Hevosvarkaat

Norjalainen Per Petterson on kirjoittanut yhdeksän teosta, joista kolme on saatavilla suomeksi: Hevosvarkaat (2009), Kirottu ajan katoava virta (2011) sekä En suostu (2014). Olen lukenut kirjoista kaksi, En suostu ja Hevosvarkaat. Molemmat on suomentanut Katriina Huttunen, mielestäni hyvin. Niin hyvin, että minusta on tullut Per Pettersonin kirjojen rakastaja, lukija joka ei löydä sanoja kertomaan, miten hyviä Per Pettersonin kirjat ovat ja etenkään millä tavalla ne ovat hyviä.

Täytyisikö sanoja löytyä? Mietin yhä useammin, onko olemassa asioita tai kenties tunteita, joiden kuvaamiseen ei tarvitse eikä kannata etsiskellä sanoja. En tiedä. Yrittämättä jättäminen tuntuu luovuttamiselta, toisaalta yrityksistä tuntuu usein tulevan myötähäpeää aiheuttavaa räpistelyä. Olen kuitenkin iloinen, että jotkut yrittävät, koska jotkut myös onnistuvat, ja mitä elämästä muka tulisi ilman hämmästyttävän täsmällisiä ilmauksia ja kirjoituksia, joiden lukemisen jälkeen jokin on toisin?

Joka tapauksessa puhun nyt Hevosvarkaista. Uusimmasta suomennoksesta En suostu tyydyn sanomaan tässä vain sen, että se kuvaa usean sivun verran, kuinka toinen päähenkilö Tommy istuu kahvilassa, katselee kahvilan myyjää, puhuttelee tätä ja tuntee sitten olonsa vaikeaksi. Sitä pätkää lukiessani ajattelin, että tämä on kauneinta, todellisinta ja runollisinta mitä olen koskaan lukenut rakkaudesta, toisen ihmisen lähestymisen hämmentävyydestä ja ajan kulumisesta. Juuri sellaisia Pettersonin kirjat ovat: tavanomaisilta vaikuttaviin puitteisiin yhdistyy jotain suuresti yleisinhimillistä.

Hevosvarkaat kuvaa kesää vuonna 1948, ja kuten Pettersonin teoksissa usein, menneisyys leikkautuu nykyhetkeen. Vuonna 1948 viisitoistavuotias Trond-poika viettää isänsä kanssa kesää pienellä karjamajalla maaseudulla. Melkein kuusikymmentä vuotta myöhemmin Trond on hankkinut samoilta seuduilta mökin tarkoituksenaan vetäytyä sinne loppuelämäkseen. Askeettisen mökkinsä hiljaisuudessa Trond alkaa vähitellen muistella, mitä tuona kesänä tapahtui.

Kirjassa kuvataan paljon fyysistä työtä, mikä ilmeisesti on tyypillistä Pettersonille. Kesällä 1948 isä ja poika hakkaavat puita, osallistuvat peltotöihin ja kasaavat ison kasan tukkeja joenrantaan lähettääkseen ne virran mukana Ruotsiin. Kuuma kesämetsä on koko ajan läsnä. Iäkäs Trond kamppailee saadakseen mökkinsä talviasuttavaksi ja tekee kävelyretkiä lähimaastossa.

Aluksi lukeminen oli lähes puuduttavaa, niin yksityiskohtaisesti puiden sahaamista, tukkien uittamista ja lumitöitä kuvailtiin. Tietysti tällä oli tarkoituksensa. Ajattelin, että Petterson kirjoittaa romaaneja kuin novelleja (en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa, mutta olen varma että se on pelkästään hyvä asia): Liikahdukset näyttävät pieniltä ja tekstissä liikkuvat varsin konkreettiset asiat, mutta vähitellen avautuu esiin koko kuva. 

Loppua kohti, kun aikatasot rakoilevat ja lomittuvat, alkaakin valjeta, mitä kesä 1948 oikein merkitsi isälle ja pojalle. Trond näkee sen, mitä on käsillä, metsän, joen ja tukit joita täytyy liikutella. Isällä on mielessä laajempi kuva, jotain jossa liikkuu muutakin kuin tukkeja, jotain joka muuttaa elämiä. Vähitellen asioiden todellinen laita valkenee pojalle, ja sen jälkeen kaikki on toisin. 

Tuntui kuin esirippu olisi laskeutunut ja peittänyt kaiken sen mitä olin koskaan tiennyt. Oli kuin olisi aloittanut elämän uudestaan. Värit olivat erilaisia, hajut erilaisia, sisimmät tuntemukseni olivat erilaisia. Lämmön ja kylmyyden, valon ja pimeyden, violetin ja harmaan erot olivat erilaisia, samoin pelkoni ja iloni erot. 

James Woodin Petterson-katsauksesta The New Yorkerissa löytyy toistaiseksi paras lukemani kuvaus Pettersonin kirjailijanlaadusta: "Petterson’s interest is pictorial and spatial rather than logical and interrogative. His sentences yearn to fly away into poetry; it is rare to find prose at once so exact and so vague. Yet Petterson is novelistically acute about human motive and self-deception."

Isän toiminta ja motiivit kuvataan varsin viitteellisesti. Vahvempana lukijan – kuten ehkä Trondinkin – mieleen jää joukko kuvia, kuten romaanin ehkä avainkohtaus, jossa Trond kietoo käsivartensa ystävänsä Jonin äidin ympärille isänsä ja Jonin isän tasapainotellessa tukkien päällä. Tätä seuraa pian unenomainen kuvaus kesäyöstä, jossa Trond näkee, kenen kanssa hänen isänsä istuu penkillä joen vastarannalla, ja herää myöhemmin itse navetasta, johon karjakko on saapunut lypsylle.

Hevosvarkaat on myös kasvukuvaus: Lopussa Trond menee äitinsä kanssa Ruotsiin, ja matkalla hänelle ostetaan oikea miesten puku. Äiti tekee hänestä ulkoisesti miehen, mutta kesä isän kanssa jätti vähintään yhtä vahvan jäljen.

Annos symboliikkaa loppuun: Trondin, isän, Jonin isän ja muiden miesten tarkoitus on lähettää tukkeja jokea pitkin Ruotsiin, missä ne ennen pitkää saapuisivat perille jollekin sahalle. On siinäkin metaforaa: laskea tukkeja joen armoille, jossa ne ovat osana virtaavan veden liikettä, mutta voivat toisaalta vain lipua epämääräisesti ja saapua perille joskus jonnekin – jos saapuvat. 

Joka tapauksessa Petterson on nyt otettu kotijumalieni joukkoon, halusipa hän sitä tai ei (olen saanut vaikutelman, että mies viihtyy parhaiten pienellä kotitilallaan Kaakkois-Norjassa). Kyllä kotijumaliin sellainen mies kuuluu, joka ajattelee näin, tai ainakin kirjoittaa pojasta, joka haluaa ottaa kaiken irti viimeisistä päivistä, joesta ja maisemasta:

Nyt olin yhtä levoton kuin isäni, ja minun teki mieli ottaa kaikki irti viimeisistä päivistä ja joesta ja maisemasta, ennen kuin lähtisimme takaisin Osloon. Ja niin me ottaisimmekin, puristaisimme viimeisen lämmön metsän poluilta ja Furufjelletin rinteiltä ja näkisimme miten auringonsäteet heijastuivat koivunrungoista puiden väliin kuin kiowaintiaanien ampumat nuolet ja sukelsivat syvänvihreisiin saniaisiin, joita kasvoi viuhkamaisina kapean soratien varressa kuin palmunlehtiä pyhäkoulun Raamatussa palmusunnuntaina. 

Kuvat: Otava, Lars Eivind Bones / Dagbladet.no 

Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.

Töttöröö!

Rakkaat lukijat (jos teitä on). Pahoittelen hiljaisuutta! Hotelli Hertan vieraat puhuvat matalalla äänellä ja luovat ihmetteleviä katseita ympärilleen, mutta hotellinjohtaja väistää katseita ja kiiruhtaa pois. Vaan ei hätää! Täällä ollaan. Talo tarjoaa ilmaisen lasin samppanjaa kaikille halukkaille. Hotelli ei sittenkään ole haihtunut tomuna ilmaan!

kuva: mysanantonio.com/ ED CLARK/TIME & LIFE PICTURES/GETTY IMAGES