitatte, herra Jimroy. Morton. Mutta olen silti sitä mieltä, että no, luultavin syy oli se, että hänellä ei ollut oikeanlaisia vaatteita.”
 

Swannistit ovat päättäneet tehdä Mary Swannista runoilijan. Mutta nainen katoaa heidän ulottuviltaan. Konkreettisia esineitä katoaa. Mary Swannista ei saa otetta. Ja silti he yrittävät, taistelevat kivenkovaan pukeakseen sanoiksi hänet, itsensä ja maailman, näkevät vaivaa saadakseen haltuunsa salaisuuden ja taistelevat pahinta pelkoa vastaan: että mitään salaisuutta ei ole.

1980-luvulla kirjoitetussa romaanissa kirjoitetaan viehättävän paljon kirjeitä. Loppukohtauksessa taas voi suorastaan nähdä rusotuksen, joka Maloneyn, Cruzzin, Jimroyn ja muiden poskilla leikkii, kun he askartelevat erään runon kimpussa. Runous pakenee määritelmiä, rakkaus pakenee määritelmiä, mutta keskeisiä hetkiä tässä romaanissa eletään toisten ihmisten kanssa.

Mary Swann on ensimmäinen lukemani Shields, mutta jää tuskin viimeiseksi. Shieldsin yhteydessä näytään usein mainitsevan sellaisia sanoja kuin arki, naisen elämä, akateemiset piirit. Ymmärrän, miksi. Häntä tunnutaan pitävän toisaalta terävänä ihmissuhteiden ja naisen aseman kuvaajana, toisaalta jotenkin vähän kodikkaana. Joka tapauksessa tässä teoksessa myhäily tihkuu läpi joka sivulla. Se on mainiota. Otan uutta ystävääni kädestä, ja hihkuen hyppelemme auringonlaskuun.

Words are the great sin against wordlessness

On vaikeaa kirjoittaa tärkeistä kirjoista ja kirjailijoista (onko se myös tarpeetonta?), mutta joskus on pakko. Viime aikoina ovat kaksi naista opettaneet minulle kirjoista ja kirjoittamisesta eniten. Tai eivät opettaneet, vaan näyttäneet: Täällä on tie. Nimittäin Monika Fagerholm ja Marguerite Duras.

Mitä muuta voi sanoa Monika Fagerholmista, kuin että hän on Suomen ihmeellisin kirjailija ja rutistettavan ihana?

Kun luen Monika Fagerholmin romaaneja, vaikkapa Diivaa, Amerikkalaista tyttöä tai Lolaa ylösalaisin, se ei ole lukemista, ne eivät ole romaaneja. Näen tyhjän uima-altaan talon kellarissa, uimahyppytornin ja keltaisen sadetakin, tytön jonka tukka ulottuu ikkunasta maahan asti. Minä en lue. Minä näen. Minä olen siellä.

Syksyllä sain syntymäpäivälahjaksi ihanan pinkin opuksen, Miten kirjani ovat syntyneet 5 (WSOY 2012). Meistä tuli heti alkuun aika läheisiä. Ensimmäiset yöt nukuin kirja sängyllä vieressäni. Teoksessa 18 kirjailijaa kertoo kirjoittamisestaan, sen syistä, millaista se on ja miten se alkoi. Tekstit ovat alun perin luentoja, jotka pidettiin Studia Litteraria -luentosarjassa keväällä 2012.

Voisin siteerata jokaisen lauseen Monika Fagerholmin tekstistä. Hän siteeraa omassa osuudessaan Samuel Beckettiä: ”Words are the great sin against wordlessness” ja jatkaa:

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. Esimerkiksi hienojen mielipiteiden muotoilemisen kanssa. Se tulee myöhemmin. 

Fagerholm kertoo osallistuneensa 1990-luvun alussa Outi Nyytäjän viikon mittaiselle dramaturgian kurssille, joka lopulta muutti koko hänen tapansa kirjoittaa. Kurssilla katsottiin yhtä ja samaa elokuvaa yhä uudestaan, ja mutta mitään ei saanut analysoida. Tapahtumia sai katsoa, ja ihmisiä, asioita, liikettä, mutta ei analysoida. (”Älä katsele kenenkään toisen silmin vaan näe itse, sihisi Outi Nyytäjä. Ja kirjoita sitten kuin pieni eläin.”)

Sen jälkeen Fagerholm rupesi ajattelemaan 60-luvun värejä, luki lehtiä, katsoi kuvia, aloitti tyhjästä paperista ja kirjoitti Ihanat naiset rannalla.

Mutta sanat eivät riitä. Sanat ovat vain – sanoja. 

Words are the great sin agaist wordlessness. Jotta voisi kohdata jotakin on oltava suojaton, alaston. 

Ja siitä kirjoittamisessakin on kysymys. Ei kirjoittamisesta, sanoista tai hienoista ajatuksista, vaan elämästä – ja jonkinlaisesta rehellisyydestä siinä. Ja epäsanojen, hiljaisuuksien, aukkojen kunnioittamisesta.

”Kirjoittamisen yksinäisyys on yksinäisyyttä jota ilman ei synny kirjoitusta.” 

Marguerite Duras’n Kirjoitan (Like 2005) on järisyttävin kirja kirjoittamisesta, jonka olen lukenut. Siinä on kaikki, mutta siitä ei voi puhua. Mutta ei sekään ole kirja. Se on kirjoittamista itsessään, hengittämistä. Sellainen on Duras’n rytmi, mutta tunne johtuu ehkä myös siitä, että Duras saneli kirjan 78-vuotiaana rakastajalleen Yann Andrealle. Siis puhui, vanha, katkonaisesti hengittävä nainen. Sellaista tekstiä kai syntyy, kun puhuu rakkaalle ihmiselle ja tietää, että aikaa on vähän.

Duras puhuu kirjoittamisesta, talostaan Neauphlessa, pojastaan, jonka onni on hänelle kaikki kaikessa.

Yksinäisyyttä ei löydetä, se luodaan. Yksinäisyys luo itse itsensä. Minä loin sen. Koska olin päättänyt että täällä minun on oltava yksin, että minun täytyy olla yksin voidakseni kirjoittaa. Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne – pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta. Tarvitsin kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin kirjoittamaan, minkä äsken sanoin.

Tällaisia sanoja luettuaan ei tarvitse ajatella mitään.

Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja.

Ja sitten kohta, joka koskee joka kerta:

Avoin kirja on myös yö.  

En tiedä miksi nämä sanat, jotka äsken sanoin, itkettävät minua.

Arvon leidit osoittavat, että kirjoittaminen voi olla hengittämistä, huohottamista, liikkumista eri tahtiin tekstissä, astumista sen sisään, ei sen tarkkailua ylhäältä tai ulkoa käsin. Ehkä tärkeämpää kuin se mitä tietää, on se, mitä ei tiedä. Ja että uskaltaa piirittää sen. 

En halua vielä luopua näistä naisista. Ehkä joskus kirjoitan Fagerholmin tai Duras’n kirjoista lisää. Nyt lopetan tähän.

Kuva: wsoy.fi

Syrjästäkatsojan tarina

(Varo! Sisältää juonipaljastuksia!)

Kannattaako tarttua uudelleen kirjoihin, jotka ovat olleet tärkeitä nuorena, melkein kaksikymmentä vuotta sitten? En tiedä.

On tietysti ikuisia rakkauksia, turvakirjoja, jotka kulkevat mukana läpi vuosien eivätkä lakkaa kuiskimasta, kirjoja joita ei ole koskaan jättänytkään. Sellaisia ovat esimerkiksi Runotytöt.

Sitten on olemassa riski, että vuosikymmenen tauon ja uuden lukemisen jälkeen jokin näyttää epämukavasti muuttuneen. Minä itse tai kirja.

Kun olin 13, lempikirjani oli Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. Olin lukenut myös Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja muuta Brontën sisaruksilta, mutta mikään ei vaikuttanut yhtä voimakkaasti kuin tämä Charlotten vuonna 1853 julkaistu romaani. Nyt, viime vuonna kun täytin 30, en muistanut kirjasta enää muuta kuin oman kokemukseni, jotakin läheistä ja samalla voimakasta, niin mahtavaa ettei sellaista melkein ollut.

13-vuotiaana maailmankuvani oli vahvasti Jane Austenin ja Brontën sisarusten värittämä. Sittemmin on onneksi toisin, vaikka tunnen edelleen kaipuuta television kartanosarjojen miljööseen. Ja, no, tavallaan haaveilen (tunnen) eläneeni viktoriaanisella ajalla. Päätin lukea Syrjästäkatsojan tarinan (WSOY, 1966) uudestaan. 180. sivun kohdilla aloin olla järkyttynyt.

Nautin kyllä Brontën täsmällisestä kaunopuheisuudesta ja ympäristön ja mielentilojen yksityiskohtaisesta kuvauksesta. Nopeasti piirtyi esiin kuva nuoresta Lucy Snowesta, orvosta, joka jo varhain oli kohdannut elämän kovuuden ja ankaruuden. Kirjassa viitataan vain epämääräisesti onnettomaan tapaukseen, joka jättää Lucyn kodittomaksi ja varattomaksi. Sen sijaan, että asettuisi jonkun varakkaan henkilön tai kaukaisen sukulaisen elätettäväksi, Lucy päättää tehdä kaikkensa elättääkseen itse itsensä kunniallisesti.

Hiljainen, älykäs, oman paikkansa tunteva, periaatteellinen ja tarkkanäköinen nainen päätyy osin huimapäisyytensäkin ansiosta Belgiaan Villette-nimiseen kaupunkiin ja onnistuu saamaan työpaikan englanninopettajana ylhäistyttöjen sisäoppilaitoksesta.

Asema varattomana, naimattomana naisena asettaa tietysti Lucyn ahtaaseen asemaan 1800-luvun lopun sosiaalisessa hierarkiassa. Lucy on luonteeltaan tarkkailija, ja hänen ulkopuolisuuttaan lisää se, että hän elää vieraassa maassa vieraan kielen keskellä. Kaiken lisäksi Lucy on englantilainen ja protestantti, mikä tempoilevien katolilaisten keskellä on omiaan korostamaan hänen jäykkyyttään. (Kulttuurieroista hersyy kirjassa paikoin mainiota huumoria – se tosin ei ollut jäänyt 13-vuotiaan lukijan mieleen.)

Ehkä sosioekonomisen aseman vuoksi, osaksi omasta luonteestaan johtuen, joka tapauksessa Lucy on itsehillinnän, vähään tyytymisen ja itsensä kieltämisen mestari. Jotakin tunnistettavaa, myönnän, mutta kaiken kaikkiaan vähän kiusallista. Kyllä kai itselleen voisi edes hiukan nautintoja suoda. Eipä aikaakaan, kun olen raivoissani. 

Sattumalta Lucy löytää Villettestä rakkaat perhetuttunsa, kummitätinsä rouva Brettonin ja tämän pojan, salskean tohtori Johnin. Vieraassa kaupungissa tarjoutuu näin äkisti mahdollisuus seurusteluun lämpimien ja viisaiden ihmisten kanssa, jotka vieläpä selvästi ovat mieltyneet Lucyyn.

Lucy tiedostaa kipeän selvästi oman asemansa suhteessa varakkaaseen perheeseen. Toisaalta hän ei voi mitään kiitollisuudelle, joka hiipii hänen vuosien kylmettämään sydämeensä. Niinpä hän joutuukin toppuuttelemaan itseään:

”Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi”, pyysin. ”Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin, ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti – aivan levollisesti.” 

Alan hermostua. Kuka kieltää itseltään iloitsemisen, kun sellaiseen lopulta tarjoutuu mahdollisuus? Lucyn selkeä vakaumus pitäytyä naimattoman, asemattoman naisen roolissaan ja ylläpitää näin ehtymätöntä juopaa sydämellisiin sukulaisiin nähden alkaa tuntua tekopyhältä. Nauti, nainen! mutisen.

Seurustelu Brettoneiden kanssa kuitenkin syvenee, ja joutuupa Lucy huomaamaan mainitun tohtori Johnin herättävän hänessä vaarallisen lämpimiä tunteita. Käy onnellisesti: hermoherkkä Lucy sairastuu ja pääsee joksikin aikaa asumaan Brettoneiden viihtyisään kotiin. Hänen sieltä lähdettyään tohtori John lupaa kirjoittaa – heidän välilleen on kehittynyt lämmin ystävyys, jota Lucyn mielessä vain hetkittäin sumentavat kielletyt, huolellisesti kätketyt tunteet.

Lucy käy järkensä kanssa tiukkoja keskusteluja siitä, kuinka lupaukseen tulee suhtautua:

”Ja jos hän kirjoittaisikin”, mutisi se, ”entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa – mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua – älä päästä mitään lahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta –” 

Tuiman puhelun päätteeksi järki latoo suorat sanat:  

”Mutta entä jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?”  

”Et koskaan!” julisti järki. 

Miten vahingollista luettavaa 13-vuotiaalle! Älä toivo mitään, älä kerro mitään, älä missään nimessä paljasta mitään! Ei ole mitään ihailtavaa siinä, sihisen, että kieltää itsensä ja nielee tunteensa, kieltäytyy avaamasta älyään ja iloaan toiselle, taipuu typerän ylpeyden edessä. Hulluutta, yritystä, itsensä alttiiksi asettamista, paljastamista, sitä me tarvitsemme!

1800-luku, naisen asema, sääty, luokkaero, koetan mutista. Ei auta. Syvimmin minua järkyttää se, että 13-vuotias itseni piti tällaista kieltäymystä voimakkaana, kauniina ja koskettavana elämyksenä. Tällainen nainenko oli hurmoksellisen samaistumiseni kohde, tällaisenko kuvan ihmisenä ja naisena olemisesta olin valmis omaksumaan?

Pahaenteistä, voisi sanoa.

Sentään nyt osaan kiukustua, ajattelen. Luen eteenpäin.

Lopulta alkaa tohtori Grahamkin näyttäytyä maltillisemmassa valossa. On kuin Lucyn arvostus miestä kohtaan laskisi hieman. Aidon syrjästäkatsojan tapaan hän saa kohta seurata, kuinka tohtori Grahamin sydämen valloittaa nuori perijätär, viehättävä pikku olento Pauliina. Lucy tunnustaa kaksikon sopivan toisilleen täydellisesti ja pystyy nauttimaan heidän onnestaan melkein ilman pistoksia.

Sillä toinen henkilö on entistä enemmän alkanut vallata alaa Lucyn analyyttisessä mutta kaiken aikaa rakkaudennälkäisessä mielessä. Hitaasti, salakavalasti, alkuun vastentahtoisesti. Mutta sitten! Millaista hitaasti puhkeavan tunteen jämerää, peräänantamatonta ilotulitusta.

Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa – niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi.

Mitä pidemmälle luen, sitä helpottuneemmaksi tulen.

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni.

Niin, suhde solmitaan ensin väkevien tunteiden vahvistamaksi ystävyydeksi. Olen valmis hyväksymään tämän. Se ei tunnu tyytymiseltä, vaan mahdollisuudelta hienoon ihmissuhteeseen omalaatuisen mutta kunnioitettavan ihmisen kanssa. Aika hieno veto, myönnän.

Kun ystävyys kuitenkin lopulta jalostuu lujaksi rakkaudeksi, hellin sanoin, ahmin sivuja mykkänä ihailusta.

Ja arvostukseni Lucy Snowe’ta kohtaan kohoaa. Kun Lucy tuntee seisovansa tasaveroisena toisen ihmisen rinnalla, kun tämä näkee hänen koruttomuutensa suunnattoman suuruuden ja hänen oikkujensa inhimillisyyden eikä kavahda pimeää voimaa Lucyssa, silloin osaa Lucykin rakastaa.

Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan.

Minkä kohtalon Brontë olikaan varannut elämän kolhimalle Lucy Snowelle! Lujan, uskollisen ja intohimoisen rakkauden sekä mahdollisuuden toteuttaa itseään ja kunnianhimoaan opettajantyössä. Lucy ei joudu luopumaan itsenäisyydestään eikä tuntemaan itseään alemmaksi, hän elättää itse itsensä ja saa mahdollisuuden elää rakastamansa miehen rinnalla.

Tavoittelemisen arvoista kenelle tahansa, millä vuosisadalla tahansa.

Syrjästäkatsojan tarina on siis suorastaan vapaan rakkauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja säädystä ja uskontokunnasta riippumattoman rakkauden julistus. Tasa-arvoista rakkauttakin enemmän mieltäni rauhoitti yksi tieto. En ollut kolmetoistavuotiaana aivan hukassa. Jotain sentään tajusin.

Kuva: publicbookshelf.com

Pidät minusta – pidät siis siitä, millainen olit itse 13-vuotiaana

Ensimmäisessä blogitekstissä kauhistellaan viktoriaanisen naisen kiusallista vaatimattomuutta. Ei ollenkaan sopivaa luettavaa 2010-luvulla! Mutta miksi kirja teki suuren vaikutuksen, kun olin kolmetoistavuotias?