Oodi Pattylle

Olen lukenut Jonathan Franzenin Vapauden (suom. Raimo Salminen). Halleluja. Lukihan sitä, monessa kohtaa kirja oli ihan vetävä ja lisäksi siinä oli erikoinen kerronnallinen rakenne.

Pidin hurjasti Franzenin esseekokoelmasta Yksin ja kaukana. Olin hurmiossa monta kertaa. Vapauden kohdalla kävi toisin. Sujuvaa kyllä, mutta ei pakahduttavaa. Sellainen kertoja, joka auliisti kertoi, miltä henkilöstä tuntuu ja miksi. Pääseehän siinä syvälle, mutta minun makuuni usein vähempikin olisi riittänyt. Osiossa, jossa puhuttiin Walterin luonnonsuojeluhankkeista, hypin yli pitkiä pätkiä. (En malta olla tässä kohtaa korostamatta, että sellaista ei tapahdu usein. Tosin enpä usein luekaan niin paksuja kirjoja kuin Vapaus.)

Me Hotelli Hertassa toivomme näkevämme Time-aviisin kannessa seuraavaksi vaikka
 Joyce Carol Oatesin. Jonathan Timessa vuonna 2010.  (content.time.com)

Takki on siis vähän tyhjä. Uupumuksen keskeltä nousee hajanaisia ajatuksia: amerikkalainen yhteiskunta, sukupolvien ketju, päivänpolttavia kysymyksiä kuten jenkkien puuhat Irakissa ja ympäristöaktivismi, ja kaikkeen nivoutuu perhe. Ihmisten toiveet ja kuvitelmat siitä mitä voisi olla, himo yhtä kohtaan ja luottamus toista, lapset jotka tekevät eroa vanhempiin ja alkavat jossakin vaiheessa muistuttaa heitä. Niin Pattyn kuin Joeyn yliopistokuvaukset ilahduttivat. Eeppinen tarina rakentui neljän päähenkilön näkökulmasta: Patty ja Walter Berglundin ja heidän poikansa Joeyn sekä Walterin parhaan ystävän Richard Katzin, ja parhaimmillaan näin syntyi hieno ristivalotus henkilöihin.

Joka tapauksessa tuntui, että Franzenilla oli käsissään hyvät henkilöt ja totisesti kyky kuvata terävästi ja raadollisestikin ihmisiä kaikessa vaillinaisuudessaan ja rikkinäisyydessään, sekä tukku itselleen läheisiä teemoja ja palava halu puhua niistä, ja että ihan täysin näiden nivominen yhteen ei onnistunut.

Haluaisin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja esittää tässä ylistyslaulun Patty Berglundille. Siis Walter Berglundin vaimolle, entiselle koripallotähdelle ja nykyiselle turhautuneelle äidille. Riipaiseva hahmo, jotenkin hyvin tutunoloinen ja samalla vaikea kuvitella eteensä. Siis elävä. Haluaisin tavata Pattyn… hän olisi varmaan myös vähän rasittava. Tai sitten ihana. Riippuisi varmaan päivästä.

Pattysta lukiessa tuli olo, kuin katsoisin mojovaa mutta laskelmoitua vähän halpaa saippuasarjaa: tiedän, että tämän näkeminen ei välttämättä tee hyvää, mutta katson silti, koska jotain kamalan todellista tässä on ja jotain koskettavaa. Ällistyttävintä Pattyssa on, että vaikka tämä itse ei pidä itseään suuressa arvossa ja heittää läppää tyhmyydestään, se mitä Patty sanoo, on usein todella terävää ja tarkkanäköistä. Patty on myös hyvä suustaan, hauska ja sarkastinen – ja tarpeeksi fiksu tajutakseen persoonansa notkot.

Patty on myös hienosti kuvattu romaanihenkilö. En välttämättä pidä niinkään Pattyn omaelämäkertamuotoon kirjoitetuista jaksoista, jotka kuulostavat välillä (kirjailijan?) muistiinpanomaiselta selostukselta sen sijaan, että Pattyn oma ääni tulisi esille (ehkä tähänkin on joku kerrontatekninen syy), mutta mojovimmin Patty tuli esiin juuri muiden havaintojen kautta sekä omissa vuorosanoissaan. Lisäksi hänen kohdallaan tuntui, että oli jotain josta ei ihan saanut kiinni, jotain omaa, joku arvaamattomuus, jota kertoja ei selittänyt auki.

Yhdessä kirjan koskettavimmista kohdista Patty tivaa äidiltään, miksei tämä käynyt koskaan katsomassa hänen koripallopelejään, toisin kuin vaikka pikkuveljen miekkailuharjoituksia, vaikka Patty pärjäsi urheilussa hyvin, mikä oli äidille tärkeää sisarustenkin puuhissa. Äiti ei osaa selittää, hän tunnustaa kyllä laiminlyöntinsä mutta välttelee. ”Minä menestyin, äiti. Se on tämän jutun outo puoli. Minä menestyin loistavasti.” Pattyn koripallotähteys ei ehkä ollut sitä tähteyttä jota äiti janosi ja odotti näkevänsä lapsissaan. Se saattoi olla Pattyn onni, tai sitten se teki hänet entistä yksinäisemmäksi. Ehkä molempia.

Walter Berglund on henkilönä Pattya kirjallisempi. Pystyn ymmärtämään Walteria, mutta mikkihiirimäisenä tyyppinä hän ei oikein herätä sympatiaa. Walter tukahtuu omaan syyllisyydentuntoonsa ja lojaaliuteensa. Jopa hänen villiintymisensä lopussa on tylsää, konventionaalista. Eikä hänessä ole rahtuakaan ironiaa.  Se että Walter saa ja joutuu elämään Pattyn kanssa on parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua.

Pitkän lukurupeaman jälkeen loppu oli kuitenkin koskettava, ehkä juuri Walterin ja Pattyn takia. Kyllä, liikutuin vähän. Toisaalta kaikki loppui melkein liiankin idyllisesti. Luonnonsuojelualue Walterin perheen mökin tilalla on, noh. Walter sai ideoidensa maan, seudun johon ihmiskosketus ei ylety. Silti tekee mieli iskeä silmää Pattyn suuntaan. Olen varma, että puisto oli Pattyn idea.

Jonathanille haluaisin sanoa, että kirjoita lisää niitä esseitä.