keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ehkä se mitä luin, oli totta

Sadie Jonesin ensimmäisen suomennetun teoksen, järjestykessä kirjailijan neljännen romaanin nimessä on vastustamatonta viehätystä: Ehkä rakkaus oli totta.

Viihdyin. Ehkä rakkaus oli totta kertoo Lontoon teatterimaailmasta 1970-luvulla. Lukesta, Paulista, Leighistä ja Ninasta, jotka kaikki hengittävät kuplivaa ja (kadehdittavan) dynaamista teatteriskeneä käsikirjoittajina, tuottajina, lavastajina tai näyttelijöinä. Ahmin kirjaa, tempauduin mukaan niin kuin tempaudun tv-sarjojen ja elokuvien ääreen. Ihailtavalla varmuudella Jones kuljettaa henkilöitään vuosien läpi, aika kuluu sykäyksittäin tai suurissa kaarissa. Ehkä sujuvuus liittyy Jonesin pitkään kokemukseen tv-käsikirjoittajana. Kirja näyttää tarkkanäköisesti, miten se, mistä ihmiset tulevat, vaikuttaa siihen mihin he kulkeutuvat ja mistä he etääntyvät, ja mitä tekevät tai jättävät tekemättä. Tietysti kirja kertoo myös rakkaudesta, kaipuusta ja aukoista joita kaikissa ihmisissä on, sekä yrityksistä täyttää ne.


Marianna Kurton suomennos sai sanat ja lauseet kaikumaan päässä alkukielellä, siis englanniksi. Mikä on vain hyvä asia, luulen, se että alkukieli soi taustalla, kunhan teksti toimii myös suomeksi.

Kuten sanoin, pidin kirjasta. Seurasin sitä ahnaasti. Tämä ei ollut minulle ensisijaisesti kirja, eikä kirjallinen maailma, vaan tapahtumia ja ihmisiä silmien edessä. Melkein todellinen.

Todentuntuisuudesta ja koukuttavuudesta huolimatta kirjasta ei muodostunut henkikirjaa, sellaista jonka lukeminen kipristelee, aiheuttaa melkein kipeää haikeutta ja välkähtelevää, puristavaa iloa yhtä aikaa. Sellainen joka jää liikehtimään mielessä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. No, nyt en ollut aivan rehellinen. Henkilöt jäivät. Ne elävät mielessäni yhä, heidän haavoittuvaisuutensa, ja ovat tulleet uniinkin.

En lakkaa ihmettelemästä tapoja, joilla kirjat voivat olla hyviä ja vaikuttaa lukijaan, tässä tapauksessa minuun. Se on todella kiehtovaa. On niin monia tapoja pitää kirjoista, viihtyä niiden parissa ja nähdä selvästi niiden kiistämättömät huomiot. Kuten se, miten eläviksi Jones henkilönsä kirjoitti ja miten tosia kuvaukset kirjassa olivat.

Monella tapaa hyvä kirja ei kuitenkaan läheskään aina ole yksi niistä, jotka jättävät lähtemättömän jäljen ja tönäisevät paljon liikkeelle, muillakin tasoilla kuin tarinaa tai henkilöitä miettiessä. Tämä ei tietenkään haittaa, koska kaikkien kirjojen ei tarvitse olla henkikirjoja.

Lukukokemuksen erittely siis, niin kiinnostavaa. Omaan napaan tuijottelua? Ehkä, mutta tämä onkin minun blogini ja minä teen täällä mitä haluan. Millä perusteella jokin kirja päätyy henkikirjaksi? Se on asia jota en halua liian analyyttisellä tikulla törkkiä. Henkikirja on hiljaisuus, avara tila, jossa mm. Monika Fagerholm, Ali Smith ja Per Petterson saavat samoilla vapaasti, ilman että sinne päätymisen mekanismeihin liikaa tartuttaisiin. Henkikirja liittyy kieleen, paljon. Eikä kuitenkaan pelkisty, sillä eiväthän yllä mainitutkaan ole kaikki samasta puusta veistettyjä.

4 kommenttia:

  1. Hauskaa, me ollaan käyty tästä kirjasta pieni keskustelu jo keväällä 2015. Ja sekin, että tavallaan ollaan ihan samaa mieltä, ja sitten kuitenkin eri. Jonesin esikoinen, Kotiinpaluu, on tosi hieno, sydämensärkevä, niin hieno etten uskaltanut katsoa siitä tehtyä sarjaa, joka kuulema ei sitten ollutkaan mikään huippu. Ja Jonesin uusin taas jäi kesken. Kiinnostavaa, harvoin saman kirjailijan eri teoksilla on kovin erilainen vaikutus.

    http://www.lily.fi/blogit/sivulauseita/ehka-rakkaus-oli-totta

    VastaaPoista
  2. Joo, itse asiassa kävin lukemassa sun jutun joskus tämän omani kirjoittamisen jälkeen, ja löysin keskustelumme! Aika jännä, että sulle jäi kirja mieleen niin surullisena. Oli se musta sitäkin, mutta ehkä kaikkein eniten jotenkin elämänmakuinen (nyt en kyllä enää yhtään muista, mitä olen tästä kirjasta kirjoittanut, hmh). Nauratti myös sun kommentti Lukesta! Ennen kaikkea ihailin, miten todentuntuinen henkilö se oli. Ja tykkäsin kyllä myös :D

    VastaaPoista
  3. Ehkä toi Kotiinpakuu pitäisi lukea. Toisaalta tämän Rakkauden jälkeen oli sillä tavalla kylläinen olo, että en ehkä hetkeen kaipaa mitään vastaavaa vaan jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotiinpaluu on ihan erilainen, tiiviimpi ja mun mielestä vahvempi. Sen tunnelmassa oli jotain sellaista mihin tää Rakkaus mun mielestä pyrki muttei kuitenkaan tavoittanut.

      Poista