Uimaan!

Viileä ja epävakainen loma Etelä-Italiassa sai haaveilemaan uimisesta. Tällä kertaa en siis pulahtanut Välimereen, vaikka se välkehti varsin houkuttelevan näkymän päässä terassimme alapuolella. Elämäni parhaat uimapaikat eivät yleensäkään ole löytyneet Italiasta, ainakaan viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka muuten kuulun siihen maahan eri tavalla kuin muualle. Liian pienet rantaläikät, liikaa meluisia ihmisiä, ei villin luonnon tuntua, ainakaan siellä missä minä olen käynyt.

Tämä huomio herätti pohtimaan, joten tässä ne ovat – kaikkien aikojen parhaat uimapaikat maailmassa!

1) Pihlajasaari, Helsinki

Aurinko paistaa, vesi liplattaa, kallio on sileä ja lämmin jalkojen alla. Tunnelmasta riippuen voi etsiä silokallioisen paistattelupaikan tai tundramaisemman kolkan saaren eteläpuolelta kanervien ja havupuiden kupeesta – meri on joka tapauksessa edessä, avara ja suuri. Levän peittämiä kiviä pitkin veteen liukuminen tekee lopullisesta uimaan pääsemisestä entistä palkitsevampaa. Tallinnan laiva lipuu ohi ja nostattaa maininkeja, vesi on sopivan viileää mutta ei kylmää, uiminen virkistää todella. Takaisin pääsee kiipeämään tarrautumalla levän peittämiin liukkaisiin kiviin, kallio lämmittää yhä jalkoja, vesi valuu iholla etkä koskaan ole tuntenut olevasi yhtä täynnä voimaa kuin nyt.

2) Platanias, Kreeta

Tämä maisema on sinetöiytynyt mieleeni ehkä ikuisiksi ajoiksi. Silminkantamattomiin rantaviivaa, edessä pelkkä sininen meri ja yksi saari: pitkulainen ja köyryselkäinen lohikäärmevuori, jonka jyrkillä riinteillä kiipeilee harvinaisia kri-kri-vuohia. Ja aallot: tämä ei ole mitään Itämeren liplatusta vaan avoimena vellovan Välimeren muhkeita, korskeita aaltoja, joista lähtee ääntä ja kuohua ja vaahtoa ja jotka jättävät jälkeensä sileän hiekan ennen kuin vyöryvät taas yli. Ranta kannattaa mielellään kokea aikaisin toukokuussa ennen turistikauden alkua tai sitten hyvin aikaisin aamulla, sillä keskikesällä santa täyttyy punakoista turisteista, jotka kääntävät kylkeä aurinkopedillä. Seutu on siis kaikkea muuta kuin luonnontilassa, mutta siitä huolimatta ja vaikka hiekkarannat eivät enää ole oikein mieleeni, tätä koskematonta horisonttia, sopivan uimakelpoista ja nopeasti syvenevää rantaa ja kuohuvaa, houkuttelevaa ja välillä vaarallisentuntuistakin merta en unohda.

3) Cagnes-sur-Mer, Ranska ja Ischia, Italia eli muistumat lapsuudesta

Ei hiekkarantaa vaan pyöreitä, veden sileäksi hiomia kiviä kuin munia. Siniseksi maalattu sälepolku kivillä, jotka vähän kivistävät lapsen jalkoja ja muuttuvat keskipäivällä kuumiksi. Rannan välittömässä tuntumassa ravintola, josta saa simpukoita, joita odotellessa voi hypätä ravintolan viereiseen uima-altaaseen ja joita voi sitten nousta syömään, vettä valuen, pelkässä uimapuvussa.

Toinen muisto, Ischia eli muistini mukaan kenties paras ranta Italiassa. Pitä hiekkaranta ja avoimet näkymät merelle. Vietin paljon aikaa vedessä, seisoin käsillä ja kehittelin Jane Austenin Kasvattitytön tarinan inspiroimaa kertomusta. Lähistöllä leikkivät italialaislapset kysyivät mistä olen kotoisin ja naureskelivat, silloin kuulin ensi kertaa sanat katso merta. Hotelli sijaitsi rannassa ja aamiaista syötiin terassilla, jossa lamaannuttavan komea tarjoilija kaatoi kuppiin sakeaa kaakaota ja croissanttien kanssa sai aprikoosimarmeladia.

Koe myös tämä: Paras yöuinti, Afroditen syntymäpaikka, Kypros

Kohta sinne voi jo molskahtaa.

Täällä syntyi kertoman mukaan jumalatar Afrodite. Mainio paikka katsella auringonlaskua, mainio paikka uida yöllä. Kallionlohkareet luovat uhkeita varjoja, täysikuu paistaa, kuunsiltaan voi uida. Yläpuolella kallionseinämää mukailevalla kiemuraisella autotiellä ei ole valoja, pelkästään kuu valaisee, aallot kohisevat, meri on pimeä.

Fanikirjoitus

Ihan vain koska olen rakastunut ja sanon sen kaikille: Paul Dano! En halua pitää itselläni tätä onnea koska miksi pitäisin, onnea ei ole tarkoitus kätkeä tai ainakaan tätä onnea en halua kätkeä vaan jakaa sen kaikille. Uusin inspiraationlähteeni siis: näyttelijä Paul Dano. Tulossa syksyllä Suomen televisioon BBC:N Sota ja rauha -versioinnssa, joka minulla oli ilo nähdä jo ja jossa Dano Pierre Bezukhovina hallitsi tunnelman täysin suvereenisti, silloin kun hän oli kuvissa olin täynnä rauhaa ja rakkautta ja ihailua (hänen käsittämättömän hienosti esittämänsä, ristiriitojen painama mutta vilpitön Bezukhov oli myös suurin syy sille, miksi vakuutuin siitä että joskus kesken jättämäni Tolstoin opus täytyy lukea).

Tiedättehän, Paul Dano, myös esimerkiksi Little Miss Sunshinen ahdistunut teinipoika: "If I want to fly, I’ll find a way to fly." Olisihan minun pitänyt tietää, että juuri Paul Dano sanoi nuo sanat. Lehtikirjoitukset ovat täynnä ihailua Danon harvinaista näyttelijänlaatua ja hänen aiempia roolejaan kohtaan (myös mm. 12 Years a Slave, Sorrentinon Youth, Beach Boys -leffa Love and Mercy, There Will Be Blood ja ainakin itselleni täysin tuntemattomat Ruby Sparks ja For Ellen), ja ilmeisesti mies on vaatimaton ja fiksu ja sellaisen oloinen, jonka kuka tahansa voisi tuntea, minäkin, näyttelijä mutta myös tyyppi joka rentoutuu katsomalla jääkiekkoa (!) ja tyttöystävänsä kanssa tv-sarjoja brooklyniläisasunnon sohvalla.

Ja Beach Boys, mikä letkeä meno! Nyt kuulen ja näen vain Paul Danon. Ja videolla, hetket juuri ennen kun Dano saa mikrofonin, nopea päätös, siirtymä, keskittyminen. Haluaisin tavata Paulin, jutella kirjoista vaikka ja sitten haluaisin tanssilattialle Paul Danon kanssa, ei tarvitsisi päätyä sänkyyn mutta tanssilattialle haluaisin.

Tu sei la mia amica geniale, devi diventare la più brava di tutti

Olen ihanasti, lämpimästi, kiihottavasti koukussa. Elena Ferranten Napoli-sarjan mestarillisuus on maailmalla ollut selvää jo pitkään (ks. vaikka täältä), ja onpa kaikuja sen erinomaisuudesta kantautunut Suomeenkin (ks. esim. tänne ja tänne). Nyt, luettuani ensimmäisen osan melkein kokonaan, liityn empimättä ylistäjien joukkoon. Italiaksi neliosaisen sarjan viimeinen osa ilmestyi 2014, koko sarja on käännetty myös englanniksi, ja suomeksi ensimmäinen kirja (Loistava ystäväni, WSOY) tulee nyt maaliskuussa.

Aah, viisas kirja, viisas ääni. Napoli-sarjan keskiössä ovat kaksi tyttöä, ystävykset Elena eli Lenuccia ja Lila, joiden elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen. Ensimmäinen osa sijoittuu 1950-luvun loppuun. Se tuntuu viehättävästi vanhanaikaiselta kertomukselta vähän jo kaukaisesta ajasta, mutta samalla se on todentuntuinen, ajaton ja tarkka kuvaus ihmisistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Uumoilen, että neliosainen sarja muodostaa myös kuvauksen muutoksista (etelä)italialaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta tästä en osaa sanoa vielä paljonkaan.

Ferrantesta kertovissa artikkeleissa on vilahdellut sellaisia nimiä kuin Karl-Ove Knausgård ja Jane Austen; Knausgårdia en ole lukenut mutta vertaus Austeniin on mielestäni esimerkiksi ihmiskuvauksen ajattomuuden osalta osuva. 

Ehkä todentuntuisuus liittyy Napoliin tapahtumapaikkana, vaikka en ole jalallani astunut rione Luzzattiin, piskuiseen asemantakaiseen kortteliin, johon Ferranten kertomus lähteiden mukaan sijoittuu, ja vaikka jo aseman etiset kadut, joilla raahasin matkalaukkuani tuolimyymälöiden, kiinalaisten pitämien kebab-kioskien ja kadullamaleksijoiden editse, tuntuivat tarpeeksi epämääräisiltä ja vierailta. Tiedän kuitenkin, miten pitkä matka on Piazza Plebiscitolta kävellen Santa Luciaan, varsinkin jos ensin on saapunut kaupungin laidalta bussilla, ja tiedän, miltä tuntuu kävellä Via Chiaiaa: kuin olisi astunut toiseen maailmaan.

Napoli tai ei, L'amica geniale on ajaton, koruttomasti mutta tyylikkäästi kerrottu, suuri sillä tavalla kuin kirja voi olla suuri ja itkettävä ja järjettömän hyvä.

Alusta asti, Elenan ja Lilan ensimmäisestä, salaa suoriretusta retkestä rionen rajojen yli, L'Amica geniale on mielestäni ollut kirja siitä joka lähtee ja siitä joka jää (samanniminen on myös sarjan kolmas osa), ja miksi ja miten näin tapahtuu. Puristaa lukea, kun nyt, viitisenkymmentä sivua ennen ensimmäisen osan loppua, viimeistään näkyy miten Lenuccialle ja Lilalle käy, minkälaisen suunnan heidän elämänsä ainakin nyt, 16 vuoden iässä ottavat. Puristaa lukea, miten toisen elämä kietoutuu koko ajan tiukemmin kortteliin, sen pinnan alla kyteviin ja usein leimahtaviin ihmissuhdekuvioihin ja valtataisteluihin, ja miten toisen elämä näyttää ehkä etenevän nyt verkkaisemmin, mutta miten hän kaiken aikaa rakentaa itselleen mahdollisuuksia katsoa ja lähteä kauemmas, mahdollisuuksia toimia muillakin tavoin ja muilla tasoilla kuin mitä päivittäinen elämä korttelissa tarjoaa. Ja uskon, että tämä ei jää tähän, että sydäntäni tulee puristamaan vielä monta kertaa.

L'amica geniale on tietysti kuvaus myös ystävyydestä. Uskon myös, että jokainen jolla on lapsuudessa ollut läheinen ystävä, tai missä tahansa elämänvaiheessa, joku jota rakastaa, ihailee ja myös selittämättömällä, kipeällä ja sysisellä tavalla tarvitsee, löytää Lenuccian ja Lilan suhteesta paljon tunnistettavaa. Ferrante kuvaa häkellyttävän tarkasti, miten läheiset ihmiset voivat vaikuttaa toisiinsa, mikä ristiveto siinä voi vallita, miten kummankin olemassaolo ja tekemiset saavat molemmat tekemään ratkaisuja, kamppailemaan, panemaan parastaan ja samalla rakentamaan kuvaa paitsi toisesta, myös omasta itsestä.

Ja luulen, että vaikka kumpikin tahoillaan voi luulla mitä luulee, joskus yhtä, toisinaan toista, lopulta ei ole kyse siitä että toinen voittaa ja toinen häviää, vaan jostain muusta. Vielä en ehkä täysin tiedä mistä, mutta haluan saada selville.

 Lukiessani olen tietysti myös riemuissani ja hykertelen siitä, että kaiken tämän tyylikkään, viisaan ja sydäntäpuristavan näyttämönä on Napoli, minun Napolini. Minä tiesin jo, miten ihmeellinen paikka se on. Hähää.

Ja samalla käsi hamuaa lompakosta luottokortin numeroa, klikkaudun verkkokauppaan. Tarvitsen lisää, nopeasti, olen vasta alussa. Haluan kasvaa näiden tyttöjen kanssa, tämän kirjan kanssa, haluan oppia lisää ihmisistä ja itsestäni, haluan vastauksia kysymyksiin joita minullakin on.

Maaliskuu, argh

Yhtenä aamuna herään aikaisin ja näen ikkunasta että taivaalla kajastaa valo. Pimeys on väistynyt! Myös päivällä aurinko paistaa kirkkaan läikän lattiaan ja kadulla siristelen silmiä.

En vastusta kevättä periaatteessa, päinvastoin, mutta kevät on vaikea mennä läpi. Sitä mukaa kun valo lisääntyy, oma olo harmaantuu. Vielä nyt, helmikuussa pystyn ehkä ilahtumaan, mutta tiedän että pahempaa on tulossa, maaliskuu on tulossa ja se on nurkan takana. Maa on haalistunut ja niin olen minäkin. Ei valo ole ihanaa, valo on väkivaltaista ja paistaa julmasti paikkoihin jotka haluan piilottaa.

Hölmöä pelätä etukäteen. Mutta kun mikään ei koskaan muutu.

Bussi seisoo Hämeenlinnanväylällä ja minä mietin, että ehkä mikään ei koskaan muuttu. Ehkä kohtaloni on elää elämä näin, siis niin etten koskaan tunne tekeväni täysin, kokonaan, pelkästään sitä mitä haluan (nimittäin kirjoittaa, romaaneja, esseekirjoja, no melkein mitä vain, haluan jonkun äänen jossain, sanotaan se nyt ääneen, sanotaanko, uskallanko). Ehkä en koskaan tunne olevani kokonaan siellä missä haluan. Siis läsnä? Ehkä en koskaan uskalla, ehkä uskalsin jo mutta se ei riitä. Ehkä minussa kulkee aina joku toinen raide joka vie sinne minne en koskaan pääse.

Ei se ole aina paha asia. Ja joskus on, tietysti, myös hetkiä jolloin kaikki on satumaisesti, täydellisesti läsnä. Ja joka vuosi opin enemmän siitä, mistä sellaiset hetket syntyvät.

Ehkä voin joskus onnistuakin, ehkä en, mutta tämä tunne varmaan jää.

Ehkä jos sen hyväksyisi, sen kanssa olisi helpompi elää.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi ei jättänyt kovin voimakasta jälkeä, mutta yksi kohta jäi mieleen.

"Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu'umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." 

Kuinka kamalaa se sitten olisi, halujen kuolettaminen? Haluanko olla haluamatta. En.

Se kulkee minussa, se toinen raide, mutta antaa kulkea. En ainakaan ole vielä valmis luovuttamaan.

Ja tulee taas toukokuu, kyllä, mutta missä minä silloin olen ja olenko missään, muuttuuko mikään, en tiedä enkä ehkä vielä haluakaan.

Swimming Home, edelleen

Saako kirjoittaa kirjasta josta on kerran jo kirjoittanut?

Saa, jos hädin tuskin muisti kirjoittaneensa, eikä ainakaan, mitä tuli sanottua.

Saa, varsinkin jos kirja on hyvä.

Deborah Levyn Swimming Home on lyhyt, arvoituksellinen, tiheä. Tuntuu että lähes jokainen lause kätkee sisälleen toisen tason, sellaisen, josta melkein saa kiinni. 

Edellisellä lukukerralla tämä etäisyyden tunne taisi hiukan vaivata, nyt ei enää. Swimming Home lietsoi halua kirjoittaa ja lukea, palata jatkuvasti niihin iltoihin jolloin sain maata peittojen alla lukemassa. Jos niin tekisin, kaikki salaisuudet tuskin aukeaisivat silloinkaan.

Swimming Home on kirja surusta ja siitä, miten vaikea surua kohti on kulkea, miten helppo kipeistä asioista on vaieta. Tiivis, merkityksillä ladattu pinta, sellainen tunnelma että jokainen lause voi olla räjähtävä kranaatti, ja siltikään ei tarvitse pidättää hengitystä. Lisäksi rakenne on viehättävä ja mukana tietysti loma, Etelä-Ranska ja uima-allas. Voiko toivoa muuta?

Tunnettu runoilija Jozef "Joe" Jacobs, hänen vaimonsa Isabel, heidän 14-vuotias tyttärensä Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell ovat vuokranneet talon Etelä-Ranskasta. Yllättäen puutarhan uima-altaassa kelluu hahmo, joka pian nousee ylös vettä valuen, käy ilmi että hänellä on lanteille ulottuva tukka ja hän on alasti. Hän on Kitty Finch, hämmästyttävän kaunis ja vääjäämättömän rikki, tietää kasveista ja sanoo ääneen asioita joita kukaan ei haluaisi kuulla. Lisäksi käy ilmi, että Kitty ihailee Joen runoutta ja on hankkiutunut paikalle varta vasten.

Mitchell ei voi sietää häntä, Laura purnaa hiljaa. Isabel Jakobs tarjoaa yllättäen Kittylle talon vapaata huonetta. Tilaa on. Josef hurmaantuu välittömästi, minkä kaikki myös näkevät. Hän ei kuitenkaan tunnusta, että on lukenut Kittyn kirjoittaman runon, jonka tämä jätti makuuhuoneen ulkopuolelle häntä varten. 

Miksi? Miksi. 

It goes like this. My father said goodbye, etc. My mother said goodbye, etc. They hid me in a dark forest in western Poland, etc.

Kiitos, sanoi rouva Pyy (vihdoin)

Suhteeni Marja-Liisa Vartion romaaneihin on kunnioittava, mutta hivenen etäinen. Ainakin tähän mennessä voimakkaimman vaikutuksen oli tehnyt Hänen olivat linnut, jonka luin nuorena yliopisto-opiskelijana. Se on sitten kevät ja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö menevät enemmän osastoon kunnioittava, mutta melko etäinen. Kaikki naiset näkevät unia (Teos 2012) on turhauttava, riemastuttava ja lopulta melko osuva kuvaus naisen sielunelämästä.

Rouva Pyy on kotirouva 50-luvun Helsingissä, ja melkoisen rasittava hahmo. Hän vahtii ikkunasta naapureita, aprikoi mitä he ajattelevat hänestä, pohdiskelee uniaan, käy hypnoosissa ja naputtaa miehelleen. Rouva Pyyn ongelma tuntuu olevan, että mikään ei oikeastaan ole hyvin. Uusi, toiveiden rivitaloasunto onkin liian pieni, posliininmaalauskurssi ei sittenkään häntä varten, ja toiset naiset (kateelliset käärmeet) eivät arvosta hänen taidemakuaan. Aviomieskin saa tietysti kuulla kunniansa. Rouva Pyy syyttää miestä perintömetsätilkun myymisestä – kunnes viime hetkellä muistaa, että myynti taisikin olla hänen oma ideansa.

Minä ehkä vähän pelkään tätä Marja-Liisa Vartiota. Hän katsoo henkilöiden lävitse säälimättä ja läpitunkevasti, ja ainakin tässä myös esittää heidät tietyn etäisyyden päästä, ei asetu suruihin eläytyväksi kertojaksi, jolloin henkilöistä muodostuu tarkka mutta samalla (ainakin tässä) myös vähän hupaisa kuva. Eipä huvittaisi istua rouva Vartion kanssa samoilla kahvikutsuilla.

Kaikki naiset näkevät unia luo episodimaisen katsauksen rouva Pyyn elämään. Tilanteet seuraavat toisiaan enemmän tau vähemmän kronologisesti, mutta yhtä aikaa vähän unenomaisesti. Syntyy jännittävä mielikuva sekä jatkuvudesta että syklisyydestä, koska rouva Pyy tietysti koko ajan pui myös vanhoja, jo sattuneita asioita. Mitä pidemmälle päästään, sitä tyytymättömämpi rouva Pyystä tulee.

Mies jää lähinnä ääneksi taustalla, hahmoksi joka juo rouva Pyyn keittämää kahvia ja puhu uupuneella äänellä, että rahat alkavat olla lopussa. Välillä mies koettaa puhua rouva Pyylle järkeä, mutta rouva Pyy on luulojensa, kuvitelmiensa, toiveidensa – ja pelkojensa vanki.

Onnistuuko rouva Pyy virittäytymän maalauksen tunnelmaan?
(Kuva naarattu wikipediasta.)

Loppuun on kuitenkin sijoitettu riemastuttava nostatus, joka mielestäni myös tiivistää hienosti rouva Pyyn ja koko kirjan idean. Rouva Pyy ja mies matkustavat Italiaan! Ollaan Vatikaanivaltiossa, taideaarteiden äärellä. Rouva Pyy on odottanut matkaa ja varsinkin Sikstiiniläiskappelin näkemistä kovasti. Hän ja mies lyöttäytyvät oppaan johtaman turistiryhmän hännille, vaikka rouva Pyy katselisikin ehkä mieluummin yksin, hän on juuri ollut tavoittamaisillaan jotakin pyhää Pyhän Pietarin patsaan juurella. Mies kuitenkin vaatii, että seurataan opasta. Kiire oli, jos aiottiin pysyä muitten mukana. 

Alkaa jo väsyttää ja janottaa, mutta kappelia ei kuulu. Tullaan ahtaan käytävän päässä matalasta oviaukosta pieneen huoneeseen, jossa rouva Pyy ja mies levähtävät samalla tuolilla selät vastatusten siten, että rouva Pyyn naama on ovelle päin.

Se on hilpein näky kirjan sivuilla pitkään aikaan.

Opas huitoo kuin liikennepoliisi, pian porukka on jo valmis siirtymään eteenpäin. Mies tungeksii ovensuuhun muiden mukana, rouva Pyy jää vielä kuuntelemaan läheisten suomalaisrouvien juttuja. Mutta tämä on se, sanoo toinen. Mitä ihmettä. Onpa hämärä ja pieni, rouva Pyy päivittelee, sibyllatkin pieniä ja mustia. Onneksi hän ei ehtinyt kysyä oppaalta, missä Sikstiiniläiskappeli oikein luuraa. Kuinka kaikki olisivat hänelle nauraneet.

Koko Italia-kuvauksessa tavoitetaan mielestäni mainiosti joku armottoman arkisen ja parhaassa tapauksessa sydäntä hakkaavan kohottavan, konkreettisen ja pyhyyden törmäys, joka tulee vastaan aika usein matkalla mutta ehkä usein myös elämässä yleensä.

Ja kuinka ollakaan, elämä (tai Marja-Liisa vartio) siis kuitenkin tarjoaa rouva Pyylle vielä mahdollisuuden. Rouva Pyy saa mahdollisuuden katsoa ja nähdä omin silmin. Ja hän näkee, pientä ja hämärää on, mutta sentään hän näkee itse. Kuva oli kuva, Aatami alaston mies katossa. Ja katto oli korkealla, oli työlästä kurkotella sinne. Todellisuus ei tietysti vastaa yhtään sitä mitä rouva Pyy odotti, mutta ainakin hän (kerrankin) katsoi sitä suoraan silmiin. Mies menetti tämän mahdollisuuden kiirehtiessään lauman perään.

Olen iloinen rouva Pyyn puolesta. Hän sentään tajusi mitä näki, ja sai nähdä omin silmin. Ulkona torilla suomalaisnaiset käyvät kauppaa ilmeikkään italialaismyyjän kanssa, ja rouva Pyy joutuu hämmentävän kohtauksen osapuoleksi. Siitäkin olen iloinen, mitä rouva Pyy saa vihdoin soperrettua, vaikkakin liian myöhään, sillä vikkeläkiikkeinen kauppias on jo kadonnut. Grazie, kiitos. Niin minunkin tekee usein Italiassa mieli sanoa.

45 vuotta – ja mitä sitten?

Menin katsomaan elokuvan 45 Years, ja vaikka en sitä itselleni täysin myöntänytkään, tai ehkä vähättelin asiaa, mutta no, minulla oli odotuksia. Tietysti oli. Charlotte Ramplingin vuoksi, aiheen vuoksi, siksi että elokuva perustuu novelliin (David Constantinen In Another Country), sen takia mitä olin kuullut ja lukenut.

Niin siinä sitten kävi. Jäin vähän varuilleni.

Andrew Haigh'n ohjaama elokuva alkaa, kun Ramplingin esittämä Kate ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) valmistautuvat viettämään 45-vuotishääpäiväänsä. Edeltävänä maanantaiaamuna Geoff avaa kirjeen, ja sieltä avautuu heidän väliinsä railo, rotko, ja sinne rotkoon on 50 vuotta sitten pudonnut nuori nainen.

Ehkä olin koko ajan varpaillani. Ehkä odotin liikaa, odotin koska se alkaa, koska voin rentoutua ja ajatella: Kyllä. Tämä todella on sitä.

Ehkä juuri siksi en missään vaiheessa täysin pystynyt antautumaan elokuvalle.

Ärsytti varsinkin Geoff, joka valahti kirjeen myötä täysin omiin maailmoihinsa, ärsytti Kate joka otti niin kovasti miehensä huomioon kaikessa, mietin millainen dynamiikka heidän avioliitossaan oli vallinnut.

Eniten minua vaivasi elokuvan aikana se, että en ihan täysin ymmärtänyt, miksi kirje, sen sisältämä uutinen ja sitä seuranneet keskustelut saivat Katen niin pois tolaltaan. Lopullinen iskun hän sai kiivettyään ullakolle ja etsittyään käsiinsä joukon valokuvia. En halua kuulla sen naisen nimeä enää, Kate sanoo myöhemmin jäätävästi. Mitään muuta ei sanota ääneen. Geoff ja Kate taatusti tietävät enemmän kuin me. Itse olisin kaivannut jotain pientä tyrkkäystä, vihjettä. Mielestäni Katen reaktiosta puuttui uskottavuutta. Hänhän tiesi kirjeen naisesta jo, miten tällainen voisi niin monen vuoden jälkeen olla niin suuri isku? Eikö hän, tai kuka tahansa, muka ollut ottanut huomioon sitä, että miehellä oli elämää ennen häntä? Ja eivätkö 45 vuotta olisi antaneet Katelle uskoa siitä, että Geoff kyllä aikanaan tokenee järkytyksestään?

Periaatteessa kyllä ymmärrän. Geoff kyllä taantui kirjeen myötä joksikin aikaa, menetti toimintakykynsä, vajosi ajatukiinsa ja takaisin syväjäädytettyyn nuoruuteensa. Nainen oli nuori, Kate ei. Ja entä ne valokuvat sitten: Tuntuiko Katesta, että se mitä hän oli luullut yhdessä aloitetuksi, yhdessä sovituksi, olikin toiselle vain seurausta jostakin edeltävästä? Sellainen ikään kuin riisuisi Katelta minuuden, oikeuden omaan itseen ja omaan elämään. Jos valokuvan naiselle olisi käynyt toisin, ei Kateakaan olisi, ainakaan tässä, hänen elämäänsä sellaisena kuin se nyt on.

Ehkä uusien asioiden paljastuminen havahdutti Katen ajattelemaan, mitä kaikkea toiseen ihmiseen mahtuu, miten paljon sellaista, mistä läheisimmälläkään ei ole aavistustakaan. Millaisia ratkaisuja, tekoja, tekemättä jättämisiä, mitä kerrotaan ja miten paljosta voi olla puhumatta – ja mitkä asiat aina vaikuttavat taustalla, kaikkeen, mitä sanoo, tekee, kuka on. Ehkä tämä kaikki jysähti Kateen 45 vuoden jälkeen. Toisaalta – onko se nyt aivan tavatonta? Eikö ole selvää, että ihmiseen piiloutuu kerroksia kuin hautaholviin? No, minä en ole elänyt kenenkään kanssa 45:tä vuotta.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni elokuvan jälkeen ja ystävän kanssa puhuttuamme. Jälkikäteen tarina paisui mielessä vielä pitkään, ja ehkä aloin ymmärtää Katea paremmin. Katsomishetkellä 45 Years jäi kuitenkin hiukan etäiseksi, niin vaikea kuin se onkin myöntää. Charlotte Ramplingin kasvot ilmensivät yhteisen koetun murenemista hienosti, mutta jotta kokemus olisi ollut vähän voimakkaampi, Katen tyrmistys traagisempaa, olisin toivonut pientä vahvistusta Katen reaktioille, esimerkiksi sille, mitä hän ajatteli lapsista  ja niiden hankkimisesta.

No jaa, kuka tietää. Tietysti vähäeleisyys oli osa elokuvan tyyliä ja taidokkuutta. Ehkä minä olenkin menettänyt jotain herkkyyttä? Tarvitsenko viestin nykyään kerrostalon kokoisena, ja huudoin, kyynelten ja huokausten saattelemana? Ei kai! En usko. En tiedä. Ehkä en vain ollut tarpeeksi vastaanottavalla tuulella.

Loppu oli kuitenkin hieno. Kate riuhtaisi otteensa miehensä kädestä tämän eläytyessä 45 vuoden takaisin häätanssin viime säveliin. Mies sai kaiken: muistuman nuoruudestaan, upean vaimon, lopulta hetkeksi menetetyn mielenrauhankin takaisin. Tai ainakin hän koitti toimia juuri niin kuin Kate oli käskenyt: Yritetään aloittaa alusta.

Kieltäytyä päättämästä yhdessä yhteisen menneisyyden juhlistamista oli julmaa, röyhkeää ja ilkeää – ja ehkä ainoa, mitä Kate voi tehdä.

Oli tämä joka tapauksessa hieno elokuva, (melkein liian?) tyylikkäästi rakennettu, ihanaa harmaanruskeaa englantilaista maalaismaisemaa, ja upeaa lähikuvaa Charlotte Ramplingista. Kun kuvataan auton peruutuspeiliä niin että pelkät hänen takapenkille tähyävät silmänsä näkyvät – pelottaisi istua siinä autossa. Rampling on paras, karmein sellaisina hetkinä kuten tässä elokuvassa autossa, kun hän hymyilee itsekseen tietäväistä hymyä, vakuuttaa ystävälleen kaiken olevan kunnossa, mutta hän ei kerro kaikkea, ei anna satuttavinta, haavoittavinta tietoa, hymy on melkein omahyväinen mutta haihtuu nopeasti.

Joka tapauksessa: Tämän takia rakastan novelleja, tämän takia novellit ovat parhaimmillaan huikeita tekstejä, aivan huikeita, sen minä olen kyllä jo kauan tiennyt. Ja ilmeisesti vaatii aivan käsittämätöntä taitoa kirjoittaa niitä, ihan kuin en muka sitäkin jo tietäisi. Joka tapauksessa juuri tällaisista saumakohdista, repeilemistä kaikkein kiinnostavimmat tarinat kertovat.