Ajan katoava virta

Viime syksyn kirjoista eniten odotin tätä, nimittäin Peter Sandströmin Laudaturia (S&S 2016, suom. Outi Menna). En tuntenut Sandströmiä ennestään, omaa tietämättömyyttäni tietysti, hän on ruotsiksi kirjoittava romaani- ja novellikirjailija joka asuu Turussa, mutta jokin sai vakuuttuneeksi, että tämä kirja täytyy lukea.

Kirjan kertoja on mies, Peter nimeltään, ja hän muistelee erästä elokuun päivää vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan. Kirjan nykyhetkessä sama mies menee tapaamaan vanhaa kollegaansa, professori Tulijärveä, ja tulee samalla miettineeksi elämäänsä, vaimoaan Seepraa, lapsiaan Neoa ja Bonnieta, ja ajan kulkemista, omaa lähestyvää vanhuuttaan.

Peter on mies, joka istuu kellarissa selkä pesukonetta vasten ja lukee runoja samalla kun pesuohjelma pyörii. ("Pesukonetta ei käyttänyt kukaan muu kuin minä.") Sama mies katuu sitä, ettei ole ollut tarpeeksi läsnä lastensa elämässä, mutta huomaa kuitenkin: "Minähän olin aina paikalla." Vaimo on neljäkymmentäyhdeksän vuotta ja raskaana. Seepra myös viihtyy päiväkausia yhden Mäkisen luona, ja minäkertoja on jollakin tasolla hyväksynyt sen. Mutta kuka Mäkinen on?

Aika paljon paljastetaan kuin ohimennen, sivuhuomautuksena. Varsinainen virta on muualla, se mistä kaikessa on kyse. 

Elokuussa vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan nuori Peter on palannut kesäksi lapsuudenkotiinsa. Hänen isänsä on jäämässä eläkkeelle. Sinä päivänä elokuun päivänä isä muuttuu yhtäkkiä toiseksi mieheksi, sellaiseksi joka soittelee puheluja ravintola Döbelnin tuulikaapista ja sanoo, että nyt mennään hoitamaan pari asiaa. Peter tajuaa isästään jotain sellaista mitä ei ole koskaan tajunnut, ja samalla ehkä elämästä yleensä, ajan kulumisesta.

Laudatur tuo mieleen Per Pettersonin. Jo ensimmäisestä virkkeestä tulee mieleen Per Petterson. "Yhtenä syyskuisena iltana ajattelin isää ja sitä, että hän oli varmaan kaikesta huolimatta rakastanut äitiä." Mies pohdiskelee elämäänsä, vähän sivustakatsojana, mutta tarkkanäköisesti, surumielisen humoristisesti. Liikutaan kahdessa eri aikatasossa, on kesäinen päivä menneisyydessä, sellainen päivä josta jälkeenpäin voi sanoa, että silloin asiat loksahtivat uudenlaiseen järjestykseen eikä mikään näyttänyt samalta kuin ennen.

Omalaatuisella tavalla Sandström yhdistää mietteliääseen kerrontaan huvittavia havaintoja ja absurdeja, unenomaisia tapahtumia. Sodan käyneet miehet ajavat ränsistyneellä pihamaalla karusellissa. Toinen miehistä hilataan ylös lipputankoon, keittiössä odottaa pyörätuolissa istuva nainen, perheen lapsen nimi on Gretchen ja hän onkin aika jännä pakkaus. 

Viehkeä kirja, mutta oli myös jotain josta en saa kiinni. Jotain varmasti ajateltua, mutta sellaista joka jää etäälle. Outi Mennan suomennos on hyvä, sikäli kuin sitä pystyn arvioimaan. Yliopistomaailma ja tiedon olemus saavat osakseen paljon pohdintaa. Mutta vielä tärkeämpää on rakkaus, ja joku muu, sen tajuaminen, mistä päivästä toiseen yhteen liittyvissä päivien kulussa on kyse. Ja sen, että kun päiviä on ketjussa tarpeeksi, näkee, että kaikki ei ehkä linkittynyt yhteen niin kuin kuvitteli.

Kuten Pettersonilla, aikatasot lomittuvat tiukasti. Lämmin elokuun päivä tulee tähän, ihan lähelle. Jossain on alkusysäys sille, miksi vaimoa sanotaan Seepraksi. Jossain on myös lapsuus, ja nuoruus, ja jotain sellaista, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli. Mutta onko käännös takaisin kohti lapsuutta mahdollinen vasta tietyssä iässä, tietyn rajapyykin jälkeen?

Tämän haluaisin kysyä kertoja Peteriltä. Joka tapauksessa kirjan loppusanat ovat kauniit, jopa liikuttavat.

Samalla aavistelen, että kirjailija-Peter ei ole ollenkaan niin vakava kuin ainakin minuun tihkunut pohjavire tässä kirjassa, tai pikemminkin, että hän on juuri sellainen kuin tämä kirja: tosissaan elämän edessä, mutta myös suupieli virneessä, sellainen joka näkee miehiä lipputangon nokassa ja sianruhon auton takakontissa, ja oman hymyilyttävyytensä myös.

Lukukokemus ei ollut niin voimakas kuin odotin. Mutta kiinnostava, vähäeleinen kirja, terävä, yllättävästi huvittava, ja yllättävästi surullinen myös. Välillä oli pakko keskeyttää lukeminen koska ajan kuluminen tuntui niin raskaalta kestää, se että se kuluu, vääjämäättä, yhdestä päivästä tulee monta, ja onko lopulta edessä päivä jolloin se mikä joskus oli vielä mahdollista, ei ole sitä enää.