Una giornata particolare

Ettore Scolan elokuvassa Una giornata particolare (1977) on kuva jota en saa mielestäni. Marcello Mastroiannin esittämä Gabriele on Sophia Lorenin näyttelemän naisen kotona. He ovat kulkeneet asunnosta toiseen päivän aikana ja käyneet kattoterassillakin keräämässä pyykkiä, siellä tilanne eskaloitui mutta nyt on iltapäivä ja he ovat rauhoituttuaan syöneet vaatimattoman munakasaterian Gabrielen keittiössä. Tästä alkaa elokuvan vaikuttavin jakso. Kukaan muu ei ole kotona, koko rakennus on tyhjä. Kaikki ovat kaduilla, jossa Hitler ja Mussolini paiskaavat kättä ja huiskuttavat hurraavalle kansalle. Sisällä asunnossa nämä kaksi puhuvat nyt toisilleen suoraan, kertovat millaista on elää heidän elämäänsä, koruttomasti niin kuin silloin kun totuuksia kerrotaan. Gabriele on homo, joka on saanut potkut radiokuuluttajan työstä sekä puolueesta, johon tahdotaan vain ”miehiä”. Antonietta on kuuden lapsen äiti, kotirouva jonka päivät kuluvat askareissa ja jonka mies puhuttelee häntä käskemällä ja nauraa vain muiden naisten kanssa. Antonietta on nöyryytetty kotonaan, hänelle jää vain patria, isänmaa. Antonietta ihailee Mussolinia hartaasti, hän on oikea Mussolinin fani, mutta ei pääse katsomaan idoliaan väkijoukkoon, sillä juuri patria, Mussolinin luoma rakennelma on se sama rakennelma joka alistaa hänet kodin seinien sisään. ”Fasistinaiset, teidän täytyy olla kodin vartijoita”, lukee Antoniettan valokuva-albumissakin.

Gabrielen huomionosoitukset, miehekäs ja herkkä läsnäolo ja leikkisyys ovat juuri sitä mitä Antonietta janoaa. Antonietta alkaa suudella miestä. Mies ei vastustele mutta ei myöskään syty täysin. Antonietta on kiihkeä. Ja sitten: Ilme Marcello Mastroiannin kasvoilla. Särkynyt, liikkumaton ilme, tyhjyyteen tuijottava katse. Natsien ja fasistien paraati mylvii kaduilla, ja samaan aikaan joku voima pyyhkäisee miehen yli. Myöskään Gabrielelle ei ole tilaa yhteiskunnassa. Onko tämä jälleen yksi tukahduttamisen kuva, jossa Gabriele joutuu elämään? Nauttiiko hän ehkä hiukan odottamattomasta läheisyydestä? Minä ajattelen itseäni, sanoi Antonietta hetki sitten syleillessään miestä. Jälkeenpäin, kun he ovat taas jalkeilla, Gabriele sanoo: Nautin siitä, mutta se ei muuta mitään. Mutta tutustua sinuun, jutella kanssasi, viettää päivä kanssasi juuri tänään, se on ollut tärkeää.

Myös Sophia Loren on upea työn kuluttamana, kireästi värähtelevänä kotirouvana. Yhdessä hienoimmista hetkistä Gabriele lukee albumista sitaatin Mussolinilta: nerous ei sovi naisen fysiologiaan ja psykologiaan, ja siksi vain mies voi olla nero. Onko Antonietta samaa mieltä? Ilmeet vaihtuvat nopeasti naisen kasvoilla, hän on vähällä horjahtaa miettimään, päästämään epäilyksen sisäänsä, mutta pyörtää lopulta, palaa uskonsa haarniskaan. Totta kai olen, Antonietta vastaa. 

Radiosta ja kovaäänisistä kantautuu eläimellinen pauhu, jonka pitäisi hukuttaa kaikki kysymykset alleen. Sama pauhu sulkee nämä kaksi neljän seinän sisään, he ovat pauhun armoilla mutta se sulkee heidät myös ulkopuolelleen. Lisäksi sen pitäisi asettaa heidät vastakkain keskenään, Mussolinin sokean ihailijan ja homomiehen. Kuitenkin juuri he, kaksi ulkopuolista onnistuvat tänä iltapäivänä löytämään odottamattoman läheisyyden yhdessä. Samalla traagista on, että kumpikaan ei voi täysin antaa toiselle sitä, mitä tämä eniten kaipaa.

Hieno elokuva. Marcello Mastroianni, hieno näyttelijä. Ajattelen Mastroiannin kasvoja. Miten hienoa osata ilmentää kasvoillaan sellaista särkyvyyttä, surumielisyyttä ja luovuttamista vähän jo, ja samalla kykyä kirkastua seuraavassa hetkessä hilpeyteen ja kujeellisuuteen. Antaa tunteiden ja kokemusten kulkea ruumiinsa ja kasvojensa läpi, mikä hieno kyky, hieno työ. Haluan olla sellainen jonka läpi tuuli käy, kirjoittaa Monika Fagerholm, ja niin haluan minäkin.

Kuva naarattu osoitteesta rbcasting.com.