Words are the great sin against wordlessness

On vaikeaa kirjoittaa tärkeistä kirjoista ja kirjailijoista (onko se myös tarpeetonta?), mutta joskus on pakko. Viime aikoina ovat kaksi naista opettaneet minulle kirjoista ja kirjoittamisesta eniten. Tai eivät opettaneet, vaan näyttäneet: Täällä on tie. Nimittäin Monika Fagerholm ja Marguerite Duras.

Mitä muuta voi sanoa Monika Fagerholmista, kuin että hän on Suomen ihmeellisin kirjailija ja rutistettavan ihana?

Kun luen Monika Fagerholmin romaaneja, vaikkapa Diivaa, Amerikkalaista tyttöä tai Lolaa ylösalaisin, se ei ole lukemista, ne eivät ole romaaneja. Näen tyhjän uima-altaan talon kellarissa, uimahyppytornin ja keltaisen sadetakin, tytön jonka tukka ulottuu ikkunasta maahan asti. Minä en lue. Minä näen. Minä olen siellä.

Syksyllä sain syntymäpäivälahjaksi ihanan pinkin opuksen, Miten kirjani ovat syntyneet 5 (WSOY 2012). Meistä tuli heti alkuun aika läheisiä. Ensimmäiset yöt nukuin kirja sängyllä vieressäni. Teoksessa 18 kirjailijaa kertoo kirjoittamisestaan, sen syistä, millaista se on ja miten se alkoi. Tekstit ovat alun perin luentoja, jotka pidettiin Studia Litteraria -luentosarjassa keväällä 2012.

Voisin siteerata jokaisen lauseen Monika Fagerholmin tekstistä. Hän siteeraa omassa osuudessaan Samuel Beckettiä: ”Words are the great sin against wordlessness” ja jatkaa:

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. Esimerkiksi hienojen mielipiteiden muotoilemisen kanssa. Se tulee myöhemmin. 

Fagerholm kertoo osallistuneensa 1990-luvun alussa Outi Nyytäjän viikon mittaiselle dramaturgian kurssille, joka lopulta muutti koko hänen tapansa kirjoittaa. Kurssilla katsottiin yhtä ja samaa elokuvaa yhä uudestaan, ja mutta mitään ei saanut analysoida. Tapahtumia sai katsoa, ja ihmisiä, asioita, liikettä, mutta ei analysoida. (”Älä katsele kenenkään toisen silmin vaan näe itse, sihisi Outi Nyytäjä. Ja kirjoita sitten kuin pieni eläin.”)

Sen jälkeen Fagerholm rupesi ajattelemaan 60-luvun värejä, luki lehtiä, katsoi kuvia, aloitti tyhjästä paperista ja kirjoitti Ihanat naiset rannalla.

Mutta sanat eivät riitä. Sanat ovat vain – sanoja. 

Words are the great sin agaist wordlessness. Jotta voisi kohdata jotakin on oltava suojaton, alaston. 

Ja siitä kirjoittamisessakin on kysymys. Ei kirjoittamisesta, sanoista tai hienoista ajatuksista, vaan elämästä – ja jonkinlaisesta rehellisyydestä siinä. Ja epäsanojen, hiljaisuuksien, aukkojen kunnioittamisesta.

”Kirjoittamisen yksinäisyys on yksinäisyyttä jota ilman ei synny kirjoitusta.” 

Marguerite Duras’n Kirjoitan (Like 2005) on järisyttävin kirja kirjoittamisesta, jonka olen lukenut. Siinä on kaikki, mutta siitä ei voi puhua. Mutta ei sekään ole kirja. Se on kirjoittamista itsessään, hengittämistä. Sellainen on Duras’n rytmi, mutta tunne johtuu ehkä myös siitä, että Duras saneli kirjan 78-vuotiaana rakastajalleen Yann Andrealle. Siis puhui, vanha, katkonaisesti hengittävä nainen. Sellaista tekstiä kai syntyy, kun puhuu rakkaalle ihmiselle ja tietää, että aikaa on vähän.

Duras puhuu kirjoittamisesta, talostaan Neauphlessa, pojastaan, jonka onni on hänelle kaikki kaikessa.

Yksinäisyyttä ei löydetä, se luodaan. Yksinäisyys luo itse itsensä. Minä loin sen. Koska olin päättänyt että täällä minun on oltava yksin, että minun täytyy olla yksin voidakseni kirjoittaa. Niin siinä kävi. Olen ollut yksin tässä talossa. Sulkeuduin tänne – pelkäsin myös, totta kai. Ja sitten aloin rakastaa taloani. Tästä tuli kirjoittamisen talo. Kirjani lähtevät täältä, tästä valosta myös, puutarhasta. Tarvitsin kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin kirjoittamaan, minkä äsken sanoin.

Tällaisia sanoja luettuaan ei tarvitse ajatella mitään.

Olla ilman ainuttakaan kirjan aihetta, ilman ainuttakaan ideaa, merkitsee että löytää itsensä, löytää itsensä taas kerran kirja edessään. Ääretön tyhjyys. Mahdollinen kirja.

Ja sitten kohta, joka koskee joka kerta:

Avoin kirja on myös yö.  

En tiedä miksi nämä sanat, jotka äsken sanoin, itkettävät minua.

Arvon leidit osoittavat, että kirjoittaminen voi olla hengittämistä, huohottamista, liikkumista eri tahtiin tekstissä, astumista sen sisään, ei sen tarkkailua ylhäältä tai ulkoa käsin. Ehkä tärkeämpää kuin se mitä tietää, on se, mitä ei tiedä. Ja että uskaltaa piirittää sen. 

En halua vielä luopua näistä naisista. Ehkä joskus kirjoitan Fagerholmin tai Duras’n kirjoista lisää. Nyt lopetan tähän.

Kuva: wsoy.fi