Tyttö nimeltä Nikita

Pidän tarinoista, joissa nainen saa vaikean tehtävän, johon hän paneutuu täysin. Hänestä tulee vakooja, palkkamurhaaja, salaisen palvelun agentti, mitä tahansa. Jos tämä tapahtuu toisen maailmansodan aikana, aina plussaa. Haluaisin itsekin kokeilla. Joku ojentaisi passin jossa on vieras nimi mutta tutunnäköiset kasvot, pistoolin ja tukun rahaa ja sanoisi: Saat puoli vuotta aikaa sopeutua. Osta vähän vaatteita ja muuta mitä tarvitset.

Hankkisin helvetin hyvännäköisiä mekkoja ja kenkiä, joissa voin astella hienoon ravintolaan sekä tarvittaessa juosta pimeää katua pitkin kovaa. Eläisin vain tehtävääni varten. Olisin tehtäväni vanki mutta siksi myös vapaa. Ei tarvitsisi keskittyä muuhun. Ajatus täydellisestä paneutumisesta tuntuu ihanalta, turvalliselta ja jännittävältä. Rakastan Kill Billissä sitä jaksoa, jossa Beatrix Kiddo harjoittelee Japanissa Pai Mein karussa opissa taistelulajeja. Yksi suosikki- Agatha Christieni lapsena oli He tulivat Bagdadiin, jossa (muistaakseni alkuun vähän höpsö mutta tiukan paikan tullen rohkea ja neuvokas) Victoria Jones joutuu keskelle valtioiden välistä selkkausta.

Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita oli viihdyttävää katsottavaa. Pari poliisia ampunut nuori narkkari osoittautuu kovapäiseksi taistelijaksi, ja elinkautistuomion sijasta hänet palkataan valtion hommiin hoitamaan salaisia likaisia töitä. (Kuinka kova täytyy olla, että niihin tehtäviin pääsee?) Nikitan suojelija ja isähahmo on Bob, komea ja pidättyväinen mies, joka ei kuitenkaan ole täysin immuuni Nikitan viehätysvoimalle. Kun koulutusjakso on ohi ja Nikita pääsee vapaaksi, uusi onnellinen elämä Marcon kanssa joutuu vähitellen vastatusten vaarallisen työn kanssa.

Anne Parillaudin kasvot ilmensivät hienosti kovuuden alta esiin rakoilevaa haurautta. Upea oli myös mademoiselle Jeanne Moreau, jonka tehtävä oli laukoa budoaarissa totuuksia naisena olemisesta ja opettaa karski tappelija levittämään huulipunaa. "Anna nautinnon ohjata sinua. Naisellisuuden nautinnon." Tavallaan pidin myös kohtauksesta, jossa Nikita tarkk'-ampuu alusvaatteisillaan venetsialaisen hotellin kylpyhuoneen ikkunasta, sitä epätoivoista keskittyneisyyttä, jolla hän tehtäväänsä paneutuu, vaikka on saanut puhelun keskelle elämänsä onnellisinta lomaa. 

Ja pidin lopun kohtauksesta, jossa Marco kertoo Bobille Nikitan kirjeestä, jonka on repinyt. Siihen asti Nikita oli ollut Bobin armoilla. Pidin hymystä Bobin kasvoilla. Ajattelin että juttu oli ansa. Pidin elokuvasta. Nikita on hurja ja herkkä. Elokuvassa on myös kaikki vaadittavat vaiheet: koulutusjakso, jonka lopuksi päähenkilöstä tulee todella hyvä, vapauden ensi huuma sekä kipeys, kun rakkaalle ihmiselle ei voi kertoa, mistä on kyse. Eniten rakastan sitä irti olemista, sitä hetkeä kun Nikita eli Marie kävelee ulos valtion tarkoin varjellusta rakennuksesta matkalaukku kädessään, kun kaikki on edessä, kaiken voi alkaa alusta.

Kuuntele radiota, se kannattaa

Keittiössä on nykyään joskus radio päällä. Keittiöllä on Radio Helsingin kanssa kuuluvuusongelma, joten kanavaksi on valikoitunut Yle Radio Suomi. Se vie turvalliselle ja kotoisalle matkalle lapsuuden hämärään, automatkoille pimeiden maisemien halki mummolasta kotiin.  

Koko kansan kuultavissa olevassa radiolähetyksessä on myös omat virkistävät puolensa, ja yllättäen runolliset. Radio Suomessa kerrotaan viisi kertaa päivässä merisää eli säätiedotus merenkulkijoille. Jo pelkkä nimihän on silkkaa lyriikkaa. Tässä uutislähetyksessä puhutaankin udusta, sumusta ja voimistuvasta itätuulesta ja kerrotaan, että "Norjanmerellä on matalapaine. Osakeskus saapuu Pohjois-Itämerelle huomenna lounaasta." Entä keitä ovat meren kulkijat? Kuuntelen lumoutuneena, kun tasainen ääni luettelee sään rannikkoasemilla. 

Kotka Rankki plus yksi kaakko kuusi. Hanko-Tulliniemi plus kaksi eteläkaakko kymmenen. Utö plus kolme, etelä kahdeksan, utua kaksi. Gotska Sandön plus neljä, etelälounas neljä, heikkoa vesisadetta yhdeksän. Kylmäpihlaja plus kaksi, eteläkaakko yhdeksän, pilvistä, kolme. Strömmingsbådan plus kaksi, eteläkaakko kaksitoista. Heikkoa vesisadetta kuusi. Raahe, plus kolme, eteläkaakko yhdeksän, viisitoista. Oulu Vihreäsaari plus kaksi, eteläkaakko yksitoista, kuusitoista. Perämeren jääkenttä on vaikeakulkuinen.

Sitten seuraa lähetyksen maagisin osuus. "Aluksen, joka on matkalla suomalaiseen tai ruotsalaiseen Merenkurkun tai Perämeren satamaan, jossa on voimassa liikennerajoitus, on 20 meripeninkulmaa ennen Nordvalenin majakkaa tehtävä talviliikenneohjeen mukainen ilmoitus Bothnia VTS:lle VHF-kanavalla 67." 

Mietin, näkevätkö säätiedotuksen laatijat tutkassaan pienen aluksen, joka pahaa aavistamatta kyntää Merenkurkkua ja unohtaa tehdä talviliikenneohjeen mukaisen ilmoituksen VHF-kanavalla 67. Tai sitten kyseessä on geneerinen ilmoitus kaikille Merenkurkun ja Perämeren jääkentässä urheasti uraa uurtaville paateille. Arkipäivä keittiössä ei tästä runollisemmaksi pääse.

I'm everything you ever dreamed.

Holy Smith. Olenpa viettänyt virkistävän pariviikkoisen Ali Smithin parissa. The Accidentalissa Smartin perhe lomailee vuokratalossa uneliaassa Norfolkissa: kirjailija-äiti Eve, äidin uusi aviomies Michael, kirjallisuuden professori, 17-vuotias ahdistunut Magnus sekä 12-vuotias Astrid, joka tekemisen puutteessa kuvaa videolle auringonnousuja. Taloon saapuu noin kolmekymppinen ventovieras Amber, "tanned like a hitchhiker, dressed like a road protestor, one of those older women still determinedly being a girl". Kun Smartit palaavat Norfolkin-lomalta kotiin, vastassa on vain puhelinvastaaja ja sen viestit, mutta se on vain lopun kiihdytystä, todellisuudessa liike on alkanut jo aiemmin, nuhjuisessa loma-asunnossa.

En tiedä ketään, joka kirjoittaisi henkilöiden sisäistä monologia yhtä vetävästi ja elossaolevan kuuloisesti kuin Ali Smith. Samalla kyse on koko ajan muustakin kuin mitä kesän aikana ja sen jälkeen tapahtuu, todellisuudesta, sen esittämisestä kielellä ja kuvin, populaarikulttuurista, nykyhetkestä (kirja sijottuu kesään 2003 ja Irakin sota on brittimediassa vahvasti esillä). Myös monista lähteistä voi päätellä, että Ali Smith on kirjailija joka lataa kirjansa täyteen viittauksia ja kommentteja. Se että kaikkea ei täysin tavoita ei haittaa, koska tämä kirja on myös kamalan vetävä ja hauska. Viihdekirjallisuutta sanon minä, jos viihteellä tarkoitetaan sitä, että henkilöasetelma on kiehtova eikä kyse ole kuitenkaan "vain" siitä mitä tapahtuu, ja että vetävyys, rytmi ja nautinnollisuus kietoutuvat erittäin olennaisesti kieleen, mutta myös siihen mistä on kyse, nyt olen puhunut itseni solmuun mutta jos solmussa on kyse Ali Smithistä niin en välitä. 

Kolme huomiota Ali Smithistä:

Kattavan kahden kirjan otannan perusteella Smithin vakiohahmo on terävänäköinen, nokkela ja omissa maailmoissaan viihtyvä tyttö, jolle lopussa käy hyvin. Nuoret tytöt rikkovat Smithillä olemisen, puhumisen, kertomisen ja näkemisen tapoja, joihin aikuiset ja yhteiskunta ovat ruostuneet kiinni.

Ensimmäinen Ali Smithini oli vuonna 2013 suomennettu Oli kerran kello nolla, josta olin vähintään yhtä huikaistunut. Lukiessani The Accidentalin nyt englanniksi tunnistin äänen ja rytmin, joka oli tuttu Oli kerran kello nollasta. Johtopäätös? Ali Smithillä on tunnistettava ääni. Kristiina Drews on onnistunut tavoittamaan Ali Smithin äänen suomennokseen. Ali Smithillä on hyvä suomentaja. 

Myös ventovieraat, jotka saapuvat luomaan epäjärjestystä keskiluokkaiseen yhteisöön (perhe, illalliskutsut), kiinnostavat Ali Smithiä. Keskiluokkainen yhteisö saa piikkejä Smithiltä. 

Kukaan ei ole kesän jälkeen entisensä, Astrid, Magnus eikä Michael, mutta takakireä Eve kuulee Amberilta ehkä hyytävimmät sanat. Entä kuka Amber loppujen lopuksi on? Minämuotoiset Amber-jaksot ovat yhtä levotonta populaarikulttuurilainauksen ilotulitusta, ja niiden lomassa alkaa oikeastaan eniten käydä sääliksi Amberia. Amber on kaikkialla, eikä missään. Amber on loistava valo, mutta kuka kykenee katsomaan päin häikäisevää valoa?

When was the last time Eve had seen Astrid like that, like someone had tickled her into submission? God knew.  

And how in God's name she had managed to persuade Magnus? She had gone upstairs and come downstairs again and he had been there behind her, she had him by the hem of his shirt, she led him into the room, I found him in the bathroom trying to hang himself, she said. Everybody round the table laughed.

Pysäyttävintä Amberissa on, että hän puhuu totunnaiset fraasit ja tavat ympäri, vailla ironian ja metatasojen häivää. Pysäyttävintä Eve ja Michael Smartissa on, että he nauravat perään, kun Amber puhuu suoraan. Kuinka vaikea on puhua siitä, mitä tapahtuu, miltä tuntuu? (Vaikeaa.) Näemmekö toisissa ihmisissä vain sen minkä haluamme, minkä voimme, mitä tarvitsemme? Kun Eve lopussa syö voileipää amerikkalaisen talon yläkerrassa, tulee miettineeksi samaa. Loppu on samalla alku. 

Himoitsen lisää Ali Smithiä. Meidän tarinamme ei ole vielä lopussa, vaan alussa, Aliseni. Tiedän sen siitäkin, että erään Smithin kirjan nimi on Hotel World. 

Sananen kielestä

Ja kuitenkin halusin luopua kielestä sikäli kuin se kivettyy kuo-
reksi, halusin juopua kaikesta mitä tulee tähän pehmeään lihaan, 
sokeasti, mieltä vailla halusin sokeltaa sulaa kieltä, joka lainehtii
valtateille, tulvii kellareihin ja tärvelee irtaimiston. Halusin menet-
tää ihmisten kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta,
sama se, syvää epäinhimillistä kieltä. 

Markku Paasonen, Simpukka (Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005)

Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.

Töttöröö!

Rakkaat lukijat (jos teitä on). Pahoittelen hiljaisuutta! Hotelli Hertan vieraat puhuvat matalalla äänellä ja luovat ihmetteleviä katseita ympärilleen, mutta hotellinjohtaja väistää katseita ja kiiruhtaa pois. Vaan ei hätää! Täällä ollaan. Talo tarjoaa ilmaisen lasin samppanjaa kaikille halukkaille. Hotelli ei sittenkään ole haihtunut tomuna ilmaan!

kuva: mysanantonio.com/ ED CLARK/TIME & LIFE PICTURES/GETTY IMAGES