Miksi norjalaiset kirjailijat ovat hyviä?

Kirjallisten kotijumalieni loisteliaaseen budoaariin kuuluvat ainakin Monika Fagerholm, Joyce Carol Oates ja Marguerite Duras. Näiden upeiden naisten lisäksi huoneessa istuu villapaidassaan sävyisänä myös muuan mies, nimittäin norjalainen Per Petterson. Petterson on ottanut mukaan toverinsa Gaute Heivollin, joka on budoaarissa ikään kuin tervehdyskäynnillä, ei siksi että vielä kuuluisi kotijumaliin (olen lukenut Heivollin ainoan suomennetun teoksen Etten palaisi tuhkaksi ja pidin siitä kovasti, mutta ei kotijumaliin sentään yhden teoksen perusteella pääse), vaan lupaavuutensa ja tällä kertaa eritoten norjalaisuutensa takia (koska tässä tekstissä puhutaan norjalaisista kirjailijoista). Myös Heivollilla on villapaita. 

Ja kun ovet nyt näyttävät käyvän, mikseipä budoaariin saapuisi näyttäytymään myös maanmies Karl Ove Knausgård? Hän tuskin viihtyisi kauan villapaidassa, vaan riisuutuisi t-paitasilleen ja kaatelisi tuoleja ja puuskahtelisi jatkuvaa mutta tukahtunutta puhevirtaa elämästä ja rakkaudesta. Niin ainakin kuvittelen.

Per Petterson on liittynyt kotijumalieni joukkoon hiljattain. Olen lukenut uusimman suomennoksen En suostu (Otava 2013) sekä Hevosvarkaat vuodelta 2009. Pettersonista on vaikea puhua ilman että käyttäisi kiusallisen korkealentoisia sanoja kuten elämänkokoinen, ihmiselämä, suuri viisaus. En haluaisi puhua hänen kirjoistaan. Haluaisin painaa ne itseäni vasten ja olla kiitollinen. Haluaisin julistaa Pettersonin maailman suurimmaksi kirjailijaksi, mutta samalla hän pakenee kaikkea julistusta, aivan kuten hänen kirjansakin pienenevät määreistä ja kuvauksista, ne vain ovat ja uhkuvat viisautta. (Nyt lopetan.) 

Muutama vuosi sitten luin Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, ja se oli samalla tavalla hyvä, rauhallinen, mutta syvältäkouraisevan viisas. Kerronta kuvailee konkreettisia ja arkisia tapahtumia, mutta kirja uhkuu jotain hyvin todellista kipua ja kaihoa, jotka meinaavat välillä pakahduttaa.

Uumoilen, että Knausgård on vähän erilainen kaveri, mutta arvelen, että voisin pitää hänestäkin. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu monien kotijumaliin. Tämän otannan perusteella teen päätelmän, että norjalaiset (mies?)kirjailijat ovat hyviä.

Mikä niissä sitten oikein on? Olen käynyt pohjoisessa Norjassa ja nähnyt samalla katsomalla ryöppyävän meren ja valkohuippuisia vuoria, kauniimpia maisemia kuin missään muualla. Muut mielikuvani Norjasta: Hiihtäjiä punaisissa puvuissa, heille hurraavia kansalaisia punaisissa villapaidoissa ja posket punaisina. Kuningasperhe hevosvaunuissa oslolaisella kadulla, ja heille iloisina hurraavia kansalaisia. Oslon (yllättävän) rähjäinen rautatieasemanseutu ja sen liepeillä hiiviskeleviä huumeidenkäyttäjiä. Ruskea juusto ja kallis olut. Mistä niitä rauhallisia ja viisaita miehiä oikein tulee, sellaisia jotka näkevät punaposkisen tyytyväisen hiihtokansalaisuuden taakse mutta eivät pilaa kaikkea rettelöimällä? Ehkä se johtuu vuonoista, vuorista ja merestä, kirkkauden, korkeuden ja vuolauden yhdistelmästä, joka tarjoaa sekä turvallisia suvantoja että ääripäitä, joita vasten tutkiskella omaa itseään. 

Tämä kirjoitus ei osaa vastata kysymykseen tyhjentävästi. (Eikä edes yritä. Tarkoitus oli vain soittaa suutaan ja päästä puhumaan Per Pettersonista, josta ei voi puhua.) Täytyy pukea villapaita päälle ja mennä Norjaan.

Itsereflektiivisesti kiinnostava kysymys: Miksi joissakin kotijumalissani rakastan ryöppyilyä, purskahtelua ja pidäkkeettömyyttä, ja mainituissa mieskirjailijoissa taas vetoaa tietty muodon maltillisuus, jonka alla toki liikahtelee siirtolohkareiden kokoisia tunteita? Säästän (mahdolliset) lukijat tältä kiehtovalta kaivelulta ja palaan asiaan, kun minulla on jokin synteesi.

Joka tapauksessa palaan asiaan Per Pettersonin kanssa.