Välimeri

En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viime viikolla ajatella mitään muuta kuin sitä, miten paljon tänne on tullut ihmisiä ja tulee koko ajan ja mistä heille saadaan katto pään päälle. Toisaalta oli ihana eräänä iltana pyöräillä sateen jälkeen satamaan ja puhua kokonaan muusta kuin tästä aiheesta. Jo pitkään ne ovat vainonneet minua, kuvat ruumiista joita huuhtoutuu rantaan, vesi yöllä mustaa kuin öljy, kiikkerät paatit jotka horjuvat merellä täynnä ihmisiä. Millaisen matkan ihmiset ovat kulkeneet jo sitä ennen. Ihmisiä hukkuu. Rautatieasema Budapestissa täyttyy ihmisistä jotka tungeksivat juniin, ihmiset kävelevät moottoritien vartta kohti toisen maan rajaa, se kaikki on niin konkreettista ja niin lähellä.

Ymmärrän, että ajatus 200:sta täysin vieraasta ihmisestä oman pihamaan takana saattaa herättää epävarmuutta. Haluaisin ajatella että suuri osa pelkoa johtuu siitä ettei vain tiedä, voikaan tietää mitä joku asia, kuten vaikka pakolaisten vastaanottokeskus käytännössä merkitsee. Sitä en ymmärrä, miten kukaan voi sanoa, että ei pitäisi auttaa. Että kotimaassakin on avuntarvitsijoita, autetaan heitä. Ei avun määrä ole vakio. Yhdestä tuntuu parhaalta auttaa yhtä, toiselta toista, mutta en ymmärrä miten auttaminen tai välittäminen voisi olla turhaa tai väärin. Sitä paitsi tämä hätä on nyt valtava. Monet niistä maista, joihin nyt ”tulvii” pakolaisia, ovat itse joskus marssineet toiseen maahan ja tehneet mitä huvittaa. Se ei ole nykyihmisen vika mutta siitä ehkä näkee miten historia toimii, miten lähellä se on, miten kaikki toistuu ja on jatkuvasti liikkeessä. Mikään rauha ja turva ei ole pysyvä, luonnollinen tila eikä ainakaan minkään omahyväisyyden peruste. Moniin maihin on myös marssittu ja se on taatusti traumatisoivaa, mutta monista maista on myös lähdetty toiseen maahan pakoon, kuten Suomesta, ja viimeistään se joka ikisen vastaanottokeskusta vastustavan banderollia heiluttavan ääliön pitäisi muistaa.

Onneksi monet toimivat ja toisenlaistakin ääntä pidetään, ehkä jopa enenevissä määrin. Alkaa itkettää, kun luen puulaakijoukkueista jotka tarjoavat jalkapallokentän vastaanottokeskuksen porukan käyttöön. Ihmisillä on valtavasti kykyä ryhtyä käytännön toimiin. Entä miten Syyrian ja Irakin tilanteet kehittyvät, mitä joku, kukaan voi tehdä, kuinka kauan tämä jatkuu, mikään ei jatku ikuisesti mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä epätoivoiset ihmisvirrat saavat aikaan, entä typerät maat jotka pystyttävät jotain piikkilanka-aitoja, kaaos Budapestin asemalla, mitä vielä tapahtuu. En muista milloin jokin maailmanpoliittinen tilanne olisi saanut minut yhtä huolestuneeksi ja toisaalta tuntemaan, että nyt täytyy toimia, se on mahdollista pienessäkin mittakaavassa ja niin täytyy tehdä. Ehkä se on Välimeri, joku jo lapsuudesta asti tuttu onnen ja kauneuden kutkuttava seutu ja melkein mielentila. Suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen, sekin tuntuu joltain, se nivoo osaksi historiaa, tietysti kriisejä on ollut ennen tätäkin mutta tämä tulee nyt eri tavalla lähelle. Tuntuu myös hyvältä, että tuntuu joltain. Sellaistakin tämä on.

En jaksaisi tuskitella sitä miten vähän lopulta voin tehdä tai toisaalta päivitellä, miten kukaan voi ajatella muuta kuin tätä, monilla on omassa elämässäkin tarpeeksi, taatusti on, eniten joka tapauksessa tuntuu voimattomalta ja enhän minä lopulta edes tee kovin paljon mitään. Tietoisuuden herättäminenkin on toimintaa, sitä jokainen voi tehdä, teenkö tarpeeksi, en, ja loppujen lopuksi mitä minun yksityinen painiskeluni hyödyttää yhtään ketään. Ei hyödytä. Tämä kirjoitus hyödytti minua, koska jotenkin tätä täytyi purkaa ja koska haluan sanoa että välitän. Horjuva täpötäysi vene, kauhun huudot ja bensan katku ovat totta, mutta niin on myös elämä täällä, elokuvafestivaalitarjonta, syyssade, iänikuiset yt-kierrokset, ihmissuhdevatvomiset, sitä ristiriitaa on joskus hirveän vaikea ymmärtää mutta niin se kai on.