Napule è

Mandariinit alkavat kypsyä. Katselen ikkunasta merelle, näkyy Pozzuolinlahti ja sen takana Procida ja Ischia. Huonoimpina hetkinä ajattelen, että Pozzuolissa parasta on metro, joka vie sieltä pois. Istun loputtomilta tuntuvia matkoja Napolin linea 2:sen ”metrossa”, joka kolkuttelee Pozzuolista Piazza Cavourille 30 minuuttia. Sitten kun lopulta nytkähtää liikkeelle. Toisaalta, yhtä kursailematonta merimaisemaa (oikealla pelkkää sinistä vettä, auringonsäteet kimaltavat, on marraskuu) en ole nähnyt metrovaunun ikkunasta missään.

Vihdoin saan pysähtyä pidemmäksi aikaa, mutta mieli on levoton, joka päivä lasken, paljonko aikaa on jäljellä. Sen sijaan että nauttisin ajasta, kidutan itseäni kysymyksillä. Miksi en viivy täällä pidempään? Arkielämänhän minä halusin. Nyt se olisi mahdollista. Miksi sen jää? Mikä minua pelotti? Miksi arkailin.

Ole kuin kotonasi. Ei sinun tarvitse ostaa ruokaa! Tänä iltana syödään pestoa. Frutti di mare. Minä hoidan tiskit, älä koske niihin. Otatko viiniä? Miksi et viivy pidempään? Italialainen vieraanvaraisuus tulee totisesti tällä matkalla tutuksi. Tiedän myös, että syy miksi arkailin on tämä: Miten pitkään olisi kohtuullista asua toisten nurkissa? Miten pitkään tuntisin oloni mukavaksi, olkoonkin että minulla on oma vierasmaja jossa nukkua ja että pojat käyvät päivisin töissä. Joka päivä minua kaduttaa, että lähden, ja joka päivä muistan, miksi kaipaan omaa tilaa.

Luulin että pari iltapäivävisiittiä Napoliin riittäisi, mutta mitä vielä. Maanantaina kävelen Piazza Cavourilta kohti Spaccanapolia ja hoen: En voi lähteä täältä. En voi lähteä täältä. Mikään kaupunki ei vedä vertoja Napolille. Mikään valokuvia, videoklippi tai teksti ei kerro siitä tarpeeksi. Ihan pirun kova meno. En muistanutkaan. Täällä ovat samalla kujalle ahtautuneet alusvaatteet ja verkkaripöksyt pyykkinarulla, nunnat, skootterit, punkkarit, yliopistoihmiset, hipit ja taiteilijat. Kirjakauppoja (niitä on paljon!), toimeensa vakavasti suhtautuvia käsityöläisiä, jotka maalaavat seimiasetelman hahmoja ja pulcinella-ukkoja pimeissä pikku luolissaan näillä kujilla niin kuin ovat tehneet satoja vuosia. Hätkähdyttävän rapistuneet talojen seinät. Ehkä totuin niihin silloin, tai sitten ei ollut aikaa kiinnittää huomiota.

Kujille on sinne tänne ilmestynyt trattorioita ja pizzerioita. Se tekee alueesta vähän helposti lähestyttävämmän ja viihtyisämmän. Silloin kun minä asuin täällä, ei ollut paljon mitään. Oli pimeää, tyhjät ja sateesta märät kadut sunnuntai-iltaisin tammikuussa. No, nyt on lämmin marraskuu, mutta hyvillä mielin panen merkille uudistukset. Nyt muistan myös, miksi Rooma ei täällä asuessani tuntunut oikein miltään. Onhan se vähän… säyseä. Napoli on paljon monikasvoisempi ja boheemimpi, nyt sen tajuan. 

Napoli on kuitenkin ensisijaisesti ja täydellä voimalla napolilaisten hallussa. Se on aivan selvää. I napoletani. Ensimmäisenä aamunani Pozzuolissa saapuu siivoja klo 9, ja hän on napoletana. Napoletana napoletana. Via Toledo, hän ilmoittaa ylpeästi asuinpaikakseen, ja tiedän heti mistä on kyse. Via dei Tribunari, kerron missä itse asuin, minäkin ylpeänä. Silti tunnen itseni höyheneksi, vauvaksi, valkonaamaksi, kuten aina. En muistanutkaan, millaisia nämä ihmiset ovat. Naisilla vahvasti meikatut haukankasvot, tyyli jotain halvan katumuodin ja itäeurooppalaisen estetiikan sekoitusta, kieli kuulostaa portugalin ja venäjän sekoitukselta, ihmiset kovan ja hitusen häijyn näköisiä, kulkevat kortteleissaan kyseenalaistamattoman itsevarmoina ja piittaamattomina.

Piazza San Domenico Maggiorelle, jolla me istuimme maassa ja joimme halpaa viiniä muovilaseista, on nyt ilmestynyt kahvilan pöytiä ja tuoleja. Elääkseni ajan kulumisen oikein kunnolla menen kahvilaan ja istun pöytään, suurin piirtein niille kohdin jossa istuimme viimeisenä iltanani täällä heinäkuussa 2006. Minä tunnen tämän kaupungin eri tavalla kuin minkään vieraan kaupungin. Paljon on hämärtynyt, mutta joku sisäinen vaisto vie minut oikeille reiteille. Minä muistan. Jalat muistavat. Eivät enää aina silmät mutta joku muu, tämä kaupunki on yhä selkärangassani ja ihoni alla, totisesti.

Kävellä Napolissa on kuin kävelisi italialaisessa kaupungissa, Itä-Euroopassa, keskiajalla ja jossain Euroopan tuolla puolen, idässä yhtä aikaa. Olen huumaantunut, ihastunut, haluan jäädä. Haluan kertoa tästä jollekin. Haluan näyttää tämän. Ensi kerralla tuon tänne ihmisiä. Kaikkien maailman ihmisten täytyy saada tietää. Minun täytyy kertoa tästä, paljon pidemmin ja enemmän kuin nyt. Sen täytyy saada olla minä. Virittelen suunnitelmaa.

Keskiviikkona seison Napolin rautatieasemalla loistavalla tuulella. Seikkailumieleni on palannut. Se oli vaimennut joksikin aikaa, mutta sykkii taas. Vierailumatkat ovat erikseen, mutta näillä matkoilla tarvitaan yksinoloa. Jokin on myös muuttunut, sillä sen sijaan että kolkuttelisin Roomaan sinivihreästä väristä tunnistettavalla 13 euron paikallisjunalla, kuten vuonna 2006, jolloin matka kesti 2 tuntia 45 minuuttia, hyppään virtaviivaiseen pikajunaan, joka on matkalla Milanoon ja vain pysähtyy Roomassa. Olen valmis siihen, että tällä matkalla on vielä jotain tarjottavanaan. Aion ottaa sen avosylin vastaan.

Anzio? Ma perché?

Teki pahaa lähteä Roomasta kun suurin osa ajasta kului nukkumiseen, mutta kun pääsen junaan, ajan raiteita joita en ole ennen kulkenut, mieli virkistyy. Kukaan ei ymmärrä, miksi lähdin Anzioon. Missä se on, mitä siellä on, jos olisit kysynyt etukäteen, meri olisi kyllä parempi muualla. Selviää, että Anziossa on rapistuneita vanhoja huviloita, rantakadulla purjehdusklubeja ja satamassa kalaravintoloita. Meri avautuu suoraan silmien edessä, rantaviiva on suora, illalla laitan silmät kiinni ja kuuntelen loisketta. Rantaviivan takia valitsin tämän kaupungin. Seuraavana päivänä kävelen huviloiden ja palmujen syleilyssä, täällä on ehkä lähestyvän talven alkavaa uneliaisuutta tai sitten vain menneen ajan loistoa, rapistuneen huvilakaupungin dekadenssi. Sunnuntai-iltana perheet kokoontuvat pääaukiolle, lapset juoksentelevat parhaimpiinsa pukeutuneina ja aikuiset juovat aperol spritzejä. Tämä on niin italialaista. Minäkin menen aukion koreimpaan kahvilaan ja tilaan lasin proseccoa. Jokin Hotelli Hertassa on syntyisin tällaisesta pikkukaupungista. Meri, hotelleja, huviloita ja palmuja, muutamalla kadulla vaateliikkeitä, jäätelöbaareja, ravintoloita, kahviloita, ihmiset tuntevat toisensa ja hotelleissa on suuret terassit joilta voi katsella merelle.

Maanantaina olen päättänyt mennä lounaalla ulos syömään, ensimmäistä kertaa kunnolla ravintolaan tällä matkalla ellei Pariolia lasketa. Kaikki sujuu loistavasti. Uskallan mennä, koska ulkopöydissä istuu jo valmiiksi kaksilapsinen perhe. Ei liikaa meluavia paikallisia mutta sopivasti, jotta en tunne itseäni silmätikuksi. Isomahainen mies punaisessa pikeepaidassa ja mustissa verkkareissa esittelee korein sanoin ruokalistaa ja minä sanon kaikelle kyllä, tänään otan kaikkea. Syön kalaisan antipasto miston, spaghetti alle vongole sekä perunaviipaleiden alla hautunutta valkoista kalaa. Kaikki on yksinkertaista ja todella maukasta. Pöytään tuodaan viinipullo josta saan juoda sen verran kuin mieli tekee. Viereiseen pöytään on saapunut nelihenkinen perhe ja vastapäiseen pöytään mies ja nainen. Terassi on siis täynnä, ja mahakas mies hyvässä vireessä. Hän onnistuu luomaan hilpeän yhteishengen ravintolaan, ikään kuin olisimme osa omia pöytiämme suurempaa kokonaisuutta. Painan mieleeni, että sellainen on hyvä ravintoloitsija: ottaa kunkin huomioon omalla tavallaan, lapsiperheen, pariskunnan ja yksin matkaavan naisen. Olen nähnyt saman ennenkin, esimerkiksi Gennaron työssään. Lähtiessään kaikki toivottavat arrivederci, ja muista pöydistä vastataan. Ehkä niin tapahtuu täällä aina, en tiedä, mutta nyt minäkin teen niin. Kolmen ruokalajin ateria, vajaa puoli pulloa viiniä, pullo vettä ja kahvi tekee yhteensä 25 euroa. Lähtiessäni mies kiittää kädestä pitäen ja sanoo, että jos siltä tuntuu, he ovat illallakin paikalla. Kävelen autioitunutta katua keskusaukiolle ja tunnen itseni rikkaaksi. Taas kerran tuntuu kuin olisin osunut täsmälleen oikeaan paikkaan.

Tämänkertainen asunnon omistaja on hillityn oloinen nainen, joka teitittelee, toisin kuin Roomassa tehtiin. Minäkin sanon siis lei ja signora, ja kuten aina, joku minussa ryhdistyy. Olen ylpeä osatessani oikeat muodot. Oven läpi kuulen, kuinka nainen puhuu ystäviensä kanssa, ääni voimistuu, siitä tulee kimeä, nainen inttää ja väittää. Ehkä hillityn pinnan alle kätkeytyy voimaa. Toisena iltana kotiin palatessani nainen tarjoaa lasin viiniä ja kysyy, haluanko syödä supermarketista haalimani illallisen keittiön pöydän ääressä. Kiitän tarjouksesta mutta menen mieluummin huoneeseeni. Suljetun oven takana mietin, tunteeko nainen itsensä yksinäiseksi. Asunnon seinät ovat täynnä maalauksia, ne on tehnyt edesmennyt aviomies. Kun palautan astiat, nainen siivoaa keittiötä keltaiset muovihanskat kädessä. Hän on hyvin kohtelias ja ystävällinen, mutta joku hänessä saa minut vähän varuilleni, varomaan asunnon seiniä ja valokuvia, jotain täällä. Ehkä se on vain varautuneisuus toisessa, joka saa minut varautuneeksi, ehkä tarvitsen ulospäin suuntautuneen ihmisen suuntautuakseni itsekin ulospäin. Kaikesta huolimatta olen iloinen, että naisen luona vierailee sunnuntai-iltana ystäviä.

Mitä pienempi kaupunki, sitä kohteliaampia ihmiset ehkä ovat, muodollisempiakin, ja sitä konservatiivisemmin tyylikkäästi pukeutuneita. Boheemeja tai hipstereitä ei Anziossa juuri näy, sen sijaan pohjista korotettuja tennareita, college-paitoja, näyttäviä koruja ja jopa yhdet tuoreet botox-huulet. Olen iloinen, että tulin Anzioon. Olen iloinen, että katsoin karttaa, noudatin vaistoani, lähdin jonnekin josta minulla ei ollut ennakkokäsityksiä. Ei ole varmaa, palaanko tänne milloinkaan, mutta siihen voin ehkä luottaa, että tällaisia paikkoja löytyy tulevaisuudessakin, iloisia yllätyksiä, viehättäviä kolkkia jotka löytää jos vain lähtee.

Pieni subjektiivinen tutkielma Roomasta

Parasta Roomassa on ollut nukkuminen. Nukun isossa, tukevassa sängyssä paksun untuvapeiton ja vaaleanruskean viltin alla. Nukun kymmenen tuntia yössä. Sammutan valon kymmeneltä enkä koskaan ole ollut onnellisempi. Koskaan en ole nukkunut sikeämmin. Olen flunssassa. Torstai-iltana istun ulkona terassilla juomassa viiniä. Tämä on Pigneto ja baari oli Pasolinin kantapaikka. Luen kirjaa ja minulla on mukavaa kunnes päätän lähteä takaisin ja tajuan, miten kylmä on. Ällistyttävän suuntavaistoni ansiosta löydän raitiovaunukiskot, hytisen jo kylmästä, yöllä saan vilunväristyksiä ja kaivan viltin kaapista. Perjantaina kävelen Via del Corsoa ja menen sisään kauppoihin, koska ilman lämpimämpää takkia en voi enää lähteä täällä illalla ulos. Pää on oudon raskas ja kevyt, lopulta ostan kiiltävän tekountuvatakin ja epäilen, että sille ei tule koskaan käyttöä Suomessa. Illalla päätä ja niskaa särkee. Perun tapaamisen Gennaron kanssa. Lähden ruokakauppaan, palatessani isäntäperhe kutsuu minut illalliselle, spaghetti alle vongole, yksi lempiruokani. Olen niin väsynyt etten jaksa puhua enkä osaa muodostaa lauseita. Haluan vain sänkyyn haluan peiton alle.

Seuraavana aamuna kirjoitan vihkoon kolme kertaa: Kannattaa luottaa vaistoonsa. Tämä asunto viehätti minua ensi näkemältä. Varasin sen vaikka se on metromatkan päässä keskustasta, koska näin kuvissa valoisan makuuhuoneen ja pitkän käytävän kirjahyllyineen ja valokuvineen seinällä. Tiedän jo nyt, tämän hämäränkin alle, että näiden ihmisten kohtaaminen on yksi niitä asioita, joista myöhemmin ajattelen: mikä käsittämätön onni. Selviää, että mies, Mimmo, on ollut sarjakuvatoimittaja. Nyt hän kokkaa perheelle ruokaa ja vieraille kakkuja aamuisin, hengitys tuoksahtaa joskus vienosti viinille. Nainen, Paola on valokuvaaja ja haluaa tehdä kanssani reportaasin Pohjois-Suomesta. Sinä olit alusta asti kuin yksi meistä, hän sanoo minulle lähtöaamuna. Toivon että voisin innostua reportaasihankkeesta enemmän, mutta olen liian väsynyt.

En ole ajatellut yhtään merkillepantavaa ajatusta kolmen päivän aikana. En varsinkaan ole kirjoittanut yhtään merkittävää lausetta. En ole kokenut mitään merkittävää. Olen halunnut kotiin. Ensimmäisenä iltana katselen Foro Traianon raunioita ja mietin, mitä täällä teen. Mikä oikeus minulla on olla täällä juuri nyt? Miten pakahduttavan etuoikeutettua kävellä tällaisilla kaduilla, törmätä siellä täällä pylväisiin ja seinänpätkiin iltavalaistuksessa, voin mennä mihin tahansa, tehdä mitä tahansa, tämä vapaus alkaa väsyttää minua, sen olen tiennyt jo kauan. Väärinkäytän vapauttani. En käytä sitä, en iloitse siitä.

Nyt olen sentään Roomassa. Olen aina ollut hyvä olemaan matkalla. Ei kuitenkaan tunnu miltään. En halua ostaa värikkäitä, meheviä pizzoja katukojuista, se täällä totisesti olisi helppoa, en halua hypistellä koruja tai vaatteita, en ihastu pienistä aukioista, en halua astua kirkkoihin niin kuin tein viime matkallani, en halua edes mennä ravintolaan syömään hyvä pastaa ja juomaan halpaa viiniä. Korkeintaan mielessäni käy häivähdys unelmasta, olla joskus täällä jonkun kanssa yhdessä, mennä silloin ravintolaan, tilata artisokkaa ja spagettia. Joskus. Ei nyt. Edes se ei tunnu miltään, että olen Roomassa ja minusta ei tunnu miltään.

Ja silti, kaiken väsymyksen ja turtumuksen alla olen kaksi kertaa herahtaa itkuun. Ensimmäisenä iltana laskeudun portaita alas ja näen raunion iltavalaistuksessa. Katumuusikko soittaa, juuri äsken kävelin ylöspäin viettävää katua ja skootteri meni ohi, tämä on kuin kävelisi elokuvan kulisseissa, klisee ja silti totta, tämä ei ole Berliini eikä New York eikä sen tarvitse olla, minä rakastan tätä kaupunkia kaikkein eniten. Minä osaan olla täällä, siitäkin huolimatta että tunnen usein tekeväni jotain väärin, rikkovani sääntöjä joita on, en koskaan oikein kuulu joukkoon, silti täällä on hyvä olla, täällä täytyn eri tavalla kuin missään muualla.

Toisen kerran meinaan purskahtaa itkuun bussissa, on toiseksi viimeinen päivä, aurinkoinen lauantai ja matkustan kohti piazza Navonaa jo vähän voimissani ja mielessäni kahvi aurinkoisella terassilla. Bussi ohittaa suuren okranpunaisen rakennuksen jota reunustavat palmut ja lehväkkäät pensaat, alkaa itkettää kaikki tämä historia ja kauneus ja runsaus. Piazza Navonalla muistan että en oikeastaan pidä näistä aukioista, piazza Navonasta ja Campo dei Fiorista. Liikaa turisteja. Mittari kadulla näyttää 25 lämpöastetta. Eilen ostettu takki tuo turvallisuudentunnetta, en palele. Väsyn silti nopeasti. Nousen bussiin. Haluan nukkua ja sitten herätä ja astua ulos Viale XXI Aprilen raskaasta ulko-ovesta ja kävellä lähimpään kahvilaan, arkielämän haluan, sen minä aina vieraissa kaupungeissa haluan.

Viimeisenä iltana kävelen Pariolissa ja vannon, että joskus maaliskuussa kun missään ei tapahdu mitään, ulkona eikä minussa, muistan tämän. Olen kulkenut vieraan kaupunginosan katuja pimeässä tietämättä, mikä perillä odottaa. Kuka olen ja miksi teen näin. Pian istun jo Gennaron ravintolassa viinilasi edessä, kaikki on kuten ennenkin, syömme, juomme, miten tämä luontevuus on mahdollista vain muutaman tapaamiskerran jälkeen ja vaikka kolme vuotta on kulunut. Seuraavana aamuna ajamme skootterilla halki Rooman, hän ajaa ja minä pitelen kiinni. Rauniot, palatsit, jyrkät kadut, kapeat kujat, Piazza Venezia, Trastevere ja Monti hyökyvät sisälleni. Alkaa naurattaa. Miten minulla voi olla näin käsittämätön onni. Illalla teen muistiinpanoja. Alan jo hahmottaa Roomaa, ja omaa Roomaanikin. Hahmotan senkin, että top 5 kokemuksia elämässä on ajaa skootterilla Roomassa. Ehkä top 3, tai parasta.

Una giornata particolare

Ettore Scolan elokuvassa Una giornata particolare (1977) on kuva jota en saa mielestäni. Marcello Mastroiannin esittämä Gabriele on Sophia Lorenin näyttelemän naisen kotona. He ovat kulkeneet asunnosta toiseen päivän aikana ja käyneet kattoterassillakin keräämässä pyykkiä, siellä tilanne eskaloitui mutta nyt on iltapäivä ja he ovat rauhoituttuaan syöneet vaatimattoman munakasaterian Gabrielen keittiössä. Tästä alkaa elokuvan vaikuttavin jakso. Kukaan muu ei ole kotona, koko rakennus on tyhjä. Kaikki ovat kaduilla, jossa Hitler ja Mussolini paiskaavat kättä ja huiskuttavat hurraavalle kansalle. Sisällä asunnossa nämä kaksi puhuvat nyt toisilleen suoraan, kertovat millaista on elää heidän elämäänsä, koruttomasti niin kuin silloin kun totuuksia kerrotaan. Gabriele on homo, joka on saanut potkut radiokuuluttajan työstä sekä puolueesta, johon tahdotaan vain ”miehiä”. Antonietta on kuuden lapsen äiti, kotirouva jonka päivät kuluvat askareissa ja jonka mies puhuttelee häntä käskemällä ja nauraa vain muiden naisten kanssa. Antonietta on nöyryytetty kotonaan, hänelle jää vain patria, isänmaa. Antonietta ihailee Mussolinia hartaasti, hän on oikea Mussolinin fani, mutta ei pääse katsomaan idoliaan väkijoukkoon, sillä juuri patria, Mussolinin luoma rakennelma on se sama rakennelma joka alistaa hänet kodin seinien sisään. ”Fasistinaiset, teidän täytyy olla kodin vartijoita”, lukee Antoniettan valokuva-albumissakin.

Gabrielen huomionosoitukset, miehekäs ja herkkä läsnäolo ja leikkisyys ovat juuri sitä mitä Antonietta janoaa. Antonietta alkaa suudella miestä. Mies ei vastustele mutta ei myöskään syty täysin. Antonietta on kiihkeä. Ja sitten: Ilme Marcello Mastroiannin kasvoilla. Särkynyt, liikkumaton ilme, tyhjyyteen tuijottava katse. Natsien ja fasistien paraati mylvii kaduilla, ja samaan aikaan joku voima pyyhkäisee miehen yli. Myöskään Gabrielelle ei ole tilaa yhteiskunnassa. Onko tämä jälleen yksi tukahduttamisen kuva, jossa Gabriele joutuu elämään? Nauttiiko hän ehkä hiukan odottamattomasta läheisyydestä? Minä ajattelen itseäni, sanoi Antonietta hetki sitten syleillessään miestä. Jälkeenpäin, kun he ovat taas jalkeilla, Gabriele sanoo: Nautin siitä, mutta se ei muuta mitään. Mutta tutustua sinuun, jutella kanssasi, viettää päivä kanssasi juuri tänään, se on ollut tärkeää.

Myös Sophia Loren on upea työn kuluttamana, kireästi värähtelevänä kotirouvana. Yhdessä hienoimmista hetkistä Gabriele lukee albumista sitaatin Mussolinilta: nerous ei sovi naisen fysiologiaan ja psykologiaan, ja siksi vain mies voi olla nero. Onko Antonietta samaa mieltä? Ilmeet vaihtuvat nopeasti naisen kasvoilla, hän on vähällä horjahtaa miettimään, päästämään epäilyksen sisäänsä, mutta pyörtää lopulta, palaa uskonsa haarniskaan. Totta kai olen, Antonietta vastaa. 

Radiosta ja kovaäänisistä kantautuu eläimellinen pauhu, jonka pitäisi hukuttaa kaikki kysymykset alleen. Sama pauhu sulkee nämä kaksi neljän seinän sisään, he ovat pauhun armoilla mutta se sulkee heidät myös ulkopuolelleen. Lisäksi sen pitäisi asettaa heidät vastakkain keskenään, Mussolinin sokean ihailijan ja homomiehen. Kuitenkin juuri he, kaksi ulkopuolista onnistuvat tänä iltapäivänä löytämään odottamattoman läheisyyden yhdessä. Samalla traagista on, että kumpikaan ei voi täysin antaa toiselle sitä, mitä tämä eniten kaipaa.

Hieno elokuva. Marcello Mastroianni, hieno näyttelijä. Ajattelen Mastroiannin kasvoja. Miten hienoa osata ilmentää kasvoillaan sellaista särkyvyyttä, surumielisyyttä ja luovuttamista vähän jo, ja samalla kykyä kirkastua seuraavassa hetkessä hilpeyteen ja kujeellisuuteen. Antaa tunteiden ja kokemusten kulkea ruumiinsa ja kasvojensa läpi, mikä hieno kyky, hieno työ. Haluan olla sellainen jonka läpi tuuli käy, kirjoittaa Monika Fagerholm, ja niin haluan minäkin.

Kuva naarattu osoitteesta rbcasting.com.

Oodi Pattylle

Olen lukenut Jonathan Franzenin Vapauden (suom. Raimo Salminen). Halleluja. Lukihan sitä, monessa kohtaa kirja oli ihan vetävä ja lisäksi siinä oli erikoinen kerronnallinen rakenne.

Pidin hurjasti Franzenin esseekokoelmasta Yksin ja kaukana. Olin hurmiossa monta kertaa. Vapauden kohdalla kävi toisin. Sujuvaa kyllä, mutta ei pakahduttavaa. Sellainen kertoja, joka auliisti kertoi, miltä henkilöstä tuntuu ja miksi. Pääseehän siinä syvälle, mutta minun makuuni usein vähempikin olisi riittänyt. Osiossa, jossa puhuttiin Walterin luonnonsuojeluhankkeista, hypin yli pitkiä pätkiä. (En malta olla tässä kohtaa korostamatta, että sellaista ei tapahdu usein. Tosin enpä usein luekaan niin paksuja kirjoja kuin Vapaus.)

Me Hotelli Hertassa toivomme näkevämme Time-aviisin kannessa seuraavaksi vaikka
 Joyce Carol Oatesin. Jonathan Timessa vuonna 2010.  (content.time.com)

Takki on siis vähän tyhjä. Uupumuksen keskeltä nousee hajanaisia ajatuksia: amerikkalainen yhteiskunta, sukupolvien ketju, päivänpolttavia kysymyksiä kuten jenkkien puuhat Irakissa ja ympäristöaktivismi, ja kaikkeen nivoutuu perhe. Ihmisten toiveet ja kuvitelmat siitä mitä voisi olla, himo yhtä kohtaan ja luottamus toista, lapset jotka tekevät eroa vanhempiin ja alkavat jossakin vaiheessa muistuttaa heitä. Niin Pattyn kuin Joeyn yliopistokuvaukset ilahduttivat. Eeppinen tarina rakentui neljän päähenkilön näkökulmasta: Patty ja Walter Berglundin ja heidän poikansa Joeyn sekä Walterin parhaan ystävän Richard Katzin, ja parhaimmillaan näin syntyi hieno ristivalotus henkilöihin.

Joka tapauksessa tuntui, että Franzenilla oli käsissään hyvät henkilöt ja totisesti kyky kuvata terävästi ja raadollisestikin ihmisiä kaikessa vaillinaisuudessaan ja rikkinäisyydessään, sekä tukku itselleen läheisiä teemoja ja palava halu puhua niistä, ja että ihan täysin näiden nivominen yhteen ei onnistunut.

Haluaisin kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja esittää tässä ylistyslaulun Patty Berglundille. Siis Walter Berglundin vaimolle, entiselle koripallotähdelle ja nykyiselle turhautuneelle äidille. Riipaiseva hahmo, jotenkin hyvin tutunoloinen ja samalla vaikea kuvitella eteensä. Siis elävä. Haluaisin tavata Pattyn… hän olisi varmaan myös vähän rasittava. Tai sitten ihana. Riippuisi varmaan päivästä.

Pattysta lukiessa tuli olo, kuin katsoisin mojovaa mutta laskelmoitua vähän halpaa saippuasarjaa: tiedän, että tämän näkeminen ei välttämättä tee hyvää, mutta katson silti, koska jotain kamalan todellista tässä on ja jotain koskettavaa. Ällistyttävintä Pattyssa on, että vaikka tämä itse ei pidä itseään suuressa arvossa ja heittää läppää tyhmyydestään, se mitä Patty sanoo, on usein todella terävää ja tarkkanäköistä. Patty on myös hyvä suustaan, hauska ja sarkastinen – ja tarpeeksi fiksu tajutakseen persoonansa notkot.

Patty on myös hienosti kuvattu romaanihenkilö. En välttämättä pidä niinkään Pattyn omaelämäkertamuotoon kirjoitetuista jaksoista, jotka kuulostavat välillä (kirjailijan?) muistiinpanomaiselta selostukselta sen sijaan, että Pattyn oma ääni tulisi esille (ehkä tähänkin on joku kerrontatekninen syy), mutta mojovimmin Patty tuli esiin juuri muiden havaintojen kautta sekä omissa vuorosanoissaan. Lisäksi hänen kohdallaan tuntui, että oli jotain josta ei ihan saanut kiinni, jotain omaa, joku arvaamattomuus, jota kertoja ei selittänyt auki.

Yhdessä kirjan koskettavimmista kohdista Patty tivaa äidiltään, miksei tämä käynyt koskaan katsomassa hänen koripallopelejään, toisin kuin vaikka pikkuveljen miekkailuharjoituksia, vaikka Patty pärjäsi urheilussa hyvin, mikä oli äidille tärkeää sisarustenkin puuhissa. Äiti ei osaa selittää, hän tunnustaa kyllä laiminlyöntinsä mutta välttelee. ”Minä menestyin, äiti. Se on tämän jutun outo puoli. Minä menestyin loistavasti.” Pattyn koripallotähteys ei ehkä ollut sitä tähteyttä jota äiti janosi ja odotti näkevänsä lapsissaan. Se saattoi olla Pattyn onni, tai sitten se teki hänet entistä yksinäisemmäksi. Ehkä molempia.

Walter Berglund on henkilönä Pattya kirjallisempi. Pystyn ymmärtämään Walteria, mutta mikkihiirimäisenä tyyppinä hän ei oikein herätä sympatiaa. Walter tukahtuu omaan syyllisyydentuntoonsa ja lojaaliuteensa. Jopa hänen villiintymisensä lopussa on tylsää, konventionaalista. Eikä hänessä ole rahtuakaan ironiaa.  Se että Walter saa ja joutuu elämään Pattyn kanssa on parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua.

Pitkän lukurupeaman jälkeen loppu oli kuitenkin koskettava, ehkä juuri Walterin ja Pattyn takia. Kyllä, liikutuin vähän. Toisaalta kaikki loppui melkein liiankin idyllisesti. Luonnonsuojelualue Walterin perheen mökin tilalla on, noh. Walter sai ideoidensa maan, seudun johon ihmiskosketus ei ylety. Silti tekee mieli iskeä silmää Pattyn suuntaan. Olen varma, että puisto oli Pattyn idea.

Jonathanille haluaisin sanoa, että kirjoita lisää niitä esseitä.

Välimeri

En ymmärtänyt, miten kukaan saattoi viime viikolla ajatella mitään muuta kuin sitä, miten paljon tänne on tullut ihmisiä ja tulee koko ajan ja mistä heille saadaan katto pään päälle. Toisaalta oli ihana eräänä iltana pyöräillä sateen jälkeen satamaan ja puhua kokonaan muusta kuin tästä aiheesta. Jo pitkään ne ovat vainonneet minua, kuvat ruumiista joita huuhtoutuu rantaan, vesi yöllä mustaa kuin öljy, kiikkerät paatit jotka horjuvat merellä täynnä ihmisiä. Millaisen matkan ihmiset ovat kulkeneet jo sitä ennen. Ihmisiä hukkuu. Rautatieasema Budapestissa täyttyy ihmisistä jotka tungeksivat juniin, ihmiset kävelevät moottoritien vartta kohti toisen maan rajaa, se kaikki on niin konkreettista ja niin lähellä.

Ymmärrän, että ajatus 200:sta täysin vieraasta ihmisestä oman pihamaan takana saattaa herättää epävarmuutta. Haluaisin ajatella että suuri osa pelkoa johtuu siitä ettei vain tiedä, voikaan tietää mitä joku asia, kuten vaikka pakolaisten vastaanottokeskus käytännössä merkitsee. Sitä en ymmärrä, miten kukaan voi sanoa, että ei pitäisi auttaa. Että kotimaassakin on avuntarvitsijoita, autetaan heitä. Ei avun määrä ole vakio. Yhdestä tuntuu parhaalta auttaa yhtä, toiselta toista, mutta en ymmärrä miten auttaminen tai välittäminen voisi olla turhaa tai väärin. Sitä paitsi tämä hätä on nyt valtava. Monet niistä maista, joihin nyt ”tulvii” pakolaisia, ovat itse joskus marssineet toiseen maahan ja tehneet mitä huvittaa. Se ei ole nykyihmisen vika mutta siitä ehkä näkee miten historia toimii, miten lähellä se on, miten kaikki toistuu ja on jatkuvasti liikkeessä. Mikään rauha ja turva ei ole pysyvä, luonnollinen tila eikä ainakaan minkään omahyväisyyden peruste. Moniin maihin on myös marssittu ja se on taatusti traumatisoivaa, mutta monista maista on myös lähdetty toiseen maahan pakoon, kuten Suomesta, ja viimeistään se joka ikisen vastaanottokeskusta vastustavan banderollia heiluttavan ääliön pitäisi muistaa.

Onneksi monet toimivat ja toisenlaistakin ääntä pidetään, ehkä jopa enenevissä määrin. Alkaa itkettää, kun luen puulaakijoukkueista jotka tarjoavat jalkapallokentän vastaanottokeskuksen porukan käyttöön. Ihmisillä on valtavasti kykyä ryhtyä käytännön toimiin. Entä miten Syyrian ja Irakin tilanteet kehittyvät, mitä joku, kukaan voi tehdä, kuinka kauan tämä jatkuu, mikään ei jatku ikuisesti mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitä epätoivoiset ihmisvirrat saavat aikaan, entä typerät maat jotka pystyttävät jotain piikkilanka-aitoja, kaaos Budapestin asemalla, mitä vielä tapahtuu. En muista milloin jokin maailmanpoliittinen tilanne olisi saanut minut yhtä huolestuneeksi ja toisaalta tuntemaan, että nyt täytyy toimia, se on mahdollista pienessäkin mittakaavassa ja niin täytyy tehdä. Ehkä se on Välimeri, joku jo lapsuudesta asti tuttu onnen ja kauneuden kutkuttava seutu ja melkein mielentila. Suurin pakolaiskriisi toisen maailmansodan jälkeen, sekin tuntuu joltain, se nivoo osaksi historiaa, tietysti kriisejä on ollut ennen tätäkin mutta tämä tulee nyt eri tavalla lähelle. Tuntuu myös hyvältä, että tuntuu joltain. Sellaistakin tämä on.

En jaksaisi tuskitella sitä miten vähän lopulta voin tehdä tai toisaalta päivitellä, miten kukaan voi ajatella muuta kuin tätä, monilla on omassa elämässäkin tarpeeksi, taatusti on, eniten joka tapauksessa tuntuu voimattomalta ja enhän minä lopulta edes tee kovin paljon mitään. Tietoisuuden herättäminenkin on toimintaa, sitä jokainen voi tehdä, teenkö tarpeeksi, en, ja loppujen lopuksi mitä minun yksityinen painiskeluni hyödyttää yhtään ketään. Ei hyödytä. Tämä kirjoitus hyödytti minua, koska jotenkin tätä täytyi purkaa ja koska haluan sanoa että välitän. Horjuva täpötäysi vene, kauhun huudot ja bensan katku ovat totta, mutta niin on myös elämä täällä, elokuvafestivaalitarjonta, syyssade, iänikuiset yt-kierrokset, ihmissuhdevatvomiset, sitä ristiriitaa on joskus hirveän vaikea ymmärtää mutta niin se kai on.