Oli kerran Ali

Greenwichiläisen talon taakse on kerääntynyt joukko ihmisiä. On iso teltta, ruokakojuja, vilttejä ja markkinatunnelma. Ihmiset pitävät tiiviisti silmällä erästä ikkunaa. Aina joku kuvittelee verhon heilahtavan tai harjon häivähtävän ikkunalla, ja kohahdus käy läpi väkijoukon. Ikkunan takana on Genevieve ja Eric Leen talon yläkerran vierashuoneessa Miles Garth jo ties monetta kuukautta.

Oikeasti Miles Garth ei anna mitään merkkiä itsestään, joten ihmiset katselevat sitä, että mitään ei tapahdu. Paitsi että tapahtuu. Miles Garth on huoneessa, Brooke Bayoude hyppelee Greenwichin kaduilla ja kuninkaallisessa observatoriossa ja ajattelee juttujaan. Mark Palmer puhuu kuolleelle äidilleen ja muistelee illallista, jonka aikana hänen teatterinäytännössä tapaamansa, sattumalta päivällisille mukaan kutsumansa mies sujautti suolasirottimen piiloon pöydän alle eikä palannut yläkerran huoneesta. Vanha nainen makaa sairaalasängyssä muistelemassa miestään ja lapsiaan, ja Anna-niminen nainen on juuri herännyt yöllä unesta, jossa näki sydämensä rintakehän läpi, ja sitten hän muistaa pojan, joka tunnisti hänen hyräilemänsä Abban kappaleen Versaillesissa vuonna 1980.

Olen häikäistynyt. Ali Smithin Oli kerran kello nolla (suom. Kristiina Drews, Otava 2013) on taas kerran paras kirja pitkään aikaan. Kirjassa on käsittämätön kavalkadi ääniä ja eläviä ihmisiä ja rekistereitä ja tarinoita, siis todellinen kaunokirjallisuuden ja suomennostaiteen taidonnäyte. Kaiken päälle nautin limassolilaisella hiekkarannalla parhaan koskaan kirjasta lukemani päivälliskohtauksen. Ei sillä, että ahmisin kirjoista erityisellä mielenkiinnolla juuri päivälliskohtauksia tai että mieleen tulisi nyt vertailukohtaa, mutta tämän luin yhdeltä istumalta, ja lukiessa tuntui kuin olisin ollut mukana siellä, kaikkien niiden ihmisten ja niiden edustamien kamalien elämäntapojen ja muutaman hyvän tyypin joukossa myös.

Jälleen kerran huomaan ajattelevani, miten vähän kirjallisuudessa itse asiassa on kyse sanoista.

Tai tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on kyse nimenomaan sanoista. Joita jotkut totisesti osaavat käyttää.

Ali Smithin kirjassa on paljon sanoilla ja merkityksillä kikkailua, varsinkin alussa, minkä uumoilin käyvän rasittavaksi. Onko tämä sopivaa lomalukemista ollenkaan? Ei kikkailu kuitenkaan käynyt rasittavaksi, eikä se ollut itsetarkoituksellista. Ja oli loistavaa lomalukemista.

Kirjassa on varmaan hirveästi tasoja, joita en lentokoneessa tai hiekkarannalla sivuja lehteillessäni vielä tavoittanut. Ollaan Greenwichissa, jossa sijaitsevan kuninkaallisen observatorion mukaan on määritetty nollapituuspiiri ja Greenwich Mean Time, johon eri aikavyöhykkeet perustuvat. Jonkunlainen ajan alku ja juuri ja samalla ei-mikään-aika, siis. Jokainen kirjan neljän pääluvun henkilöistä uppoutuukin omalla tavallaan nykyhetkeen tai menneisyyteensä, yrittää tallentaa siitä jotakin. Minulle tämä oli kuitenkin eniten huikean taidokkaasti kirjoitettu kirja täynnä ihania, kiinnostavia ja eläviä ihmisiä sekä hyvä tarina (tarinoita). Välimeren auringossa ajattelin sellaisia sanoja kuin kaiken pakonomainen todeksi tekeminen kertomalla ja näyttämällä, muistaminen, historiaksi tekeminen... Siellä ne kaikki seisovat tuijottamassa ei mitään.

Syytä ei tarpeen. Tarpeen ei syytä. Mehän emme tiedä. Me emme todellakaan tiedä. Tiedämme vain, että ihminen halusi puhua toisen ihmisen kanssa. Se on enemmän kuin tarpeeksi. Sama se miten arkipäiväinen hänen asiansa oli, siinä on kuitenkin kaikki mitä meille jää käteen päivän päätteeksi.  

Kaiken tämän mies sanoo lempeästi. 

Hän lausuu sanan "arkipäiväinen" ilman teennäisyyden häivääkään. 

Tapa jolla hän sanoo fraasin 'päivän päätteeksi' saa sen kuulostamaan kaikkea muuta kuin kliseeltä – hän saa sen kuulostamaan siltä, että päivät päättyvät, ja että se voi olla merkityksellistä. 

Kuva: cdon.com

Lukaisenpa limerikin

Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)

Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.

There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.