Syrjästäkatsojan tarina

(Varo! Sisältää juonipaljastuksia!)

Kannattaako tarttua uudelleen kirjoihin, jotka ovat olleet tärkeitä nuorena, melkein kaksikymmentä vuotta sitten? En tiedä.

On tietysti ikuisia rakkauksia, turvakirjoja, jotka kulkevat mukana läpi vuosien eivätkä lakkaa kuiskimasta, kirjoja joita ei ole koskaan jättänytkään. Sellaisia ovat esimerkiksi Runotytöt.

Sitten on olemassa riski, että vuosikymmenen tauon ja uuden lukemisen jälkeen jokin näyttää epämukavasti muuttuneen. Minä itse tai kirja.

Kun olin 13, lempikirjani oli Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. Olin lukenut myös Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja muuta Brontën sisaruksilta, mutta mikään ei vaikuttanut yhtä voimakkaasti kuin tämä Charlotten vuonna 1853 julkaistu romaani. Nyt, viime vuonna kun täytin 30, en muistanut kirjasta enää muuta kuin oman kokemukseni, jotakin läheistä ja samalla voimakasta, niin mahtavaa ettei sellaista melkein ollut.

13-vuotiaana maailmankuvani oli vahvasti Jane Austenin ja Brontën sisarusten värittämä. Sittemmin on onneksi toisin, vaikka tunnen edelleen kaipuuta television kartanosarjojen miljööseen. Ja, no, tavallaan haaveilen (tunnen) eläneeni viktoriaanisella ajalla. Päätin lukea Syrjästäkatsojan tarinan (WSOY, 1966) uudestaan. 180. sivun kohdilla aloin olla järkyttynyt.

Nautin kyllä Brontën täsmällisestä kaunopuheisuudesta ja ympäristön ja mielentilojen yksityiskohtaisesta kuvauksesta. Nopeasti piirtyi esiin kuva nuoresta Lucy Snowesta, orvosta, joka jo varhain oli kohdannut elämän kovuuden ja ankaruuden. Kirjassa viitataan vain epämääräisesti onnettomaan tapaukseen, joka jättää Lucyn kodittomaksi ja varattomaksi. Sen sijaan, että asettuisi jonkun varakkaan henkilön tai kaukaisen sukulaisen elätettäväksi, Lucy päättää tehdä kaikkensa elättääkseen itse itsensä kunniallisesti.

Hiljainen, älykäs, oman paikkansa tunteva, periaatteellinen ja tarkkanäköinen nainen päätyy osin huimapäisyytensäkin ansiosta Belgiaan Villette-nimiseen kaupunkiin ja onnistuu saamaan työpaikan englanninopettajana ylhäistyttöjen sisäoppilaitoksesta.

Asema varattomana, naimattomana naisena asettaa tietysti Lucyn ahtaaseen asemaan 1800-luvun lopun sosiaalisessa hierarkiassa. Lucy on luonteeltaan tarkkailija, ja hänen ulkopuolisuuttaan lisää se, että hän elää vieraassa maassa vieraan kielen keskellä. Kaiken lisäksi Lucy on englantilainen ja protestantti, mikä tempoilevien katolilaisten keskellä on omiaan korostamaan hänen jäykkyyttään. (Kulttuurieroista hersyy kirjassa paikoin mainiota huumoria – se tosin ei ollut jäänyt 13-vuotiaan lukijan mieleen.)

Ehkä sosioekonomisen aseman vuoksi, osaksi omasta luonteestaan johtuen, joka tapauksessa Lucy on itsehillinnän, vähään tyytymisen ja itsensä kieltämisen mestari. Jotakin tunnistettavaa, myönnän, mutta kaiken kaikkiaan vähän kiusallista. Kyllä kai itselleen voisi edes hiukan nautintoja suoda. Eipä aikaakaan, kun olen raivoissani. 

Sattumalta Lucy löytää Villettestä rakkaat perhetuttunsa, kummitätinsä rouva Brettonin ja tämän pojan, salskean tohtori Johnin. Vieraassa kaupungissa tarjoutuu näin äkisti mahdollisuus seurusteluun lämpimien ja viisaiden ihmisten kanssa, jotka vieläpä selvästi ovat mieltyneet Lucyyn.

Lucy tiedostaa kipeän selvästi oman asemansa suhteessa varakkaaseen perheeseen. Toisaalta hän ei voi mitään kiitollisuudelle, joka hiipii hänen vuosien kylmettämään sydämeensä. Niinpä hän joutuukin toppuuttelemaan itseään:

”Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian hellästi”, pyysin. ”Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin, ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti – aivan levollisesti.” 

Alan hermostua. Kuka kieltää itseltään iloitsemisen, kun sellaiseen lopulta tarjoutuu mahdollisuus? Lucyn selkeä vakaumus pitäytyä naimattoman, asemattoman naisen roolissaan ja ylläpitää näin ehtymätöntä juopaa sydämellisiin sukulaisiin nähden alkaa tuntua tekopyhältä. Nauti, nainen! mutisen.

Seurustelu Brettoneiden kanssa kuitenkin syvenee, ja joutuupa Lucy huomaamaan mainitun tohtori Johnin herättävän hänessä vaarallisen lämpimiä tunteita. Käy onnellisesti: hermoherkkä Lucy sairastuu ja pääsee joksikin aikaa asumaan Brettoneiden viihtyisään kotiin. Hänen sieltä lähdettyään tohtori John lupaa kirjoittaa – heidän välilleen on kehittynyt lämmin ystävyys, jota Lucyn mielessä vain hetkittäin sumentavat kielletyt, huolellisesti kätketyt tunteet.

Lucy käy järkensä kanssa tiukkoja keskusteluja siitä, kuinka lupaukseen tulee suhtautua:

”Ja jos hän kirjoittaisikin”, mutisi se, ”entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa – mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua – älä päästä mitään lahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta –” 

Tuiman puhelun päätteeksi järki latoo suorat sanat:  

”Mutta entä jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?”  

”Et koskaan!” julisti järki. 

Miten vahingollista luettavaa 13-vuotiaalle! Älä toivo mitään, älä kerro mitään, älä missään nimessä paljasta mitään! Ei ole mitään ihailtavaa siinä, sihisen, että kieltää itsensä ja nielee tunteensa, kieltäytyy avaamasta älyään ja iloaan toiselle, taipuu typerän ylpeyden edessä. Hulluutta, yritystä, itsensä alttiiksi asettamista, paljastamista, sitä me tarvitsemme!

1800-luku, naisen asema, sääty, luokkaero, koetan mutista. Ei auta. Syvimmin minua järkyttää se, että 13-vuotias itseni piti tällaista kieltäymystä voimakkaana, kauniina ja koskettavana elämyksenä. Tällainen nainenko oli hurmoksellisen samaistumiseni kohde, tällaisenko kuvan ihmisenä ja naisena olemisesta olin valmis omaksumaan?

Pahaenteistä, voisi sanoa.

Sentään nyt osaan kiukustua, ajattelen. Luen eteenpäin.

Lopulta alkaa tohtori Grahamkin näyttäytyä maltillisemmassa valossa. On kuin Lucyn arvostus miestä kohtaan laskisi hieman. Aidon syrjästäkatsojan tapaan hän saa kohta seurata, kuinka tohtori Grahamin sydämen valloittaa nuori perijätär, viehättävä pikku olento Pauliina. Lucy tunnustaa kaksikon sopivan toisilleen täydellisesti ja pystyy nauttimaan heidän onnestaan melkein ilman pistoksia.

Sillä toinen henkilö on entistä enemmän alkanut vallata alaa Lucyn analyyttisessä mutta kaiken aikaa rakkaudennälkäisessä mielessä. Hitaasti, salakavalasti, alkuun vastentahtoisesti. Mutta sitten! Millaista hitaasti puhkeavan tunteen jämerää, peräänantamatonta ilotulitusta.

Jos hän todella halusi minun luottamustani ja arvonantoani ja todella tahtoi antaa minulle omansa – niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi.

Mitä pidemmälle luen, sitä helpottuneemmaksi tulen.

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan ystävääni.

Niin, suhde solmitaan ensin väkevien tunteiden vahvistamaksi ystävyydeksi. Olen valmis hyväksymään tämän. Se ei tunnu tyytymiseltä, vaan mahdollisuudelta hienoon ihmissuhteeseen omalaatuisen mutta kunnioitettavan ihmisen kanssa. Aika hieno veto, myönnän.

Kun ystävyys kuitenkin lopulta jalostuu lujaksi rakkaudeksi, hellin sanoin, ahmin sivuja mykkänä ihailusta.

Ja arvostukseni Lucy Snowe’ta kohtaan kohoaa. Kun Lucy tuntee seisovansa tasaveroisena toisen ihmisen rinnalla, kun tämä näkee hänen koruttomuutensa suunnattoman suuruuden ja hänen oikkujensa inhimillisyyden eikä kavahda pimeää voimaa Lucyssa, silloin osaa Lucykin rakastaa.

Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa, hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan.

Minkä kohtalon Brontë olikaan varannut elämän kolhimalle Lucy Snowelle! Lujan, uskollisen ja intohimoisen rakkauden sekä mahdollisuuden toteuttaa itseään ja kunnianhimoaan opettajantyössä. Lucy ei joudu luopumaan itsenäisyydestään eikä tuntemaan itseään alemmaksi, hän elättää itse itsensä ja saa mahdollisuuden elää rakastamansa miehen rinnalla.

Tavoittelemisen arvoista kenelle tahansa, millä vuosisadalla tahansa.

Syrjästäkatsojan tarina on siis suorastaan vapaan rakkauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja säädystä ja uskontokunnasta riippumattoman rakkauden julistus. Tasa-arvoista rakkauttakin enemmän mieltäni rauhoitti yksi tieto. En ollut kolmetoistavuotiaana aivan hukassa. Jotain sentään tajusin.

Kuva: publicbookshelf.com