Swimming Home, edelleen

Saako kirjoittaa kirjasta josta on kerran jo kirjoittanut?

Saa, jos hädin tuskin muisti kirjoittaneensa, eikä ainakaan, mitä tuli sanottua.

Saa, varsinkin jos kirja on hyvä.

Deborah Levyn Swimming Home on lyhyt, arvoituksellinen, tiheä. Tuntuu että lähes jokainen lause kätkee sisälleen toisen tason, sellaisen, josta melkein saa kiinni. 

Edellisellä lukukerralla tämä etäisyyden tunne taisi hiukan vaivata, nyt ei enää. Swimming Home lietsoi halua kirjoittaa ja lukea, palata jatkuvasti niihin iltoihin jolloin sain maata peittojen alla lukemassa. Jos niin tekisin, kaikki salaisuudet tuskin aukeaisivat silloinkaan.

Swimming Home on kirja surusta ja siitä, miten vaikea surua kohti on kulkea, miten helppo kipeistä asioista on vaieta. Tiivis, merkityksillä ladattu pinta, sellainen tunnelma että jokainen lause voi olla räjähtävä kranaatti, ja siltikään ei tarvitse pidättää hengitystä. Lisäksi rakenne on viehättävä ja mukana tietysti loma, Etelä-Ranska ja uima-allas. Voiko toivoa muuta?

Tunnettu runoilija Jozef "Joe" Jacobs, hänen vaimonsa Isabel, heidän 14-vuotias tyttärensä Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell ovat vuokranneet talon Etelä-Ranskasta. Yllättäen puutarhan uima-altaassa kelluu hahmo, joka pian nousee ylös vettä valuen, käy ilmi että hänellä on lanteille ulottuva tukka ja hän on alasti. Hän on Kitty Finch, hämmästyttävän kaunis ja vääjäämättömän rikki, tietää kasveista ja sanoo ääneen asioita joita kukaan ei haluaisi kuulla. Lisäksi käy ilmi, että Kitty ihailee Joen runoutta ja on hankkiutunut paikalle varta vasten.

Mitchell ei voi sietää häntä, Laura purnaa hiljaa. Isabel Jakobs tarjoaa yllättäen Kittylle talon vapaata huonetta. Tilaa on. Josef hurmaantuu välittömästi, minkä kaikki myös näkevät. Hän ei kuitenkaan tunnusta, että on lukenut Kittyn kirjoittaman runon, jonka tämä jätti makuuhuoneen ulkopuolelle häntä varten. 

Miksi? Miksi. 

It goes like this. My father said goodbye, etc. My mother said goodbye, etc. They hid me in a dark forest in western Poland, etc.