Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla. Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.

Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.

Neljäntienristeys alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.

Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.

Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.

Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.

Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.