My dear, you'll never take me to Groby

Jo toukokuussa posti toi Amazonista Parade's End -dvd:n, tv-sarjan jossa on kolme voittamatonta ominaisuutta: englantilainen kartano ja maaseutu, 1900-luvun alku (mukaanluettuna ensimmäinen maailmansota) sekä Benedict Cumberbatch.

Parade's End on Tom Stoppardin käsikirjoittama ja Susanna Whiten ohjaama viisiosainen tv-sarja, joka perustuu brittiläisen Ford Madox Fordin mammuttimaiseen neliosaiseen romaaniin (1924–28). (Sarja esitettiin myös Suomessa viime joulun aikaan hölmöllä nimellä Juhlien jälkeen.) Benedict Cumberbatch (tuleva aviomieheni, muuten) esittää Christopher Tietjensiä, miestä jolla on syvä velvollisuudentunto ja repiviä tunteita kahta naista kohtaan, joka rakastaa englantilaista maaseutua ja jonka kasvoja eivät ilmeet paljon väräyttele.

Keskeistä: Arvoisa Grobyn tila ihanassa Yorkshiressä, monella tavalla symobli sille, mistä Christopher Tietjens joutuu luopumaan. Kolmiodraama Tietjensin, tämän huikentelevaisen, laskelmoivan ja jotenkin perin pohjin kyllästyneen vaimon Sylvian sekä nuoren, raikkaan, toimintatarmoisen ja aika romanttisen Valentine Wannopin välillä. Yhtä lailla keskeistä: ensimmäiseen maailmansotaan nivoutuva valtava muutos yhteiskunnallisissa rakenteissa, arvoissa ja arkielämässä.

Rakastan kartanosarjoja, rakastan englantilaista sota-aikaa – jopa piinallisuuteen, sosiaalipornomaininnanarvoisuuteen asti. Kuka olisi oikeasti halunnut elää puutteessa, jatkuvien ilmahälytysten uhan alla... matkustaa silloin tällöin kiemurtelevia pikkuteitä jonkun duken kartanoon maaseudulle, laittaa gramofonin soimaan, vaikka onkin sota... Minä.

Parade's Endissä kaikki on tehty tyylikkäästi. Se on yhtä aikaa moderni ja klassinen. Sylvia Tietjensin näyttelijä Rebecca Hall sanoi tässä haastattelussa, että Parade's End on kuin yhdistelmä Downton Abbeyä ja The Wireä. En ole koskaan katsonut yhtään jaksoa The Wireä, mutta uskon Rebeccaa.

Lopussa Tietjens palaa sodasta ja peltotraktori halkoo Grobyn maita, joita kerran käytettiin käyskentelyyn päivänvarjojen alla. Henkilöiden kohtalo heijastelee koko ajan hienosti historiallisia puitteita. Tietjens on jonkinlainen arvokonservatiivi, joka arvostaa sanansa pitämistä, omista huolehtimista ja velvollisuudentuntoa, ihminen joka ihanasti kuuluisi vanhaan aikaan millä vuosisadalla tahansa. Hän ei suostu tilastobluffaukseen hallituksen edun nimissä, hän kuvittelee säilyttävänsä oman ja vaimonsa kunnian pysymällä muodollisesti avioliitossaan, vaikka vaimon karkuretkestä toisen miehen kanssa tietävät kaikki. Hänen suhteestaan nuoreen Valentine Wannopiin juorutaan, mutta oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Lopputulos: epäilyttävä maine. Christopherin ainutlaatuinen periaatteellisuus ja suoraselkäisyys saavat melkein kaikki muut näyttämään narreilta, ja sitä monen on vaikea sietää.

Puolustuspuhe: ei Christopher ole tunteeton pölkky tai typerä periaatteidensa orja. Hän vain inhoaa tyhjänpuhumista ja tekopyhyyttä. Tärkeintä kaikista: hän osoittaa kykenevänsä muuttumaan. It's not a good thing to find oneself living by an outmoded code of conduct. People take you to be a fool. I'm coming round to their opinion. 

Sylvia Tietjens saa pitää koko sarjan synkimmät, katkeruutta tihkuvat puheet. Mitä useammin katson Parade's Endin, sitä karmivammin alkaa valjeta Sylvia Tietjensin hahmon traagisuus. Sylvia kuuluu sellaiseen yhteiskuntaluokkaan, jossa naisen ainoa mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa on avioliitto. Verrattuna esimerkiksi mieheensä Sylvia vaikuttaa aluksi edustavan nykyaikaisempaa ja epämuodollisempaa elämäntapaa, mutta lopussa Sylvia on se, joka jää paikoilleen vanhan ja tunkkaisen yläluokan lahoaville raunioille. Sylvia Tietjens ei ole sympaattinen, mutta jotain lohdutonta hänessä on: pääsemättömissä avioliitosta miehen kanssa, jonka lujuutta hän yhtäältä vihaa, toisaalta kunnioittaa. Eikä asia ole niin yksinkertainen, että Sylvia huikentelee ja Christopher on suoraselkäinen periaatteen mies. You forgave, without mercy, sanoo Sylvia, ja silloin en voi kuin olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan.

Valentine Wannop taas on selkeästi uuden ajan ihminen. I wanted to find someone who was very fresh, who had an otherness about her, sanoo ohjaaja Susanna White näyttelijä Adelaide Clemensistä behind the scenes -haastattelussa. Sarjan alussa Valentine Wannop juoksee, hyppää ojan yli ja melskaa suffragettimielenosoituksissa, sodan aikana hän työskentelee tyttöjen voimistelunopettajana: Valentine joutuu ponnistelemaan ja tekemään työtä elättääkseen itsensä, mutta juuri se pelastaa hänet uuteen aikaan. Hän vaikuttaa alusta asti oman elämäänsä ruumiillisesti ja poliittisesti, hänessä on kirkkautta ja teräksisyyttä, joka sopii vastukseksi Christopher Tietjensille.

Rakastan sitä miltä kaikki näyttää, rakastan latausta jokaisessa kohtauksessa, sisältöä, katseita, ääneen sanomatonta, pakahdusta, pilkettä. Vuorosanat on ladattu niin täyteen merkityksiä ja tasoja, että välillä on pakko pysäyttää ja katsoa uudestaan. Se ei haittaa katsomiskokemusta. Päinvastoin, koska silloin tajuaa, miten monta kertaa tämän voi vielä katsoa.

Parade's Endiä on verrattu Downton Abbeyyn, joka ilmeisesti kuvaa samaa aikaa. Olen katsonut yhden (1) jakson Downton Abbeyä. Voin siis valistuneena mielipiteenäni todeta, että tähän verrattuna se on vaisu, kliseinen, tylsä ja kaaaaamalan hidastempoinen. Benedict sanoo samassa haastattelussa kuin Hall yllä, että ”Parade’s End is definitely not a long soak in the bath with s----- milk chocolate like Downton Abbey”. 

Joidenkin arvioiden mukaan Parade's End jäi etäiseksi, mutta minun mielestäni se on täynnä tunnetta, tyylikäs ja suuri sellaisella tavalla, josta puuttuu pikkusievyys ja alleviivaaminen. Benedictin suuruutta on nimenomaan kyetä kuvaamaan Tietjensissä raivoavaa älyä, turhautumusta ja hellyyttä ilman, että yksikään kasvojen lihas värähtää.

Ja sitten se sota! En muista, milloin olen nähnyt näin todentuntuista ja inhimillistä sotakuvausta elokuvassa. Sotasuhteessani on mukana aimo annos romantisointia, ah kyllä. Mutta kun Parade's Endissä sain vielä juoksuhaudatkin, sain kaiken.


Kuvat:Nick Briggs BBC/Mammoth Screen/HBO