Ettore Scolan elokuvassa Una giornata
particolare (1977) on kuva jota en saa mielestäni. Marcello Mastroiannin esittämä
Gabriele on Sophia Lorenin näyttelemän naisen kotona. He ovat kulkeneet
asunnosta toiseen päivän aikana ja käyneet kattoterassillakin keräämässä
pyykkiä, siellä tilanne eskaloitui mutta nyt on iltapäivä ja he ovat rauhoituttuaan syöneet
vaatimattoman munakasaterian Gabrielen keittiössä. Tästä alkaa elokuvan vaikuttavin jakso. Kukaan muu ei ole kotona,
koko rakennus on tyhjä. Kaikki ovat kaduilla, jossa Hitler ja Mussolini paiskaavat
kättä ja huiskuttavat hurraavalle kansalle. Sisällä asunnossa nämä kaksi puhuvat nyt toisilleen suoraan, kertovat millaista on elää heidän elämäänsä, koruttomasti niin kuin silloin kun totuuksia kerrotaan. Gabriele on
homo, joka on saanut potkut radiokuuluttajan työstä sekä puolueesta, johon
tahdotaan vain ”miehiä”. Antonietta on kuuden lapsen äiti, kotirouva jonka
päivät kuluvat askareissa ja jonka mies puhuttelee häntä käskemällä ja nauraa
vain muiden naisten kanssa. Antonietta on nöyryytetty kotonaan, hänelle jää vain
patria, isänmaa. Antonietta ihailee Mussolinia hartaasti, hän on oikea
Mussolinin fani, mutta ei pääse katsomaan idoliaan väkijoukkoon, sillä juuri patria,
Mussolinin luoma rakennelma on se sama rakennelma joka alistaa hänet kodin
seinien sisään. ”Fasistinaiset, teidän täytyy olla kodin vartijoita”, lukee
Antoniettan valokuva-albumissakin.
Gabrielen huomionosoitukset, miehekäs ja
herkkä läsnäolo ja leikkisyys ovat juuri sitä mitä Antonietta janoaa. Antonietta
alkaa suudella miestä. Mies ei vastustele mutta ei myöskään syty täysin. Antonietta
on kiihkeä. Ja sitten: Ilme Marcello Mastroiannin kasvoilla. Särkynyt,
liikkumaton ilme, tyhjyyteen tuijottava katse. Natsien ja fasistien paraati
mylvii kaduilla, ja samaan aikaan joku voima pyyhkäisee miehen yli. Myöskään Gabrielelle ei ole tilaa yhteiskunnassa. Onko tämä jälleen yksi tukahduttamisen kuva, jossa Gabriele joutuu elämään? Nauttiiko hän ehkä hiukan odottamattomasta
läheisyydestä? Minä ajattelen itseäni, sanoi Antonietta hetki sitten syleillessään miestä. Jälkeenpäin,
kun he ovat taas jalkeilla, Gabriele sanoo: Nautin siitä, mutta se ei muuta
mitään. Mutta tutustua sinuun, jutella kanssasi, viettää päivä kanssasi juuri
tänään, se on ollut tärkeää.
Myös Sophia Loren on upea työn kuluttamana, kireästi värähtelevänä kotirouvana. Yhdessä hienoimmista hetkistä Gabriele lukee albumista sitaatin Mussolinilta: nerous ei sovi naisen fysiologiaan ja psykologiaan, ja siksi vain mies voi olla nero. Onko Antonietta samaa mieltä? Ilmeet vaihtuvat nopeasti naisen kasvoilla, hän on vähällä horjahtaa miettimään, päästämään epäilyksen sisäänsä, mutta pyörtää lopulta, palaa uskonsa haarniskaan. Totta kai olen, Antonietta vastaa.
Radiosta ja kovaäänisistä kantautuu eläimellinen pauhu, jonka pitäisi hukuttaa kaikki kysymykset alleen. Sama pauhu sulkee nämä kaksi neljän seinän sisään, he ovat pauhun armoilla mutta se sulkee heidät myös ulkopuolelleen. Lisäksi sen pitäisi asettaa heidät vastakkain keskenään, Mussolinin sokean ihailijan ja homomiehen. Kuitenkin juuri he, kaksi ulkopuolista onnistuvat tänä iltapäivänä löytämään odottamattoman läheisyyden yhdessä. Samalla traagista on, että kumpikaan ei voi täysin antaa toiselle sitä, mitä tämä eniten kaipaa.
Radiosta ja kovaäänisistä kantautuu eläimellinen pauhu, jonka pitäisi hukuttaa kaikki kysymykset alleen. Sama pauhu sulkee nämä kaksi neljän seinän sisään, he ovat pauhun armoilla mutta se sulkee heidät myös ulkopuolelleen. Lisäksi sen pitäisi asettaa heidät vastakkain keskenään, Mussolinin sokean ihailijan ja homomiehen. Kuitenkin juuri he, kaksi ulkopuolista onnistuvat tänä iltapäivänä löytämään odottamattoman läheisyyden yhdessä. Samalla traagista on, että kumpikaan ei voi täysin antaa toiselle sitä, mitä tämä eniten kaipaa.
Hieno elokuva. Marcello Mastroianni,
hieno näyttelijä. Ajattelen Mastroiannin kasvoja. Miten hienoa osata ilmentää kasvoillaan sellaista särkyvyyttä, surumielisyyttä ja
luovuttamista vähän jo, ja samalla kykyä kirkastua seuraavassa hetkessä hilpeyteen ja
kujeellisuuteen. Antaa tunteiden ja kokemusten kulkea ruumiinsa ja
kasvojensa läpi, mikä hieno kyky, hieno työ. Haluan olla sellainen jonka läpi
tuuli käy, kirjoittaa Monika Fagerholm, ja niin haluan minäkin.
Kuva naarattu osoitteesta rbcasting.com.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti