Adèlen elämä – osat 1 ja 2, ohjaus Abdellatif Kechiche, on elämää, ei teos joka noudattelee jotain elokuvallisen esittämisen lakeja. Léa Seydoux Emman roolissa oli hieno, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään vuotavan kyyneliä ja räkää ja kuolaa niin kuin Adèle Exarchopoulosin Adèlen nimiroolissa. Epäilen, että hän ei näytellyt ollenkaan. Hän vain oli ja nukkui ja söi (ja voihki halusta) ja kamera ryömi hänen poskillaan, hiuksillaan, suussaan.
Alussa Adèle on 16-vuotias lukiolainen, joka yrittää poikien kanssa kuten kuuluu, mutta vasta sinitukkainen herkkäsuinen Emma vie häneltä jalat alta. Elokuva kuvaa Adèlen kasvamista, itsensä etsimistä, rakastamista ja pettymistä, ja päähenkilöiden kautta se havainnollisti mielestäni kiintoisasti myös olemisen ja esittämisen eroja. Adèle on yhtä suuta, takapuolta, ruumista ja tunnetta. Aluksi oli hämmentävää katsoa hänen työntävän suuhunsa rullakebabia tai spaghetti bolognaisea, sitä puremisen ja nielemisen sotkua. Adèlelle asiat ovat konkreettisia. Hänestä tulee lastentarhanopettaja, Emman juhlissa hän laittaa ruokaa ja tarjoilee. Emma taas näkee asiat abstraktimmin. Hänestä tulee taiteilija, joten hän pystyy kuvaamaan suhdettaan elämänsä naisiin maalaamalla heidät kankaalle, mutta kun Adèle tukahtuu ikävästä ja halusta Emmaa kohtaan, hän ei voi kuin rahjustaa katuja suruissaan. Toisaalta Adèle oli hirveän vahva, ja vaikka hän ei aina halunnut kertoa muille olevansa naisen kanssa, hän oli kuitenkin mielestäni heistä kahdesta rohkeampi, kukaan joka itkee sillä tavoin, ei voi kuin olla hirveän rohkea.
Entä tämä kohtaus sitten: Adèle ja Emma ovat illalla sängyssä Emman juhlien jälkeen. Emma alkaa taas kerran puhua siitä, mitä Adèlen pitäisi tehdä. "On kiva, että laitat ruokaa, mutta pitäisikö sinun miettiä, mitä oikeasti haluat tehdä? Mikset alkaisi kirjoittaa?" Mutta Adèlehan tekee, hän on lastentarhanopettaja, sitä hän haluaa tehdä.
– On kyse siitä, mitä Emma haluaisi Adèlen tekevän, mitä Emma haluaisi itsensä kanssa olevan ihmisen tekevän. Huh. Olenko joskus ollut samanlaisessa tilanteessa, puhunut samanlaisia sanoja? Kivaa, että sitä sattuu elokuvissakin.
Ihmiskuvaus oli hienoa, ranskalaislukio ihana. Ilmeisesti elokuvan seksikohtaukset ovat herättäneet joissakuissa närää. Kieltämättä ne olivat pitkiä ja kuvakulmiltaan roiseja. Mutta elokuvan pointti oli kuitenkin joku aivan muu. Sitä paitsi kohtaukset olisivat olleet pitkiä ja uskaliaita vaikka ne olisi ohjannut nainen, naisenkin katseen kautta. Ainoa mitä ihmettelin, oli haparoinnin täysi puuttuminen, Adèlen epäröimättömät otteet 16-vuotiaana… No jaa, ehkä Ranskassa.
Kolme tuntia oli hitusen pitkä kesto ja tarina polki välillä paikallaan, mutta ihmeellistä, millaisia tunteita tämä herätti, millaisen elämisen ja olemisen ilon. Merci!
Ja kiitos Kino Engel yksityisestä elokuvanäytännöstä! Oli maanantai-ilta, navakka tuuli oli pyyhkinyt Aleksanterinkadun tyhjäksi, kenellekään muulle ei ollut tullut mieleen pujahtaa elokuvateatteriin. Salissa nostin jalat edessä olevalle tuolille ja vain hetken alussa mietin filmin pyörittäjää kopissa takanani katsomassa minua joka katson elokuvaa tyttöjen välisestä rakkaudesta. Kyllä se nyt on selvää: sitten kun omistan tyylikkään kaupunkiasunnon New Yorkissa (tai Helsingissä), sinne tulee pieni elokuvateatteri, sellainen tunnelmallinen ja kotoisa mutta arvokas kuitenkin.
Kuvat hiff.fi, premiere.fr
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti