En
ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viime viikolla ajatella mitään muuta kuin
sitä, miten paljon tänne on tullut ihmisiä ja tulee koko ajan ja mistä heille
saadaan katto pään päälle. Toisaalta oli ihana eräänä iltana pyöräillä sateen
jälkeen satamaan ja puhua kokonaan muusta kuin tästä aiheesta. Jo pitkään ne
ovat vainonneet minua, kuvat ruumiista joita huuhtoutuu rantaan, vesi yöllä mustaa
kuin öljy, kiikkerät paatit jotka horjuvat merellä täynnä ihmisiä.
Millaisen matkan ihmiset ovat kulkeneet jo sitä ennen. Ihmisiä hukkuu.
Rautatieasema Budapestissa täyttyy ihmisistä jotka tungeksivat juniin, ihmiset
kävelevät moottoritien vartta kohti toisen maan rajaa, se kaikki on niin
konkreettista ja niin lähellä.
Ymmärrän,
että ajatus 200:sta täysin vieraasta ihmisestä oman pihamaan takana saattaa
herättää epävarmuutta. Haluaisin ajatella että suuri osa pelkoa johtuu siitä
ettei vain tiedä, voikaan tietää mitä joku asia, kuten vaikka pakolaisten
vastaanottokeskus käytännössä merkitsee. Sitä en ymmärrä, miten kukaan voi
sanoa, että ei pitäisi auttaa. Että kotimaassakin on avuntarvitsijoita,
autetaan heitä. Ei avun määrä ole vakio. Yhdestä tuntuu parhaalta auttaa yhtä,
toiselta toista, mutta en ymmärrä miten auttaminen tai välittäminen voisi olla turhaa tai väärin.
Sitä paitsi tämä hätä on nyt valtava. Monet niistä maista, joihin nyt
”tulvii” pakolaisia, ovat itse joskus marssineet toiseen maahan ja tehneet mitä
huvittaa. Se ei ole nykyihmisen vika mutta siitä ehkä näkee miten historia
toimii, miten lähellä se on, miten kaikki toistuu ja on jatkuvasti liikkeessä. Mikään
rauha ja turva ei ole pysyvä, luonnollinen tila eikä ainakaan minkään
omahyväisyyden peruste. Moniin maihin on myös marssittu ja se on taatusti
traumatisoivaa, mutta monista maista on myös lähdetty toiseen maahan pakoon,
kuten Suomesta, ja viimeistään se joka ikisen vastaanottokeskusta vastustavan banderollia
heiluttavan ääliön pitäisi muistaa.
Onneksi monet toimivat ja toisenlaistakin ääntä pidetään, ehkä jopa enenevissä määrin. Alkaa itkettää, kun luen
puulaakijoukkueista jotka tarjoavat jalkapallokentän vastaanottokeskuksen
porukan käyttöön. Ihmisillä on valtavasti kykyä ryhtyä käytännön toimiin. Entä miten Syyrian ja Irakin tilanteet kehittyvät, mitä joku, kukaan voi tehdä, kuinka kauan tämä jatkuu, mikään ei jatku ikuisesti mutta
mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä epätoivoiset ihmisvirrat saavat aikaan, entä
typerät maat jotka pystyttävät jotain piikkilanka-aitoja, kaaos Budapestin
asemalla, mitä vielä tapahtuu. En
muista milloin jokin maailmanpoliittinen tilanne olisi saanut minut yhtä huolestuneeksi
ja toisaalta tuntemaan, että nyt täytyy toimia, se on mahdollista pienessäkin
mittakaavassa ja niin täytyy tehdä. Ehkä se on Välimeri, joku jo lapsuudesta
asti tuttu onnen ja kauneuden kutkuttava seutu ja melkein mielentila. Suurin
pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen, sekin tuntuu joltain, se nivoo
osaksi historiaa, tietysti kriisejä on ollut ennen tätäkin mutta tämä tulee nyt
eri tavalla lähelle. Tuntuu myös hyvältä, että tuntuu joltain. Sellaistakin
tämä on.
En
jaksaisi tuskitella sitä miten vähän lopulta voin tehdä tai toisaalta päivitellä, miten kukaan voi ajatella
muuta kuin tätä, monilla on omassa elämässäkin tarpeeksi, taatusti on, eniten joka tapauksessa tuntuu voimattomalta ja enhän minä
lopulta edes tee kovin paljon mitään. Tietoisuuden herättäminenkin on
toimintaa, sitä jokainen voi tehdä, teenkö tarpeeksi, en, ja loppujen lopuksi
mitä minun yksityinen painiskeluni hyödyttää yhtään ketään. Ei hyödytä.
Tämä kirjoitus hyödytti minua, koska jotenkin tätä täytyi purkaa ja koska haluan
sanoa että välitän. Horjuva täpötäysi vene, kauhun huudot ja bensan katku ovat
totta, mutta niin on myös elämä täällä, elokuvafestivaalitarjonta, syyssade,
iänikuiset yt-kierrokset, ihmissuhdevatvomiset, sitä ristiriitaa on joskus hirveän vaikea
ymmärtää mutta niin se kai on.
Ihana ihana Hertta. Taas mä itken sun tekstin äärellä mutta se on myös hyvää itkua, helpottaa kun tästä puhutaan näin.
VastaaPoista(ja kuule, sun teksteillä jos jollain on ihan oma mielentila)
Ihana Helmi! Miten kivaa kun luet. Aihe on tietysti kamalan suuri ja siitä on vaikea kirjoittaa yleisellä tasolla mutta jotenkin myös pakko. ja miten ihanasti sanottu! Kiitos.
Poista